Korona, Pikkiriikki Miklu ja Veirto - lyömätön yhdisrelmä

Mikä onkaan parempi yhdistelmä kuin koronakaranteeni ja polvilumpion ruston niksahtaminen? Molemmat tukevat toisiaan. Ulos ei mennä, vaan kotona harjoitellaan ja jumpataan. Mutta vaikka kirjastot menivät kiinni, hyllyssäni riittää lukemista. Nyt koetellaan kansalaisten kestokykyä – kuinka kauan siedetään erinomaisen kirjastolaitoksemme mykkyyttä? Viimeistään nyt luulisi päättäjienkin tajuavan kirjastolaitoksen merkityksen. Se ei ole pelkästään jakelija, vaan monipuolinen, syvälle erilaisiin kulttuuri- ja mielialakerrostumiin ulottuva toimija. Ehkäpä digitaalinen osaamisemmekin pakosta kehittyy, kun tähtäämme vaikkapa lainattaviin ääni- ja e-kirjoihin tai verkossa aikakauslehtiin?

Pessimismille ei ole sijaa, eihän?

Ehdin jo mietiskellä, milloin lastenkulttuuri ehtii ottaa käyttöönsä koronan kaikkia muita aikaisemmin. Mimmit-lastenmusiikkiyhtye teki jo musiikkivideon, missä kerrotaan asiantuntijan tarkistamat tiedot mistä ja miten virus on Suomeen saapunut. Lauluvideon nimi on tietysti Muista pestä kädet!

Iloa ja aurinkoa karanteeniin

Koronan kestämiseksi tartuin ensiksi tietenkin uuteen Pikkiriikkiin. Mielialan kohentamiseksi sivuilta avautuukin ah niin nostalgisen ihana kesän henkäys, että siihen on pakko edelleen uskoa. Prinsessa Pikkiriikin kesä (Otava 2020) näyttää jälleen Hannele Lampelan taitavuuden niin sanankäyttäjänä kuin yllätyksellisten hyppäyksien keksijänä. Heti aluksi Lampela huomaa, että hänhän aloittaa uuden kirjan ihan samalla tapaa kuin edellisissäkin – on ihana maailman tuhmin ja kiltein ja kaunein ja ihanin tyttö rakkaan mutta harvinaisen rasittavan pikkuveli Urpon ja suloisen pikkuisen puhuvan taikakoira Makkaran kanssa.

Jeejee-tätioikealta toinen

Täytyy siis aloittaa toisella tapaa. Vähän kauempaa eli siitä kun hirmuisen huippu Takatukka-Matti hurmasi mahtinaisen nimeltä Lettu. Sitten he papanoivat kaksi pientä tyttöä, Pikkiriikin äidin ja Jeejee-tädin.

Siinäpä aluksi vähän sukupuolitietoutta ja sukuselvitystä napakasti ja turhia lavertelematta.

Pikkiriikki ja paras ystävä Pöjöläinen ja Makkara pääsevätkin isän ja äidin jonkinlaisen välienselvittelyn ajaksi Jeejee-tädin luokse kesää viettämään. Kuinka ollakaan naapurin Viivasuusedän luokse ilmestyy tuttu harvinaisen raskas ja toisten karkit vievä Räkä-Eetu!

Juonipaljastuksia vältellen täytyy sen verran raottaa riemukasta kutituspulverin ja hurvittelukakun täyttämää koronatonta maalaiselämää, että onnellinen loppu tässä on. Niin Räkä-Eetun kuin vanhempienkin kohdalla. Oikeastaan on aika hienoa, että nämä tyttönatiskat osoittavat niin suurta ymmärtämystä ja fiksuutta, että… no, olkoon. 

Kesä kyllä tulee ja pellehypyt!

Kuten ennenkin, Lampelan tyyli sopii kutkuttavasti luettavaksi. Siinä on liioittelulle ja erilaisille äänille tilausta. Ninka Reittu on hänkin edelleen ihan suvereeni viivantekijä, niin että oikein tuntee Jeejee-tädin olevan mahtinaaras ja sielultaan tanssi-ihmisen.

Vain parhaita kirjoja karanteeniin

Tämä valinta on varsin helppo, joskin jää miettimään mitä jää käteen. On Miklun toinen eli Kaikkien aikojen kirja (Otava 2020), joka pääsi jo myydyimpien lasten- ja nuortenkirjojen kymmenikköön. On Kalle Veirton Ohuin ja hauskin kirja (Karisto 2020).

