Voisiko sanoa, että Muumit tulevat taas vai Muumit eivät jätä meitä
rauhaan? Voimmeko ylipäätään elää ilman Muumeja? Mutta samoin taitaa olla
naapurimaassamme: Astrid Lindgren on jatkuvasti tapetilla, muodossa tai
toisessa.
Mutta nyt Muumilaakson
jokainen kolkka näyttää lopultakin olevan koluttu ja tammattu. Philip Ardagh on
tehnyt oman käsikirjansa englannin kieltä ymmärtävälle yleisölle, jonka WS
onkin käännättänyt Jaakko Kankaanpäällä tuoreeltaan. Tove Janssonin Muumilaakson maailma on toki komea teos niin
sisällöltään kuin kooltaankin – aivan helppo sitä ei siis ole lueskella muualla
kuin sohvapöydällä. Sellaisena se saattaa toki olla takakannen mukaisesti koko
perheen perusteos, sillä 368 isokokoista sivua kertovat vaikka mitä. Ensinnäkin
muumin tunnistamisesta, erityisesti kuonoista, löytyy vinkkejä mistä ja milloin
muumeja löytää, käytöksestä ja elintavoista ja niin edelleen. On muumien
ystävien luonnehdinnat, on musiikki, taiat, katastrofit – mutta mitä
kätkeytyykään otsikon ”Muumilaakson synkempi puoli” taakse? Ei, ei Muumipapan
mahdollista schopenhauerilaista mietiskelyä, vaan tietysti drontit, hattivatit,
muurahaisleijonat ja Mörkö.
Tämä maailma on
helppolukuinen, viihdyttävä ja mukavasti jäsenneltynä se varmasti kokoaa juuri perheelliselle
muumifaneja kaiken oleellisen faktapaketin. Kustantaja on suopunut lisäksi
varsin inhimilliseen kirjakauppahinnoitteluun näin massiivisen kirjan kohdalla.
Höysteeksi mukana on essee taiteen merkityksestä ja tarpeellinen kooste Tove
Janssonin elämästä ja töistä.
 |
| Löydä oma sisäinen hemulisi |
Ardagh on varmasti vilpitön
esipuheensa lopussa kiteyttäessään muumien merkityksen yli kulttuurirajojen:
”Sen vuoksi hänen kirjansa ovat todempia ja todellisempia kuin suurin osa
realistisesta kirjallisuudesta. Sen vuoksi minä – työväenluokkaisen perheen
poika suurelta vuokrataloalueelta Pohjois-Englannista – saatoin ajatella, että
hän – keskiluokkainen boheemi Suomenlahden saarelta – kirjoitti juuri minulle.
Sellainen on suurten tarinoiden voima.” Ehkä hiukan epäilevämmin suhtaudun
Ardaghin haltioituneeseen loppuhuipennukseen: ”Tove Jansson teki Suomesta
ihmeellisen satumaan”…
Kotimaiset muumigalleriat
Meillä on tietysti omastakin
takaa erinomaisia oppaita sisäisen muumin löytämiseen. Eturivissä esitelmöi
Sirke Happonen, joka on tuottanut käteviä ja vivahteikkaita luotauksia Vilijonkasta ikkunassa (2007) Muumioppaaseen (2012). Molemmissa on
paljon yhä uudelleen löydettävää, pohdintaa ja vinkkejä – Muumiopas on
Ardaghiin verrattuna myös ilkikurisempi, tovemaisesti sarkastinen ja
haastavakin. Se tukee lukijaansa tunnistamaan oman elämänsä muumihahmot.
Hyvällä onnella ja tarkkaavaisuudella hyväksyy myös itsensä. Siinäkin tulevat
kaikki muumihahmot tutuiksi luonteineen, etymologioineen ja esiintymisineen.
Erotuksena englantilaiseen versioon mukana
ovat myös muumisarjakuvat, jotka antavatkin melkoisesti lisää väriä ja
piirteitä hahmoihin. Niin, ja se satiiri: kuka olisi juuri nyt valtakunnan mörö
tai muumipappa, muumimamma tai ruttuvaari? Jotain taitaa kertoa myös kirjan
tasosta sen kääntäminen japaniksi: Mumin
kyarakuta zukan (2015). Ja jos filosofiaa haluaa välttämättä lisää,
tarttukoon Jukka Laajarinteen mietiskelevään pohdintaan Muumit ja olemisen arvoitus (2014) – 8.painos tilapäisesti loppu –
tai tuoreeseen valittuihin sitaatteihin Sanojen
lahja (2017).
