Iivo, Zlatan vai Litmanen?

Olympialaisten viikonloppuhuumassa jäin miettimään, kuinkahan monta lasten ja nuortenkirjaa onkaan kirjoitettu hiihdosta? Nyt kun kultahuuma on korkeimmillaan, voisi olettaa että tuloksia janoava kansakunta olisi pitänyt huolen myös kirjallisuuden aluskasvillisuudesta.

   Kyllä kyllä. Vuonna 1947 ilmestyi Martti Jukolan sopivasti tuunaama Waldemar Hammenhögin Hiihtäjä-Heikki. No, minäkin ahmin myöhemmin Jalkapalloilija-Kallea, enkä vilkaissutkaan valkoisille hangille.  Urho Karhumäen Yrjö juoksija sai sentään nopean läpilukemisen.

Tuoko Iivo lisää hiihtoromaaneja?

    Sama trendi näyttää jatkuneen halki vuosikymmenien ja sukupolvien. Rintamalle on ilmestynyt joitakin urheilukirjallisuuden barrikaadi-miehiä ja -naisia. Kohteina tosin ovat edelleen ykkössuosikki jääkiekko tiukasti vanavedessään futisjannut, sähly ja hiukan juoksukin. Ruotsalaiset ovat näyttäneet mallia jo pitkän aikaa. Bengt-Åke Cras ja Gunnar Nordström veivät sankarinsa ammattijääkiekon vaativiin kuvioihin ja uusimmat käännökset kertovat helppolukuisesti varmaan Zlatan-buumin tyrkkääminä jalkapallon kuvioista.

Sankari vetää mukanaan

Zlatanin omaelämänkerta nousi varsin laajan ikäryhmän suosikiksi. Vähemmän lukevat pojatkin löysivät idolin elämänkerran, slummista ponnistaneen jalkapallosankarin, jonka selkä maaliin päin tehty uskomaton saksipotku leijui vastustamattomasti verkkoon.

   Magnus Ljunggrenin Kaikki pelaa ja Maalitykki (Readme 2016-2017) on sukupuolineutraali kooste: helppolukuiseksi luonnehdittavassa jalkapallosta kertovassa sarjassa sekä tytöt että pojat pelaavat samassa joukkueessa.  Zlatan on tietysti taustallas tässä ruotsalaiskirjassa, mutta ongelmiakin haetaan. Valmentaja peluuttaa vain parhaita voittaakseen. Päähenkilö, Siru joutuu olemaan jatkuvasti vaihtopenkillä, vaikka aikaisemmin kaikki saivat peliaikaa. Koko joukkue nousee vastarintaan. Kolmannessa osassa opitaan kateudesta ja hyväksynnän hakemisesta, pimeän pelosta ja allekastelusta – ja jonkin verran myös jalkapallon salaisuuksista.

    Lasse Anrellinkin Futisjannut -sarjassa Zlatan on tähti (Otava 2017).  Ideat alkavat tosiaan olla samanlaisia. Nyt opetellaan yhteishenkeä. Mukana on oikutteleva ja äkkipikainen Bruno, joka ei oikein sulata tyttöjen kanssa pelaamista. Ali puolestaan pitää Emmaa hyvänä kaverina ja pelaajana. Bruno joutuu kentän laidalle vaihtopenkille temperamenttinsa takia, mutta Ali uhrautuu tärkeässä ottelussa ja on loukkaantuvinaan. Ja niin Brunokin pääsee pelaamaan. Helppolukuinen kirja on mukavan vauhdikas, sopivan ripeä ja jännittäväkin otteluissaan. Kaavat vain paljon lukevalla alkavat olla turhankin tuttuja.

Ongelmat ja ennakkoluulot

Syvempää analyysia ponnahtaat pintaan puolestaan Miika Pörstin esikoisromaanissa Kaikkien juhla (Tammi 2016, kuv. Marika Maijala). Epäsankarina on 8-vuotias Kettu-Petteri, jonka pihapiiriin muuttaa Muhis. Taitava jalkapalloilija voittaa hiljalleen puolelleen muutkin kaverit, mutta Kettu-Petteri ei anna periksi, vaan keksii omanarvon tuntoaan pönkittäviä tempauksia.

   Muhiksen perhe on tullut Irakista, koska ne ilmeisesti halusivat tulla tänne, on vanhempien pyöreä tulkinta.  Kettu-Petteri ei ymmärrä, mitä tarkoittavat ”periaatteessa” ja ”käytännössä”.  Hän päättää, että Muhis kerta kaikkiaan on outo. PISTE. Pörsti käyttää poikajoukon kielenä sekaisin murteita, slangia ja salolaista ja muitakin intonaatioita. Kavereiden ilmaisutapa on hiljalleen totuttautuessa ilmaisuvoimaista ja alkaa tuntua autenttiselta. Samalla Pörsti taitavasti ryhmän kautta näyttää, miten outo käyttäytyminen tulkitaan. Nalle esimerkiksi kutoo koko ajan. Se on outoa, mutta ei siihen kiinnitetä sen kummemmin huomiota. Kun Kettu-Petteri keksii, että Muhis haisee, puhutaan enemmänkin miten kivalta mausteet tuoksuvat. Muut leikkivät rennosti Muhiksen kanssa, kun Kettu-Petteri linnoittautuu huoneeseensa murjottamaan. Aikuinen naapuri, yksinäinen herra Jargon, saa lopulta pojan antamaan periksi.