Kansi Petri Latvala

 Veirton kirjassa puhutaan 17-vuotiaan Martin taistelusta kirjoittaa novelli opetusministeriön kilpailuun. Kirja alkaa: ”Niin tapahtui että Marian synnyttämisen aika tuli. Mutta se tapahtui vasta joulukuussa, ja ennen sitä oli luvassa yhtä sun toista puuhaa.” Martin kissan nimi on Shakespeare ja se kävelee Martin tietokoneen näppäimistön yli. Jälki on hyvää ja kohta jää novelliin: ”…terveydenhoitajan sanat ’likaiset vaatteet’ ja ’punaviinitahroja’ olisivat sotkeutuneet siansaksaan ja pållö´nä ja 7*-+päälle. Hänen päänsä talloi todellisuuden näppäimiä---” Martti kuvailee itseään: ”Minun naamassani ei ollut isompaa vikaa, nenä oli hyvä, silmät ja korvat sopivankokoiset. Miehekkääksi kehuttu leuka oli isältä peritty.”

Miklun kirjassa puhutaan Miklusta, joka on Suomen komein mies. Kirja alkaa: ”Miken nimmari tähän.” Miklullakin on ongelmia: ”Kissani Lenni-Kaapo ja Susu hyppivät vuorotellen syliini ja välillä pöydälle, mikä vaikeuttaa kirjoittamista, koska Lenni-Kaapo kävelee koko ajan tietokoneeni näppäimistön pääll<46hdAFBAnet,.-npe:trettttttttttt.”

Kansi P'ini Puustinen ja Sampo Korhonen

Miklu on lukenut yli sata kirjaa, mutta monet niistä ovat olleet englanninkielisiä ja ”ne ovat pitkiä ja teidän mielestänne varmaankin tylsiä.” Mutta löytyy Miklultakin suosituksia. On Elon Musk, Hararia, Idiootit ja psykopaatit ympärilläni, Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan, Hawkingia, Aki Hintsaa ja Juhani Torkin Seneca ja jopa Dalai lamaa. Ylipäätään on mukavaa, että ilmeisen tehokas nuorisovaikuttaja puhuu lukemisen tärkeydestä. Hienoa!

 Veirton antisankari Marttikin Miklun tavoin esittelee lukulistassaan perustellen toki laajemmin Raamatun, Seitsemän veljestä, Joycen. Mieleeni tuli espoolainen poliitikko, joka mielikirjoja kysyttäessä tunnusti rakastavansa Platonin koottuja teoksia.  No, kirjailijaksi vasta aikovan Martin listassa komeilevat myös Bukowski, Edgar Lee Masters ja ja Kerouac .Yhteensä Martti on lukenut lesän ja syksyn akana 139 opusta. Veirto ei myöskään arkaile käyttää nuorison suosimia ilmaisuja – onhan yksi tärkeä päähenkilö mainio Kulli Krug.

Yhtymäkohtia ja ei niin yhtymiä

Tietoisen läsnäolon hyötyä selittävä piirros

 Miklulla hurjin sana taitaa olla vitsin taliaivo.  Hyvä niin, sillä Miklun kirja on ryhti- ja käyttäytymisopas nuorille. Siihen on kerätty Miklun elämästä poimittujen tapahtumien kylkeen vaikkapa Jenni Pääskysaarelta, Ilkka Hämäläiseltä tai Raisa Cacciatorelya tuttuja teesejä kiusaamisesta, noloudesta, kännykkähurmiosta. Varmuuden vuoksi kirjan lopussa löytyvät Miklun ohjeet elämästä selviytymisestä tiivistettyinä. Muutama sivu on jätetty tyhjäksikin, jotta voit itse merkitä omat asiasi, joista olet kiitollinen.

Sukupuoliasiat tiivistyvät ilmeisesti Miklun Naku-uneen. Kuvituksena on oman kännyn tuokiotilanteita kommentteineen, lapsuusvalokuvia ja toki omia piirustuksia, jotka näyttävät kovin samanlaisilta kuin esikoisessakin.

Veirton Martilla ja Miklulla on hämmästyttävän samanlaisia kokemuksia varhaisista tyttösuhteista. 13-vuotias Miklu kipuilee monen pojan kanssa heilastelevan Jaanan kanssa, joka ei halua päästää irti. Marttia taas piirittää alakoulussa ja sen jälkeen innokas Viola, joka lähettää yksipuolisesti 18 ruusuista kirjettä, joissa hän kertoo moninaisista tunteistaan. Martti paluttaa kirjeet, mutta pitää yhden sentään muistona.

Martti on tainnut kokea jo paljon sukupuolielämästä. Tuo Marian synnytys nimittäin tapahtuu siis joulukuussa eli Martin rakas Maria-Benita Rossinen saa 56 cm pitkän ja lähes neljä kiloa paivan pojan, Aleksanterin. 

 Rahaa tulee kuitenkin veikkauksesta ja toki novellin voitosta, kolmetuhatta. Kalle Veirton kirja on tempaava sukellus aloittelevan kirjailijan hikiseen urakkaan. Siinä on mainiot reseptit, hauskasti esitetyt kirjoitusoppaat Waltarista lähtien, sukelluksia tunnettujen kirjailijoiden työskentelytapoihin, selostus kirjailijan luento koululla kirjoittamisesta ja lopussa siitä ydinkohdat sekä yllätysnovelli.

Ja niin, todellakin. Molemmat runoilevat, Se on uutta Miklua: ”Bonuksena olen päättänyt ilahduttaa teitä joka kappaleen alussa itse keksimälläni runolla.”

Niissä on kelpo yritystä loppusointuihin: ”Hän joka puolestasi rehkii, ole kiitollinen!/ ihan sama onko teko minimaalinen./ Jos et ole, olen vihainen./ Ja liiskaan sut ku oisit muurahainen./ Vitsi vitsi, mut oikeesti/ sano ’kiitos’ hyväsydämisesti./ Vau miten hyvä tästä runosta tuli./ Nyt pilaan sen ULIULIULIULI.”

No, pistääkö Veirton henkilö paremmaksi lienee makuasia: ”Kulli Krug on jo kuudentoista/ ja tekee mitä lystää./Kulli Krug on jo kuudentoista/ ja tytöt siitä tykkää,/ dipi-dipi-dipi-dipi-dei-dei-dei/ dipi-dipi-dipi-dipi-dei-dei-dei.”

Veirton luennossa todetaan että raha on yllätysbonus. Miklulle se ei sitä varmaan ole, Kalle Veirto taas on maksimoinut tuota puolta kirjoittamalla paljon kirjoja. Kaikki eivät ole ihan ohuita.
Nutta lopussa kaikki on hyvin eli kyllä onnellista loppua tarvitaan edelleen. Lukemisiin.

Lukuhotkaus: superolosta häntähoivaan

Kun roskapusseja viedessään liukastuu harvoina pakkaspäivinä ja teloo polvensa, optimismia tarvitaan. Toisaalta pakollisena konkkausaikana on lohdullista tarttua sekä lukemattomiin kirjoihin että verestää aikaisempia muistiinpanoja. 

Kipuja kestää paremmin esimerkiksi Minka Reitun hyvän olon hymykirjoilla. Kuvittajana hän on ollut pitkään suosikkini ja varsinkin Prinsessa Pikkiriikin hahmon luojana, mutta nyt maistuu paremmin kuin aikaisemmat myös Silloin kun on superolo (Otava 2019). Lapsen kasvaessa taitavat mielikuvitukset ja lauseetkin lisääntyä – jos elämän ongelmatkin. Nyt Ison kanssa on edelleen mukavaa, mutta harmituksiakin. Ei osaa lentää heti, on kipeänä, pilalle heti mennyt päivä, yksinäinen ystävä ja niin edelleen. Näistä selvitään Ison kanssa ja saavutetaan ns. superolo. Pienen lapsen mietteitä ja tuumauksia kolmannessa kirjassa somistavat hyvän tuulen kuvat. Mukavasti pyöreän Ison batmanlook on aika vastustamaton puhumattakaan rauhallisesta pienestä opetuksesta.