Mutta Sirke ei ole
laakereillaan maannut. vaan työstänyt isojen muumifanien iloksi kokoelman Tove Janssonin
lehtikirjoituksia ja -novelleja otsikolla Bulevardi
(2017). Huoneenvuokrauksen ja Caprilla käymisen, laiturielämän ja
puistomuistojen joukkoon on päässyt myös Toven moneen kertaan eri muodoissa
sorvaama tilitys kavalasta lastenkirjailijasta, joka ei lapsista niin välitä,
jopa pelkää niitä. Epähemulimainen tarina (1966) tarjoaa sukulaisten jatkuvasta
meluamista päänsärkyä potevan tyypin ja muutenkin johdattelee oman hemulinsa omaksumiseen.
Mielenkiintoisen ovelan
kriittinen on taas Toven arkkitehdeille suuntaama esitelmän omainen juttu talojen
rakentamisesta. Taustalla on tietysti Taikurin hatusta tuttu muumitalon
pohjapiirustus. Jutun aluksi Sirke kertoo, miten yli kaksimetrinen rakennettu
muumitalo onkin pohjakaavaltaan suorakulmainen toisin kuin kirjassa. Esikuvana
on ollut vanha Pellingin majakka eli Glosholmin tunnusmajakka, jonka
ensimmäisen version piirsi itse C.L. Engel vuonna 1982.
Riipaisevia kirjeitä patjan alla
Tove Jansson oli tehokas ja säntillinen kirjeisiin vastaaja.
Itsellänikin on ei sentään raameissa mutta hyvässä tallessa hänen käsin tehty
vastauksensa aloittelevan lastenkirjakriitikon uteluihin. Kirjeitä ei vielä ole
taidettu kovinkaan paljon pitää esillä, mutta pari hyvää esimerkkiä löytää
Ardaghin kirjan lopusta. Siellä on käännettynä
tovemainen Joulupukin kirje sekä Muumimamman kotmaista koululaitostamme
arvostava/kritisoiva? kirje englantilaisille lapsille. Lopussa on huomautus:
”PS. Anteeksi huono paha englanti nimittäin muumit käyvät koulua vain niin
kauan kuin heitä huvittaa”.
Astrid Lindgren oli melkoinen
postimerkkien käyttäjä hänkin. Kirjeenvaihto Sara Schwardtin kanssa on nyt
luettavissa sydämeenkäyvästä kokoelmasta ”Kätken
kirjeesi patjani alle” (WS 2017). Ymmärrän, miksi tämä kirjeenvaihto1971-2002
on päätynyt kirjan sivuille. Toisaalta se osoittaa jotain Lindgrenin
empatiakyvystä ja huolenpidosta, sanojen tärkeydestä ja tuesta, toisaalta
elämässään eksyneen ja onnettomien tunteiden satuttaman nuoren tytön tunteiden
kirjosta ja muuttumisesta.
Yli 80 kirjeestä kasvaa siis
monimuotoinen selviytymistarina, missä vuodatetaan aito tunneskaala iloista ja
suruista myötätuntoisen ja terävän kuuntelijan vastattavaksi. Erityisen
koskettava on Saran aikuisena loppuun kirjoittama yhteenveto, missä hän pohtii
ystävyyttä. Miksi hän halusi antaa kirjeiden tulla julki sellaisenaan? Mitä ne
olivat hänelle merkinneet? Viimeisen kirjeen lopussa kuolleelle Astridille on
PS. ”Peppi Pitkätossu Etelämerellä -kirjan viimeisellä sivulla Tommi ja Annika
katselevat Peppiä, kun tämä istuu illalla yksinään palavan kynttilän ääressä.
Sinä, Astrid, joka kirjoitit kaikille joilla on lapsi sisällään: minä olen se
lapsi joka sai tulla hetkeksi sisälle istumaan palavan kynttilän ääreen.
Toisinaan istun siellä vieläkin. Sara”
Kirjailijat ja heidän
luomuksensa parhaimmillaan ovat ikuisia. Tuntuu huimalta. eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti