Karkkikirja - vai koko perheen kivikirja?

Kun tässä parin viikon aikana on tiiviisti lukenut ja parannellut omia kirjojaan julkaisukuntoon – ensin Aavetakkia ja nyt Väinö Lakeutta ja Enkelinaaman tapausta – uusia kirjoja on ilmestynyt koko ajan kiihtyvässä tahdissa.

Onkohan armon vuodesta 2019 tulossa kotimaisen lasten tietokirjan runsasta kukintaa?  Siltä saattaa tuntua kun kasaa pöydälleen jo ilmestyneitä ja esiteltyjä opuksia – ja uusia vielä odotellaan. Hyviä uutisia siis on ilmassa – ja odotellaanpa miten tämä mahtaa näkyä lasten-ja nuorten kirjallisuuden Finlandian ehdokaiden asetteluissa. Siellähän eivät tietokirjat ovat erityisesti juhlineet Mauri Kunnasta lukuunottamatta. Harmillista, kun tälle alueelle ei ole Finlandian kaavassa oikein muutakaan paikkaa.

Monet tarinapohjaiset lastenkirjat liittävät mukaan tieto-osuuksia tai käyttävät faktoja koko tarinan raameina. Urheilu, tekniikka, avaruus ovat tulleet tutuiksi kautta aikojen.

Helppolukuisina mukavina kirjoina ilmestyneet Lätkä-Laurit ovat saaneet oman seikkaperäisemmän ja selvin humoristisinkin kuvin pelaavan Lätkä-Laurin jääkiekkokirjan (kuv. Harri Oksanen, WS 2019), missä Sapelihammastiikereiden matkalla jäähalliin kerrataan kaikki tärkeät osa-alueet historiasta aina Saku Koivun treenivinkkeihin. On Antti Nikusen Autokirja (WS 2019), selkeä isokokoinen opas sekin autolla ajon salaisuuksiin. Autoinsinööri Kaarlo Kätevän opastuksella löytyvät kojelaudan mittarit ja vaihteiston käyttö. On liikennemerkit, sähköautot ja jopa oma unelmien auto.

Anni ja Akseli puolestaan selvittävät Tiina Sarjan ja Mikko Posion yhteistyössä Minne sähkö meni? (kuv. Henna Ryynänen, Mäkelä 2018). Tiedekoira Voltti avustaa kaksosten arkipäivän tilanteesta – sähkökatko -  lähtevää tutkimusmatkaa. Sen aikana selviää monta tärkeää taustatekijää sähkön synnyttämisestä uusiutuviin luonnonvaroihin ja ydinvoimaan sekä tuulivoimaan. Aurinkopaneelit ovat lopussa isän ratkaisu pikaisiin latauksiin. Tarina on odotetusti painottunut sähköisiin asioihin, jotka ympätään koiran karkumatkaan.

Avaruus on siis yhä pinnalla, joten Tero Hiekkalinnan Rakettimatka avaruuteen (kuv. Carlos da Cruz, Karisto 2019) asettuu ison pinon päällimmäiseksi. Tämän alueen kirjoissa ei ole ongelmia valokuvien suhteen, niitä riittää toinen toistaan komeampia. Kuvittajan osuus onkin lähinnä vakiokaavan mukaisesti mukaan temmatun Kaukoputkimiehen kommenttien puolella. Kirjan rakenne kuitenkin on erilaisempi – ensiksi luodataan mitä avaruudessa tapahtuu historian ja nykyisyyden valossa. Loogisesti seuraavaksi käsitellään avaruusluotaimia, planeettalaskeutujia ja -mönkijöitä sekä lopuksi avaruusteleskooppeja. Mukana on paljon mielenkiinoista pohdiskeltavaa tulevaisuuden avaruusaluksista suomalaisiin satelliitteihin tai jopa Tesla-autoon.

Minne sähkö meni?

 Historian havinaa

Vielä näyttää olevan myös uskoa pikatiedon autuuteen. Jos ottaa esimerkiksi Maailman valtiot- sarjasta Pohjois-Korean innoittaman osan (Lector-kustannus 2019), huomaa tuijottavansa aukeaman mittaista kolmeneljäsosan ison kuvan ja muutaman pikkukuvan koostetta – tekstiä on 9 riviä.

Suuret nais-mies-tyttö-poika –sankarimme ovat saaneet niin monta erilaista jatko-osaa, että niihin täytynee perehtyä tarkemmin. Joukossa on niin mielenkiintoista ja haastavaa materiaalia kuin tavanomaiseen sabluunaan tyytyviä esittelyitä.

Mauri Kunnaskin jyrää edelleen aikaisempien kirjojensa runsaan materiaalin hyödyntämisessä. Historia on aina ollut vankka ja turvallinen tiedon alue. Nyt Herra Hakkarainen eksyy historiaan (Otava 2019) etsi ja löydä -metodin avittamana. Kirjassa on selkeät aloitusohjeet, edelleen mainiot piirrokset Turussa ja maantiellä 1500-luvulla, Viaporista 1740-luvulta kiiruhdetaan kesäjuhliin 1840-luvulle. Koiramäki on tietysti mukana niin talvella kuin matkan teossa, on koulua, kauppapuotia ja suutarinverstasta. Jokaisella aukeamalla on kysymyksiä, keksimistä ja kertomista puhumattakaan hauskoista etsimiskohteista. Ja toki, hienoa, lopussa on vielä oikeat kohdatkin pienoisaukeamilla. Tällainen eksyminen on hauskaa. Sopivasti jaksoteltuna se voisi hyvinkin toimia vaikka esikoulussa.

Makusteltavia loistokohteita

Vuokko Hurmeen edellisessä, tarinakuvatietokirjassa Housuvaaran huvipuisto (Into 2018) oli kätevästi fantasiaa viljelevän hauskan juonen lisäksi huvipuistojen historiaa ja laitteiden moninaisuutta. Tuotteliaan kirjailijan tietopuoleinen kiinnostus ulottui myös Pikkurillin kehittymiseen ja oikeuksiin ja toiseenkin ääripäähän, vanhenemiseen.

Nyt Hurme on poliittisestikin aran aiheen äärellä. Karkkikirja (kuv. Anni Nykänen, WS 2019) lupaa kertoa karkin olemuksesta kaiken. Sisällys selviää kannesta: megapussillinen tietoa, makeita testejä ja karkkireseptejä. Kuulostaako epäterveelliseltä? Kyllä. ”Miten suklaa, lakritsi ja marsipaani syntyvät? Minkäkokoinen on maailman suurin toffeepala ja mikä on vaahtokarkkien syömisen maailmanennätys?” Mutta ei luovuteta näin helpolla: ” Entä minkä ihmeen vuoksi karkkeja ei voi syödä niin paljon kun huvittaa?”

 Vaikka aluksi tuntuikin sokerisen makealta, jatkossa perehdytään sulavasti mahtavaan makuaistiimme ja miksi karkit maistuvat niin hyviltä. Aukeamat ovat ehkä turhankin täynnä mielenkiintoisia tietoja ja yksityiskohtia, tietovisaa, ja -iskuja. Kuvittaja ja taittaja ovat tehneet parhaansa helpottaakseen katseen suuntimista ja onnistuneet välttämään erilaisilla taustoituksilla ja humoristisillä piirroksilla karikoita.

Kirja sisältää siis paljon asiaa, jota kertyy niin historiallisesti kuin ravintopuolelta ajatellusti aukeamien kautta. On sokerin maailmanvalloitusta, herkuttelijoita kautta aikojen ja sitten tietysti tunnetuimpien karkkilaatujen esittelyt. Ja tuleehan sieltä myös otsikko Vaarallinen karkki! Mukana on lisäksi hauskoja – mutta toivottavasti paljastavia! – testejä omasta karkinsyöjän roolistaan ja heti perään vinkkikimara paremmasta olosta.

Tämä taitaa olla koko perheen kirja. Isän lakritsaharrastus. äidin suklaa, veljen kovat karkit, oma vaahtokarkki – mitä ne kertovat?

Tarjolla olisi jalokiviä – muun muassa 

 Saija Saarnin upeassa Kiviä taskussa – koko perheen kivikirjassa (kuvitus ja graafinen suunnittelu Matti Berg, Nemo ja Otava 2019) on kokonainen kivien maailma esillä. Kansi ei ehkä heti luo kuvaa kunnianhimoisesti tehdystä kokonaisuudesta.  Siinä on epämääräisiä kivimassoja ja tutuntuntuinen ratkaisu eli ei niin houkuttelevan näköinen geologi Keijo Kivinen, jolla kuitenkin sisäsivuilla on heti asiaa ja mielenkiintoiset työvälineet.

Sisältö on kuitenkin ihan timanttista. Kerrankin aukeamat on sommiteltu tehokkaan tiedollisiksi, mutta rauhallisella ja kiireettömän oloisella taitolla: on selkeä otsikko (Magmakivien tulinen tarina, Tyynylaavaa ei suositella päänaluseksi), selkeät tekstiblokit, grafiikka ymmärrettävää ja esimerkiksi poikki- tai sisäleikkaukset tajuttavia.

Toki aloitetaan ehkä vieläkin hiukan mietityttävällä maan ja kuun syntymisellä, alkuräjähdyksellä, mutta sitten edetäänkin jo todella kiinnostavilla – kaikenikäisille! – esittelyillä miten Suomi sai alkunsa ja muotonsa, käydään maapallon sisällä ja pohditaan nyt ajankohtaisia syväreikien poraamisia, on magneettisten napojen liikehdintää, maanjäristystenvärähdysaaltoja, mantereiden matkaamista ja sitten kivien syntymistä. Vain pintaa hiukan ehdin tässä raapaista.

 Kivien erilaiset muodot ovat kiehtovia, hämmästyttäviä: maapallo tuntuu olevan jättimäinen kivenkerrätyslaitos – kivestä syntyy eri tavoin uutta! Suomen kivet esitetään tunnistettavin valokuvin ja lopussa on lisäksi Keijon vinkit kivikokoelman perustalle. Bonuksena vinkataan parhaat paikat kiviretkille ja kerrataan sanastoa unohtamatta hyvää hakemistoa.

Olen viehättynyt ja ilahtunut Saija Saarnin työstä. Siitä on iloa monessa yhteydessä kodeista kouluun. Yleensäkin Kiviä taskussa antaa mahdollisuuden ymmärtää maapallon kehittymisen kautta myös jatkuvaa liikettä ja elämän mahdollisuuksia avaruuden syleilyssä.

Tulipa runollinen loppulausahdus, mutta sitä selittänee oma suhteeni kiviin. Onneksi Saija Saani pitäytyy faktoissa – minä olen kiinnostunut kiviin liittyvistä kansanuskomuksista ja maagisista tuntemuksista. Ne ovatkin sitten hiukan toisenlaisen tarinatietokirjan materiaalia.

Tubettaja, pappeli ja qr-kännykkä

Kuka pelastaa suomalaisen lukutaidon, kun aamulla jopa radion kuuluttaja näyttää menettäneen toivonsa. Mainostaessaan tämän päiväistä (8.9.2019) kansainvälistä lukutaidon päivää hän hiukan värisevällä äänellä totesi heikentyneen tilanteemme. Totta onkin, että noin joka kymmenes ei omaa riittävää lukutaitoa.

Kun siis kello 19 kaikki suomalaiset manataan kokoontumaan lukuhetkeen, mitä me oikeastaan haluamme lukea? Joillekin valinta on itsestään selvää, useimmille ei, vaikka mahdollisuuksia on todella paljon. Onko ongelma jo siinäkin, runsauden viidakossa?

Itse historioitsijaguru Tuomas Keskisarja on monissa esitelmissään painottaen jopa karjuen, että jos jostakin haluaa löytää vielä todellista arvoa, niin omalla kielellä. Pessimisti taitaa hänkin olla, koska perään lakonisoi: meillä ei edes sitä arvosteta.

Tubettajista apua?

Silloin tällöin koulukeikoillani joku neropatti luokasta kysyy virnuillen mutta tosissaan: Mikä on ohuin kirjoittamasi kirja? Tähänkin toiveeseen on jo vastauksia siellä täällä, mutta olisiko tubettajilla enemmän arvovaltaa?

Miklun vastauksessa Paras kirja ikinä (2019) ei ole tarvittu Otavan markkinointiosaston avustusta. 17-vuotias tubettaja Miklu hoitaa homman ihan itse. ”Mahtavaa päivää toveri! Kiitos kun katselet tätä kirjaa. :) Eikö olekin hauskan näköinen? Jos olisin sinä, niin ostaisin tämän, koska kuten nimestä näkee, tämä on Paras kirja ikinä! Tässä kirjassa pääset oudon pääni sisään. Kerron myös vihdoin erittäin paljon kysytyn nolon tarinan lapsuudestani. Ihan sama, oletko lapsi, vanhempi, mummeli, pappeli vai kameli, tämä on oikea kirja juuri sinulle.”

Mitä muita vinkkejä Miklulla on kamelille? No, paksuja kirjoja kammoksuville ja lukemisesta tuskastuville mainio esimerkki on sivuilla 10-19. Jokaisella on yksi iso sana: ”Moi!/ Miten/menee?/Hyvin?/Ok!/Kiva./:)/10 sivua/meni/jo.” 