   Pörsti saa mainiosti ilmaistua itsetuntoaan pihan kinginä ylläpitävän kahdeksanvuotiaan jääräpään luonteen. Ehkä väliin sijoitetut ”luukut” eli jonkinlaiset aikakäytävät tulevaisuuteen ja mummon luokse ja kuviteltuihin menestyksiin rikkovat juohevaa dialogia, mutta enemmänkin oudoksuin Marika Maijalan valintaa kuvittajaksi – ja vieläpä nelivärisenä. Maijala on toki taitava, mutta runsailla paksuilla viivoilla hahmotellut pojat, kasvot, ovet eivät oikein tunnu pelaavan tekstin kanssa.

Räpylällä on taikansa

Ehkä vedän kotiinpäin, mutta Roope Lipastin WS:n Lukupalat-sarjassa ilmestyneet helppolukuiset lätkästä kertovat tarinat ovat myös hauskoja, realistisista tilanteista tehdään mukavaa jännitystä ja vanhemmatkin otetaan kätevästi mukaan. Perusjippona on Laurin Sakari-enoltaan saama ihmeräpylä, joka auttaa vangitsemaan vaikeatkin kudit. Lätkä-Lauri ja ihmeräpylä (2017, kuvitus Harri Oksanen) melkein vakuuttaa räpylän taianomaisesta ominaisuudesta. Lätkä-Lauri ja haamupelastus (2018) on taitavasti rakennettu tarina räpylän katoamisesta äidin autoon tärkeän matsin alkaessa. Ja kaikki kudit uppoavat Laurin taakse, kunnes räpylä saadaan viime hetkellä kentälle. Mutta onko räpylä tosiaan Tahko Pihkalan ja miksi siinä on taikaa? ”On se, mutta siitä taiasta… Ehkä se auttaa sellaista pelaajaan, joka avun ansaitsee. Ei onnistuminen silti vain räpylästä ole kiinni, Sakari-eno sanoo ja pörröttää Laurin tukkaa.”

    Räpylä näyttää olevan ihan merkittävä kapistus urheilussa. Tahko Pihkalan perintö kummittelee hauskasti myös Tarja Leinosen Kirpussa ja Rami Rautasen räpylässä (Karisto 2017, kuv. Johanna Taskinen). Urheilulajikin on harvinaisempi eli pesäpallo. Kuvamaailma ei ehkä ihan anna kunniaa mukavalle tarinalle pienen tytön selviytymisestä ja sinnikkyydestä. Varsinkin päähenkilön kivasti kasvavaan hahmoon olisi voinut satsata enemmänkin – nyt kuvat ylipäätään ovat aika staattisia.

     Joka tapauksessa Kristiina eli Kirppu on terhakka tytön tyllerö, joka löytää pesäpallon jännityksen, ystävän vanhasta miehestä katsomossa ja tämän sukulaispojasta Santusta. Pesäpallon termit oppii lukijakin kuin varkain, ovelasti osoittelematta selvitellään Norjaan turskia hoitelemaan menneen isän asioita ja äidin uutta työpaikkaa paikallislehdessä. Huumori kukkii, kun lehmän utareihin erikoistunut äiti joutuukin tekemään jutun pesäpallosta. Vähäeleisen tehokasta tunteikkuutta saadaan mukaan Kirpun löytäessä pesäpallosankari Rami Rautasen räpylän. Sen kanssa on turvallista nukkua, kun isä on poissa. Kun Ramilla alkaa mennä huonosti, Kirppu tunnustaa ja palauttaa räpylän – ja saa uuden hienolla nimikirjoituksella. 

    Nuortenkirjojen urheilua pinnalla pitävät naiset ja miehet ansaitsevat vielä tässä myöhemmin oman hehkutuksensa. Pitää palata niin Mika Wickrömin pitkään uraan jalkapallon ja juoksun ja dopinginkin parissa – uusimmista löytyy tietenkin Zlatan, joka on tähti suomalaisillakin nuorten kentillä. Pitää miettiä Kalle Veirton melkoisen uskomatonta kirjoitusvauhtia ja sählymestarin otteita, poimia harvinaisempia lajeja Juha Vesalalta korissukan alta ja analysoida tyttöurheilun ulottuvuuksia: on Anneli Kanto ja Tulikärpäset, on Kirsi Pehkosen Hilla-kirjat, on Tuija Lehtisen harvinaisemmat kartingjengit ja vaikkapa Henna Helmen Miisat ja kuviot jäällä.

