Finlandia on korkattu lasten- ja nuortenkirjoilla. Kuusi kirjaa,
jotka kait kuvastavat raatilaisia kukin tavallaan. Mutta ehkä on mielenkiintoisempaa
tarkastella aina välissä, mitä kuuden kimpasta mielestäni puuttuu.
 |
| L.Onervan Mirdja - hurja kokemus - LUE! |
Poissa ovat – liekö onneksi - tunneoppaat ja nosteessa edelleen
olevat sankaritarinat, miehet ja naiset, jopa parhaimmistoon kuuluvat prinsessat
Rämäpää ja Pikkiriikki. Tietokirjallisuutta saa ehkäpä raadin puheenjohtajan
toimesta – äidinkielen lehtori Hilkka Lamberg – edustaa Taltuta klassikko (Tammi). Siinä annetaan kovin luottavaisen
oloisesti ronskiksi ajatellun kielenkin avulla humoristipitoisia neuvoja
klassikoiden esittelemiseksi opettajien iloksi. Tukea tulee Johanna Rojolan
kuvituksista, jotka kyllä lyövät laudalta muitten sankarioppaiden
henkilökuvat. Niinpä, nyt kestosuosikki
Aleksis Kiven Seitsemän veljestä saa uuden ilmiasun, mutta mukana ovat toki
vahvat naiset Minna Canth, L.Onerva, Edith Södergran ja Aino Kallas. Opas
saattaisi ehkä sopia yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskeluunkin, sillä
ideoilla on vahva ote innostaa tarkistamaan käsityksiään uudelleen.
Tietokirjat ovat toisaalta tänä vuonna olleet hyvin esillä
kustantajien luetteloissa. Siksipä valinta kuitenkin vähän mietityttää. Poissa
on ilmastonmuutos, karkkiteollisuus, Suomen salaperäinen kivien maailma,
maahanmuutto, seksuaalisuus ja hetket, ennen kuin maailma todella muuttui… Eikä
Vilja-Tuulia Huotarisen 15 taiteilijakohtaloa sisältävä novellikokoelma Heistä tuli taiteilijoita (WS) ole
lainkaan hassumpi houkutin sekään lisätutkimuksiin.
Hauskaa vai time goes by
–tunnelmaa?
Ja se huumori – missä tuo avajaispuheenvuorossa korostettu
ominaisuus löytyykään? Elina Warstan kuvituksen koossapitämä Koira nimeltään Kissa tapaa kissan
(Teos) on mietteliäs, vähän nostalginen aikuista viehättävä vapaus, ystävyys,
rakkaus -teemainen vaellus, missä yhtenä sankarina on lastenkirjoissa vähemmän
esillä ollut puliukko Näätä.
Mutta suosittelen rinnalle tutustumista armoitetun runoilija Jukka
Itkosen hulvatonta samateemaista tarinaa Koira
nimeltä Mutsi (Lasten keskus, kuvitus Virpi Penna), jonka ystävyys
Jänikseen on riemukasta. pyyteetöntä ja niin, verotuksen julkistamisen aikaan,
myös rikastuneen koiran järkevää sijoitustoimintaa. Oman talon seinälle
hankitaan porkkanamehulasillisella mainio piirros jäniksestä. Huumorin
sävykästä ilotulitusta!
Nostalgisemmalle tyylikkyydelle nostaisin hattua tosin
kanarialinnulle. Kristiina Lähteen Arhippa
kevään korvalla (Teos, kuvitus Julia Vuori)on lapsillekin kätevästi soljuva
kanarialinnun ja taksikuskin koti-ikävätarina – taiteella on siinä tärkeä
tehtävänsä.
Tiikeri mukaan kuvioihin
 |
| Taidetta taksilla Suomeen Julia Vuoren tapaan |
Ja toki, kyllä Lena Frölander-Ulfin ehdokkaassa Nelson tiikeritassusta
(Teos&Förlaget) saa myös ripauksen komiikkaa. Kirjoitin muistiin heti
ilmestymisen aikoihin, miten paremmin voimakaskuvaisena kuvakirjan tekijänä tunnettu
taiteilija yllättää satiirin puolelle väljästi siirtyvällä
yhteiskuntakuvauksella. No, hienosti sanottu, mutta mukavan lämpöinen
kokonaistunnelma kirjasta välittyy lopun onnellisuutta myöten.
Perlinpori
tuntuu olevan kaupunki, jossa pätevät säntillisyyden ja tarkkojen käytöstapojen
lait. Sinne eivät oikein sovi eksynyt pikkupoika pyjamassaan kuten Nelson
Maarenki tai takkuinen tiikeri Zamba. Hiukan outoja Nelsonin läheiset toki
ovat. Äiti korjaa taloaan ja luulee pojan olevan turvassa vaarin luona. Vaari
näkee suuren rakkautensa Amanda Kippolan huristavan ohi ja jättää Nelsonin
siltä seisomalta pärjäämään yksin.
Heikot ja syrjäytyvät alkavat pitää yhtä.
Niinpä Nelson joutuu selvittämään himmaajien arvoituksen ja osallistumaan
salaliittoon. Sen tarkoituksena on vapauttaa kaupunki voimakkaan määräilijän,
rouva Kopin, vallasta. Tällä on apunaan hurja susilauma, mutta lopullisessa
taistelussa kaupungin torilla kaupunkilaiset lopulta ymmärtävät asian – ja
vihdoin poikansa ahdingosta tiedon saanut äiti rientää urheasti paikalle.
Ihanan paradoksaalista lienee, että rouva Kopin oma poika, konstaapeli Toivola,
hoitaa päällepäsmärin putkaan. Ja loppujuhlat ovat tietysti upeat, kun
sähkösanoma saavuttaa vihdoin äiti Maarengin. Isoisä on Burmaneesissa ja
aloittanut kotimatkan elefantilla. ”Muista noutaa Nelson asemalta. Hän on
varmasti jo perillä.”
Koirista kettuihin ja muihin
otuksiin
Toisena kuvakirjana on mukava valinta ja osoittelematta sävykäs Kettujuttuja eli kolme hännäkästä tarinaa
(WS, kuvitus Netta Lehtola). Esikoululaisten ja nuorempien kanssa kirja toimi
mainiosti. Tarinat kytkeytyvät toisiinsa ja lopussa kudotaan tapahtumat yhteen
ketun maalaamien näyttelykuvien kera. Näin pääsee vielä lasten kanssa
muistelemaan missä tuo ja tämä olivatkaan.
Kettu päättää siis ruveta taidemaalariksi. On ongelmia oikean
kuvakulman, paikan, mallien ja tilpehöörien kanssa, kunnes kuvaan ilmestyy
vieras kettu ja ystävyys solmitaan. Toisessa tarinassa pohditaan yksinäisyyden
tarvetta – yksinäisyyttä vai yksinoloa? Tarvitaan toisen ketun riuhtaisevaa
tunkeutumista mukaan, ja maailma alkaa taas muuttua. Kolmannessa symboliikka on
käsin kosketeltavaa, kun tuttu ja mallina ollut mäyränpoika kuolee, ja ketun
ruusut kukoistavat ja pääsevät lopulta isoiksi kimpuiksi haudalle.
Netta Lehtola on hauska tuttavuus. Pitkäkuonoiset ketut ja muut
eläinmallit ovat aukeamilla isoina, sarjakuvamaisemmin, ympyröissä ja pieninä
kuvina. Vaihtelu virkistää.
Jännitys? Selkeälukuiset
seikkailut?
Kyllä, loistavat poissaolollaan. Ehkäpä Tapani Bagge kumppaneineen
ei tarvitse palkintotukea, vaan tuo elimellinen tarinan osa vie muutenkin
mukanaan. Toivotaan.
Tai, onhan täällä isommille etukäteen mukana toivomani Anniina
Mikaman Huijarin oppipoika (WS),
jonka edellistä osaa Taikuri ja
taskuvaras (2018) kehuskelin blogissani. Täytyy yhtyä raadin arviointiin
eli kysymyksessä on mukaansa tempaava tarina, jossa ei aikakaudet sekoittuvat
kiehtovasti keskenään. Uskaltavatko päähenkilöt tehdä itsenäisiä ratkaisuja vai
sopeutuvatko he ympäristön paineisiin? Minusta Mikaman tapa tuoda esiin (hyvän
pohjatyön avulla) teknologian käytön etuja ja ristiriitoja saa ikioman
ulottuvuutensa seikkailun teemoihin.
Toisena
valintana fantasian suositusta ja lainatusta maailmasta on Marisha
Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli
(WS, kansi Sanna-Reeta Meilahti). Mysteeriromaani näyttää olevan tämän
seikkailun lajinimekkeenä. Mysteerejä lienevät fantasiaan kurkottavan tarinan
aikakäsitykset, joiden varaan tekijä 16-vuotiaan Elinan elämän soljuttaa.
Sinänsä taitavaa, mutta ehkä myös uuvuttavan moninaista seurattavaa. Elina
lähtee 16-vuotiaana salaperäisen Kaivoksen kaupungista ja kulkee oman elämänsä
erilaiset vaiheet selvittääkseen lopullisesti oman taustansa. Ajan
muotoutuminen ja aikamatkustus ovat toki mielenkiintoista seurattavaa, mutta
ehkä loppuun olisi voinut oikein piirtää sukukartaston.
Pienempiä sorsitaan?
Mutta myös pienten lasten kirjat loistavat poissaolollaan kuten
vaikkapa moneen taipuvat Katri Tapolan Onni-kirjat
tai Riina Katavuoren Pulmut. Entä missä
piileksii runsas valikoima runoja? Olikohan esimerkiksi Aulikki Oksasen Kuu ja Bää (Siltala 2019) ollut lainkaan
mukana? Oksanen sitoo runosatunsa lastenkirjoihin kuun supattaessa Bäälle:
”Arvaa mitä! Kun torkuin hetkisen,/ näin unessa Nuuskamuikkusen,/ ja kun hän
hymyili hiukkasen,/ niin äkkiä suruni suli/ ja samassa mieleen tuli,/ että
huomenna voisit varmaan/ piirtää minulle uuden hampaan!” Piirtäminen, taide on
hauskasti esillä monen monessa yhteydessä.
Näillä mennään. En lähes parinsadan kirjan joukosta uskaltanut
tällä kertaa paljon arvuutella. Liekö Olavi Uusivirralla diktaattorina edes
hiukan helpompi urakka edessään? Uusi julkistamispaikka Palmuhuoneella
Lasipalatsissa on muuten entiseen verrattuna ahdistava. Jos Lastenkirjan
Finlandiassa tupa pursuaa ja takaosa seisoo, niin mitenkähän käy isojen
kirjailijoiden tilaisuudessa? Varoittakaa tv-kuvaajia – nyt niitä ei
näkynytkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti