Hengissä on selvitty kuumankylmän
suomalaisen luonnon kynsistä. Suuri apu oli tietysti alan kirjallisuudesta,
joka meillä on perinteisesti monilukuista ja -alaista. Valokeilaan näyttävät
nyt nousseen muurahaiset, mauriaiset, kusiaiset, keltiäiset, paperimuurahaiset,
kaljukekomuurahaiset, loviniskamuurahaiset, verimuurahaiset, mustahaiset,
hevosmuurahaiset, viholaiset, suurpäämuurahaiset ja miekkapistiäiset – valitse
toki oma suosikkisi!
Nuorempien
kanssa voi tähän avainlajin tutustua vaikkapa hauskan kerroskirjan Petra
Bartikovan Muurahaispesän avulla (kuvitus Magdalena Takacova, Tammi 2019). Keon muotoon leikatut sivut
sukeltavat samalla yhä syvemmälle rakennelman uumeniin. Lisää tietoa tarjotaan
läpikulkevien aukkojen kautta. Kätevästi samalla paljastuu syvemmältä tärkeitä
asioita kuten kasvatuskammio. Lapsille on motorista iloa sormeilla aukkoja ja
käännellä kerroksia. Lopussa on vielä perustietoa muurahaisista ja keon
tekemisestä ja rakentamisesta.
Seuraavaksi
voikin tarttua Maia Raitasen Suomen viehättävimpään ötökkäkirjaan (etukannen
toteamus) Muurahainen lypsyllä
(Into 2019). Sitä esittelinkin jo
aikaisemmassa blogissani, mutta muurahaisten perusrotuja ja filosofisia
keskusteluja Maia Raitasen esitystyyliin voi uudelleenkin kerrata muiden
ötököiden rinnalla.
Vaikka
klassisin muurahaisfilosofia onkin iskostunut muurahaisen ja heinäsirkan
kohtaamisessa jo omassa lapsuudessani äidin kettomana, sokerina pohjalla tämän
kesän kekohommissa on ehdottomasti Katja Bargumin ja Heikki Helanterän Suuri suomalainen muurahaiskirja
(Minerva 2019). Edellisten opusten herättämiä lasten ja varttuneempienkin
kysymyksiä on nimittäin vastaamatta runsaasti. Katja Bargum vastaa kaikkiin -
ja millä tavalla: joustavaa, selkeää ja koukuttavaa kertomista, selkeät
jaottelut, loistavat värikuvat, kattavat hakemistot, Suomessa esiintyvät
muurahaiset – vieraslajeista kiinnostaa Aavemuurahainen! -, lajihakemisto,
yleinen hakemisto. Tietokirjan tekoa parhaimmillaan.
Suomen
muurahaisten elämästä edetään merkitykseen ja maailmanvalloitukseen,
sosiaalisiin suhteisiin ja pohditaan miltä ympäristö näyttää muurahaisen
näkökentästä – erittäin pohdituttava asia nuoremmille. Joukkoälystä on puhuttu
paljon julkisuudessakin, ja muurahaisten rakennuspalikat ovat todella hyvin
tuntosarvissa. Heillä toimii myös terveydenhuolto mallikelpoisesti, joskin
raa’ahkosti. Maailmalla lajit erikoistuvat, mutta maailmanvalloitus on tosiasia
– mutta tarvitsevatko muurahaiset suojelua?
Kirjan
koko on maltillinen, kyllä sen jaksaa kantaa pihalle ja metsäänkin kenttätyötä
varten. Kaksipalstaisuus helpottaa lukemista, vaikka tekstikoko pienehkö onkin.
Aukeamilla on lisäksi suurella I:llä ja väritaustoituksella eroteltu
tietoiskuja, jotka usein pysähdyttävät ihmettelyyn – mitä ne kiitomuurahaiset
oikein olivatkaan, salamannopeat leuat, miten isoja pesät ovat ja salaperäinen
otsikko ”mestaus vai valtaistuin”! Pystyin myös briljeeraamaan ja vastaamaan
ovelasti esitettyyn kysymykseen ”Mikä muurahainen puree kipeimmin?” Tietysti eteläamerikkalainen
luotimuurahainen, jonka pistoa tutkija kuvaa kuin viiniä: ”Puhdas,
intensiivinen, loistava kipu. Kuin kävelisi tulisten hiilien päällä
kantapäässään kolmen tuuman naula.” Huolestuneeseen jatkoihmettelyyn voi myös
rauhoittaen todeta, ettei suomalaisten, lähinnä viholaisten pisto yllä edes
ampiaisen tasolle.
Olisiko
tässä varteenotettava ehdokas niin tiedonjulkistamisen tai tietokirjallisuuden
palkinnoille?
Agenteista
luonnonsuojelijoihin
Kun
metsään haluat mennä nyt, niin takuulla hämmästyt. On siis paras varustautua
monipuolisilla nykyajan oppailla, sillä dinosauruksia ei ole viime aikoina
nähty. Valinnanvaraa on Lintu- ja pörriäisagenteista Hemulin mainioon kasvioon
ja erilaisiin virike- ja tutkimuspläjäyksiin.
Pienempien
lintuharrastajien iloksi kuvittaja Karoliina Pertamon Lintunaapurini
(S&S 2019) katsauksessa lähdetään
lintujen pariin, tosin varsin perinteiseen tyyliin. Alussa on peruskäsitteitä
ja –merkkejä, jonka jälkeen ollaan järvellä, merellä, pihlajassa, käydään läpi
pöllöt, muuttolinnut , kolopesijät sekä petolinnut. Mitä lintuja tapaamme lintulaudalla
ja puutarhassa, entä puistossa? Pelto ja metsä seuraavat, kunnes joudutaan
satamaan ja taivaalle! Lopussa on isätietoa netistä, radiosta ja muista
kirjoista – viimeistään siitä selviää, kuinka paljon samanlaista materiaali
löytyy. Pertamo on valinnut aina yhden aukeaman yhdelle kokonaisuudelle. Mukana
ovat selkeät värimaalaukset kohteista, lyhyet luonnehdinnat ja yleisjohdatus.
Kuvien yhteydessä on kätevästi lintujen mittoja.
Joskus
tulee miettineeksi, miten nopeasti näinkin suositun tietokirja-alueen hiukan
vanhemmat oppaat unohtuvat. Samoja asioita kerrataan kuitenkin hiukan
erilasilla mausteilla.
Grethe Rottböll in Luontopartio pelastaa eläimiä (kuvat Anna-Karin Garham. Otava 2019)
alkaa, kun Leena ja Olli pelastavat myrskyssä pudonneen linnunpesän kissalta.
Kätevästi lähiympäristöstä löytyy realistisia kohteita, joiden kautta opitaan
tärkeitä hoitomalleja. Ullakolla voi olla lepakoita, pääskyset likaavat pesänsä
alapuolen, miten suojella nokkosperhosen toukkia tai pelastaa sammakot tai
siilit tieltä. Harmillisempiakin tehtäviä löytyy, kun lipastosta löytyy
hiirenpesä tai naapurista tappajaetanoita. Esitysrunko on samanlainen ja
toimiva: ensin realistinen tilanne, sitten toimintatapa tai jopa apuvälineen
rakennepiirustuksia ja vielä perustietoja kohteista. Mukana on myös haastavaa
pohdintaa, milloin voi vahingollisen elävän tapaa. Kuvitus on kaavamaisen
humoristipitoista, mutta samalla sopivan tarkkaa toimintojen kuvaamista.
Karin
Runessonin ruotsalaista alkuperää oleva opas Villin luonnon puuhakirja (kuv. Emielie Bergman. Calazo 2019) lähtee
monien samanlaisten oppaiden tapaan vuoden ajoista talvesta syksyyn. Ideana on esitellä, mitä kaikkea voidaan
valmistella ja puuhata luonnon antamilla materiaaleilla. Talvella vaikkapa
jääpalloja ja lumilyhtyä, tutkitaan papanoita, joihin kiinnitetäänkin paljon
huomiota tai syödään nuotiolla. Näin jatketaan nauttimalla sateesta ja
etsimällä nuijapäitä tai auttamalla mehiläisiä. Kesällä on muurahaiskutsuja,
syödään puuta tai ennustetaan säätä ja kylvetään papanoita, syksyllä vaikkapa
maalataan mustikalla, hiivitään hiljaa metsässä ja tehdään puolukkaherkkuja.
Kuvitustyylin ihmiset ja muut kohteet ovat mainosmaisen jäykkiä ja samanlaisia,
mutta ohjeet ja ideat tulevat kyllä selviksi.
Pierufilosofia
ei petä
Tämän
aihealueen siis luullaan kiinnostavan erityisesti? Nick Caruson ja Dani Rabaiottin Piereskeleekö se? (Aula&co 2919) onkin mielenkiintoisempi kuin ikuisuushauskuus
antaa olettaa. Kirjassa mennään säntillisesti läpi noin 80 eläinlajia ja
selvitetään tieteellisen todistusaineiston perusteella piereskeleekö kohde vai
ei. Kaikki alkoi viattomasta lapsen kysymyksestä: Piereskeleekö käärme? Kyllä,
ja niin teki moni muukin, vaikka ei uskoisi. Mielenkiintoista on lisäksi, miten
aivan kaikkiin ei varmasti tiedetä vastausta: lepakko piereskelee ehkä, mutta
Portugalin sotalaiva ei taatusti. Aukeamalla on vasemmalla humoristinen kohteen
piirros ja oikealla perustiedot ja pohdinta kysymyksestä sekä perustelut.
Täältähän saa aikaan vaikka minkälaisia tietokilpailuja ties mihin
tilaisuuksiin. Piereskeleekö papukaija? Ei muuten tee kuten eivät muutkaan
linnut. Se on vain taitava matkija, joten…
Mutta
hei – piereskeleekö muurahainen? Täytyypä tarkistaa vielä Suuresta
suomalaisesta muurahaiskirjasta. Vai ovatko tekijät unohtaneet tämän perustavaa
laatua olevan ongelman?