Kun lukeminen todistetusti pidentää elämää, niin onko tämä nyt sitten lumelääkettä vai loistava keksintö nopeuttaa vaikutusta? Erilaisten ihmissuhdeoppaiden ja nuorten seurusteluoppaiden sisällöstä Miklu ei paljonkaan poikkea, vaan kertoo pätemisen tarpeesta ja olemattomasta tyttöystävästä, miksi olen yksin maailmassa (tähän johdatetaan miettimällä filosofista kysymystä maidon juomisen salaisuudesta ja lehmän utareista), on 7 vinkkiä tyttö- tai poikaystävän hankkimiseen (vähän enemmän kuin varsinaisissa suhdeoppaissa), jotka tosin näyttävät tiivistyvän yhteen neuvoon: ole itsevarma. Entä miten selvitä noloudesta eli kättelystä? En paljasta, sillä lukekaa itse! Miklu käyttää myös vanhaa keinoa kehottamalla repimään yhden sivun kirjasta mahdollisimman luovalla tavalla. Aikaisemmin isot kirjailijat ovat kyllä menneet pitemmälle eli kehottaneet repimään koko kirjan. Sehän ei varmaan käy, koska tässä on paras kirja ikinä! Syvin osasto on säästetty viimeiseksi eli Miklun elämänneuvot. Älä ikinä lopeta kasvamista/antamista/kiitollisuutta/avoimuutta. No, ei viimeiseksi. sillä 13 lukua ei ole hyvä asia. Todella viimeisenä ovat kiitokset mm. äidin makaronilaatikolle.

Kiinostaako arki - löytyykö lukuhinku?

En tiedä onko tämä paras lukemani kirja ikinä, mutta asettuu varmasti huumoripläjäytysten eturintamaan. Varsinaista tekstiä ei ole peräkkäin asteltuna todellakaan liikaa, mikä ilahduttanee siis nykykoulussa monia. Suuren osan tilasta vievät myös Miklun ihanat viivapiirustukset, jotka eivät tosin ihan yllä esimerkiksi Dav Pilkeyn Neropatin päiväkirjan tai Koiramiehen tasolle. Eikä tämä ole Ohuin kirja ikänäkään – 77 sivun alle on päästy monesti.

Olisi kiinnostavaa kuulla Tuomas Keskisarjan arvio Miksun ajatuksista.  Tosin se tulisi ihan vain kirjallisesta puolesta, koska Keskisarja ei ole lainkaan sosiaalisessa mediassa. Hän varmaan miettisi, miten Miklun kieli määrittää, mistä voimme puhua ja keskustella, mutta toisaalta – peittävätkö sanat todellisuuden?

Nollapisteestä QR-koodeihin

Lyhin kirja ikinä saattaisi olla Osmo Jokisen runokokoelma Nollapiste (1964 ja kaksi lisäpainosta, käännös hollanniksi). Populaarikulttuurin moniosaajan – ja muuten Tiina Eskolan kanssa lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön alkuaikojen toimittaja - hengentuotteessa kun on pääasiassa tyhjiä sivuja. No, tietenkin sivunumerot, mutta muuten arvoituksellisia pisteitä vain muutamissa kohdissa, jopa kerran kolme. Koulussa voisi tehdä arvaamattoman syvällisiä tulkintoja: tämä kokoelma haastaa lukemaan hiljaisuuden, taukojen ja tyhjien tilojen kanssa.

Jos sitten haluaa kuitenkin räplätä puhelinta, voisi kompromissina käyttää Ilkka Mattilan Mysteerinmurtajia (kuv. Heikki Väyrynen, Reuna 2019) - jo toinen dekkariarvoituksia sisältävä kokoelma, jossa käytetään hyväksi puhelinta ja QR-koodeja. Ensimmäiseen kokoelmaan verrattuna nyt on sommiteltu kiinteämpi juonikokonaisuus, joka näin koukuttaa paremmin eri arvoitusten ratkomiseen. Etsiväperhe hyppää mummon sitikkaan ja lähtee viettämään laatuaikaa Tykkymäelle. Huvipuistossa alkaa tietysti tapahtua rikoksia, varkauksia ja vandalismia, lopulta jopa kidnappaus, jotka Mysteerinmurtajat kukin kohdaltaan selvittävät. Interaktiivisuus tuottaa rikospaikoilta videoita, valokuvia ja äänitiedostoja, joiden avulla päästään eteenpäin ja saadaan lisävihjeitä. Näppärät salapoliisi-ikäiset koenäprääjät selvittivät sutjakkaasti tekniset alkuhommat ja ei kun menoksi. Varttuneemmille saattaa tulla QR-koodiahdistus – runsaita vihjeitä ilman ei taida Holmeskaan kaikkia juttuja selvittää.