 Ajattelin seuraavaksi ympätä mukaan toisenlaista läheisyyttä eli mielenkiintoisen kuvantekijän, Anne Vaskon Lentopusun (Etana editions 2019). Karhu Murr-kirjat ovat menevää materiaalia päiväkodissa. Hurmaavan nonsensehenkiseksi tätä tarinaa takakansi kutsuu. No jos sellaiseksi mielletään lentokoneen ja kirjastoauton rakastuminen eli 100 000 kiloa painava rakkaus niin ok. Lapsille meni perille kyllä perusidea, joka hetken jaksoi naurattaakin. Tilanteeseen alkoi pian tulla muitakin ehdotuksia asioista, jotka voisivat tykätä toisistaan. Teksti ei vain jaksanut nyt kiinnostaa, ehkä hiukan aikuismaisen otteen vuoksikin: ”Kirjastoauto pillahti itkuun. Kun huolenani ovat kaikki eräpäivät ja sakkolaput, Ei, ei tätä painoa kestä rakkauden pilvilinnat.”  ”Ei kirjastosta saa sakkolappuja” totesi asiansa tunteva kaveri. Eivätkä lapset oikein jaksaneet kiinnostua enempää Vaskon rennolla otteella viitteellisesti hahmottamista päähenkilöistäkään. Tarvittiin lukijan kovaa yritystä, että päästiin loppuun. Itseni miellyttivät kyllä Vaskon paljolti kirjainkikkailuilla tekemät vauhdikkaat etenemiset. Itse kirjastoautossa työskennelleenä ideakin tuntui lupaavalta.

 

Hemmottelua jalka suorana

Päätin lohduttaa itseäni myös tuoreella Jukka-Pekka Palviaisen pläjäyksellä Hanaa, Kosonen (kansi Reetta Niemensivu, Karisto 2020). Kirjailija nimittäin osaa tunkea itsensä 15-vuotiaan nahkoihin. Taustamesenaattina on isoisä vanhainkodissa, jonka mielestä on luuseri, jos ei omista mopoa 15-vuotiaana. Hanke rahoitetaan isän, isoisän ja Kaapon kanssa kolmistaan. Mopon myy ihana The Jannika, joten ei tingitä. Mopo varastetaan ja sitten alkaakin hulabaloo ja salapoliisityö. Palviaisen ratkaisu on pitkittää varkaiden paljastumista, mutta kursiivilla olevissa tekstipätkissä asia paljastuu tarkkaavaiselle lukijalle hiljalleen. Ratkaisu on uskalias, sillä se hajottaa eikä ole aivan selväkään – toisaalta voi nyt seurata ikään kuin kahta tarinaa peräkkäin dramaattiseen loppuun saakka. Kateudella ja ihastumisilla on syynsä moneen. Takakansi moittii Palviaista eleettömän hauskaksi. No jaa, tarinointi on ehkä eleetöntä mutta samalla oivaltavaa ja täynnä pieniä hauskuuksia tai pienin keinoin viljeltyä luonteen analysointia. Dialogi on Palviaisen tuntomerkki, joten joskus siihen jauhantaan menee vähän liikaakin aikaa. Showhat. Tämä tässä.

  

Mimmu Tihinen löysi tiensä sydämeeni selkokirjallaan, mutta eipä Pieni numerokaan hassumpi lukuhotkaus ole (kuv. Mari Ahokoivu, Karisto 2019). Alakoululaisen Petunian äiti on eronnut ja uudelleen naimisissa amerikkalaisen miehen kanssa. Biologinen isä asuu lähistöllä ilman töitä, mutta mutkattomassa suhteessa tyttäreensä. Petunia saa isältään lahjaksi päiväkirjan ja alkaa kirjoitella siihen silloin tällöin tapahtumista. Pääpaino on kuitenkin näppärästi ajateltuna köyhien auttamiseksi tarkoitetun Ison numeron vastine Pieni numero, jota tyttö alkaa toimittaa. Tilaajia on peräti kolme. Koulussa Petunia on ekaluokkalaisen Alisan kummi, mutta kiusaamisissa juuri Alisa panee asiat järjestykseen. Arki soljuu Tihisen muotissa tutunomaisesti, mutta näppärästi erilaiset vihjeet tuovat esiin ympäristön, suhteet ja mielenliikkeet. Pieni numero on aika liikuttava, yllättävän ajankohtainen humoristisuudessaan ja pienine pikkuvanhoine piirteineen.