Hauskin kirja ikinä

Välillä tuntuu siltä, että huumori on tätä nykyä puristettu ns. omassa häpeässä piehtaroimiseen. Siitähän Miklullakin oli esimerkkinsä. Mutta onko se vielä hauskaakin? Sitä lukijat kuitenkin haluavat. Markus Ikolan mestarimokaajaversio on ehtaa suomalaista.  Jasun (kansi Jii Roikonen, Karisto 2019) arki jatkuu pöljänä – mutta väliin riemastuttavan hauskana. Tosin Jii Roikosen tunnistettava tyyli on iskostunut niin Reuhurinteen koulusarjaan, että kestää hetken irrottautua mielleyhtymästä.

Markus Ikola nimittäin alkaa yltää ja välillä mennä ohikin Timo Parvelan klassisista koulukuvauksista, jotka viime aikoina ovat olleetkin ongelmakeskeisiä tutuntuntuisia tuunauksia kuten sukututkimus Ella ja kaverit ihan kuninkaina (Tammi 2019) tai nimeään myöten huolestunut Ella ja kaverit hillijalanjäljillä (2019). No, lastenkirjakin ottavat kivasti kantaa ajankohtaisiin ongelmiin ja toivottavasti vaikuttaa.

Kuvitus Mervi Lindman

 Jasun alku on sinne Parvelaan päin.  ”Meidän luokkaa opettaa Nieminen. On opettanut jo ykkösestä lähtien. Se väittää vanhentuneensa kolmetoista vuotta sinä aikana. Miten mies on päässyt opettajaksi, jos ei osaa laskea! Ehkä se pääsi koulutukseen vähälahjaisten kiintiössä.” Rajunpuoleisesta alkukritiikistä huolimatta lukihäiriöinen Jasu antaa lopulta ymmärtää, että Nieminen on oikeastaan aika mukava ja oppilaittensa puolta pitävä kansankynttilä, jonka opettamisessa toki on vielä tekemistä. Mutta ensin niin tavalliset arjen kiemurat paisuvat tässä luokassa melkoisiin mittoihin. Vain muutamia mainitakseni: pojat harjoittelevat suutelemista räsynukella huulet rohtuneina. Totuus on ihmeellinen.

Maria pussaa Jasua SUORAAN SUULLE: ”- No oliko tuo parempi kuin Henkan mutsin Molla-Maija? kysyi Maria kiusoitellen. – Elämäni paras sekunti, mä huokaisin ja leijuin höyhenenkevyenä ulos unisex-vessasta.” Tai sitten kouluvuoden kliimax eli joulunäytelmä. Jasu on Joosef, joka kihlattunsa Marian kanssa saapuu komeasti lavalle: ”Salin oven avauduttua ratsasti Maria aasilla sisään. Mä seurasin vieressä. Kahteen aasiin perheellämme ei kai ollut varaa, eikä yksi aasi jaksanut kantaa kahta aikuista. Varsinkaan, kun toisen maha oli pömpöllään. Marian paidan alla oli tyyny. Aasi oli kyhätty Henkan mummon rollaattorista ja poron taljasta. Pää oli lainattu Sallan kotoa. Sallan vanhemmat antoivat huutokaupasta ostetun hirvenpään ilman vuokraa lainkaan!” Joulun sanoma kirkastuu koko yleisölle monen mutkan kautta.  Seimessä olleen kännykän piti ohjatusti esittää vauvan huutoa, mutta jotenkin sieltä alkoi kuulua Strandin papan iloista jutustelua: ”Hei, mitä teille sinne kuuluu? Minä tässä vähän makoilen ja lepään lumitöistä. Mahottomasti on tullut lunta koko päivän!” 

Suosio on tietysti valtava. Jopa reksi, opetuspäällikkö ja sivistystoimenjohtaja ihailivat komediaa epäonnistuneesta joulunäytelmästä. ”Näytelmä oli niin ammattimaisesti esitetty, että olisi luullut tapahtumien tulleen yllätyksenä näyttelijöillekin. --- Kuin kirsikkana kakun päällä oli luokkanne upea laulu juhlan lopussa. En ole koskaan kuullut kenenkään esittävän yhtä kauniisti tätä laulua. Nieminen… en tiedä miten olet toiminut luokkasi kanssa, mutta työ on ollut huikeaa.”

Markus Ikola sattuu olemaan jämsäläinen opettaja. Mitähän sielläpäin keksitään seuraavan kirjan aiheiksi? Odotusta on ilmassa.

Vai olenko jo pappeli tai kameli, joka ei oikein ole huumorin nykytrendin harjalla, vaan piehtaroi Ludwig Wittgensteinin syövereissä?