Meitä on niin moneksi

Vuokko Hurmetta olen seuraillut myös mielenkiinnolla. Kirjoittaja taipuu monenlaisiin kuvioihin kuten nyt Eläinhoitola Pehmossa ja kierossa rakissa (kuv. Tiina Konttila, WS 2019). Lukupalojen uusien kuvittajien kaarti jatkuu, tosin samoilla suurisilmäisillä lapsityypeillä tässäkin. Kahdeksanvuotiaalla Helmillä on eläinhoitola ja sen vaiheita seurataan häntä vipattaen. Itse tarina on vekkuli pehmoeläinten ja kepparien vammojen parsimista parhaan kyvyn mukaan. Jokaiselle mukanaolijalle riittää tehtäviä - kunnes löytyy jäteastiasta Rakki-koira panemaan paikat sekaisin ihan luonnostaan. Rakki alkaa juonia ja saa muutkin pehmot mukaan valittamaan huonosta palvelusta. Sisu-poika kyllästyy ja lähtee ns lomalle pihalle keinumaan muitten kavereiden kanssa. Muut jäävät parsimaan Rakin irronnutta silmää. Ja kas, nyt ympäristö kirkastuu! Sisältä leikataan pois haisevat täytteet. Potilas pyörtyy! Puhtaat sisuskalut saavat ihmeitä aikaan, ja muitten valituksetkin laantuvat. Kaiken huipuksi Sisu tuo kaverinsa auttamaan – ja onhan vielä paljon tehtäviä auki - esimerkiksi ambulanssikuski (pojillehan se sopii…)

Heti perään otetaan toinen helppolukuisen sarjan opus eli Kirjakärpänen ja luotettavan tekijän eli Anneli Kannon Häntähoiva ja Pätkä (kuv. Tuire Siiriäinen, Karisto 2020). Yhä suositummiksi tulleet sarjakirjat ovat samalla perusraameiltaankin samanlaisia: alkuun on kätevä esitellä seikkailun henkilöt ja näin avittaa lukijaa ennakkoon jäsentämään tulevia käänteitä. Kannon arkitarina kertoo kolmen eläimiä rakastavan lapsen toilailuista koiran hoitajina. Mukavaa asiantuntevin pienin opetuksin höystettyä realistista tapahtumaa villin villakoiran kanssa kuvittaa ihan kelpo keinoilla ja humoristisesti Tuire Siiriäinen. Mainio keksintö on lastenperustaman osuuskunnan nimeäminen Häntähoivaksi, kun kaikilla lemmikeillä jonkinlainen sellainen on. Ja tuleehan sieltä hiukan taloudellista neuvontaakin asioiden järjestelemiseksi ja kokousten kuluksi.

Mutta ne sairaudet ja mielentilat!

Lopetetaan tämä jalkavaivaisen kirjakavalkadi asialliseen ja lämminhenkiseen sairaskertomukseen eli Aapoon ja Emmaan: ystävyyttä ja avaruusoloa (kuv. Marjo Nygård, Epilepsialiitto 2019).  Asiantuntijoiden avustuksella alakoululaisen Aapon epilepsiaan liittyvät oireet ja kohtaukset ovat varmasti oikeita, mutta tuottelias ja pätevä Titta-Mari Marttinen saa niihin uskottavuutta ja lomittaa ne normaalin arjen ja koulun tilanteisiin korostamatta, lämpöisesti, muttei aliarvioi taudin merkkejä. Luonteeltaan erilaiset ystävykset ja heidän kaveruutensa tulee esille monissa tapahtumissa, toistensa auttaminen ja arvostaminen samaten. Mukana ovat kivasti myös koko luokka, opettaja ja vanhemmat – kaikilla on roolinsa. Sairaudesta kertominen kavereille on tärkeää – silloin siihen suhtaudutaan normaalisti ja voidaan auttaa tarvittaessa. Ammattikirjailijan käyttäminen tässä yhteydessä on ollut hyvä valinta. Marjo Nyqård on tällä kertaa kovin punaposkinen ja pyöreänaamainen – näin aihetta samalla reipastetaan pitäytymällä iloisissa väreissä.

Lasten- ja nuortenkirja on oikein hyvä vaihtoehto sairasvuoteen vierelle, kun haluaa polvihoitoa. Kokeilkaapa, miten syntyy Superolo, Häntähoiva tai Avaruusolo.