    Lajeja löytyy, mutta mikä niiden osuus oikeasti on lukemisen häilyvällä kentällä? Ehkä suurempi kuin aavistammekaan.

Lukuhuumetta 2000 eurolla

Viisaudenhampaiden poisto tuo joskus pakollisia pysähdyksiä lastenkulttuurin havainnoimiseen. Toisaalta silloin saa uudenlaisia elämyksiä myös kaupungin hammashoitoloiden kirjatarjontaan lapsille. Odotellessani kutsua puudutukseen selailin päällimmäisenä kasassa ollutta kolhittua opusta Mattia hammaslääkärissä. Painovuosi taisi olla 1980-luvun loppu. Amalgaamipaikkoja hehkutettiin. Muutoin varsin mukavasti häivytettiin pelkoa pois esittelemällä puudutus ynnä muita välineitä. Olisiko syytä joskus hiukan ajantasaistaa tätäkin puolta? Esimerkiksi Martti Lintusen Miksi hampaat pitää pestä? voisi puolustaa paikkaansa tietoiskuna myös käytävien kirjakasoissa. Lempeää hoitoa edustavat myös vaikkapa Sanna sekä Miina ja Manu. 

Juurihoitoa messuilla ja seminaareissa

Messujen tiedottajien toimenkuvaan toki kuuluu hehkuttaminen ja yleisömäärien ihmettely. Niinpä tämän vuoden Educa -opettajatapahtumassa kävi 17 869 alan ammattilaista. Pääteemana oli ”Opettaja opettaa”. Miten tuntuikaan, ettei edellisen vuoden hypetykseen oikein päästy? Olihan siellä digitaalisia ja virtuaalisia retkiä sekä vanhaan kunnon vuorovaikutukseen perustuvia opetus- ja oppimismetodeja.

   Minusta mielenkiintoisimmaksi tilaisuudeksi päätyi kuitenkin Suomen tietokirjailjoiden järjestämä keskustelu sähköisestä ylioppilaskirjoituksesta. Erittäin ajankohtainen: juuri äsken taisivat suomalaiset uralle ponnistavat kynäillä viimeisen kerran tekniikalla kynä ja paperi.

   Paitsi että keskustelijat puhuivat todella asiaa puolesta ja vastaan. Esiin tuli varsin kummallinen asia. Missä ovat nyt kasvatusalan tutkijamme, kun olisi viimeinen hetki päästä käsiksi mielenkiintoiseen murtumakohtaan? Kiinnostuneita ei ole ollut, ja niinpä tutkimusmateriaali tuhotaan tietyn ajan kuluttua. Kaikesta muusta kasvatusopillisesta tunnutaan kyllä värkkäävän opinnäytteitä.

Turuilla ja toreilla

 Educassa mietiskeltiin myös pitääkö olla huolissaan lasten lukemisesta. Eri järjestöjen suuri yhteishanke Lukuklaani kertasi tulevia projekteja. Monet sadat koulut ympäri Suomea – tai no, mitenkäs pohjoisen koulut tuntuivat olevan harvassa? Eikä Keski-Pohjanmaakaan kovin vilahdellut? – olivat lähetelleen ideoita ja ehdotuksia koulujen kirjastojen sekä tietysti lukuinnon parantamiseksi. Lohdutuspalkintoa eli tuhatta euroa jaettiin sitten oikein roppakaupalla. Jännitystä nostavat maaliskuussa julkaistavat kirjalistat, joista koulut voivat valita kirjoja. Joku varmaan menee niitä läpi suurennuslasilla. Ainakin mainiot pienkustantajamme ja erilaiset väliinputoajat faktion molemmilta puolilta.

  Vuoden 2017 suuri lukuseikkailu toki kirjasi samoin kunnioitettavan määrän tapahtumia, tilaisuuksia, ryntäyksiä, kouluvierailuja ja niin edelleen. Esimerkiksi 50 000 kävijää osallistui 8 paikkakunnalla lastenkulttuurikeskusten tilaisuuksiin. Tätä en lainkaan ihmettele. Kun käy vaikkapa vain Hämeen seudun ja Tampereen nettisivujen lanseeraamissa vinkeissä, tarjontaa todella on ja jopa houkuttelevia aikuisellekin. Mutta sitä se on ollut edellisenäkin vuonna ja taas alkavana toisenlaisena juhlavuonna.

   Listaan tuli myös 250 tapahtumaa, 61 kirjailijaa ja kuvittajaa esiintyi eri puolilla, oli konsulttiluokkia, parisataa koulua ja kuusisataa kirjastoa.

 Kuka muistaa Nuortenkirjavuoden 1976?

Entä kuka muistaa vielä nuorten ja lasten kirjan vuotta 17 vuotta sitten? Kirjaseikkailu 2001 taisi olla ensimmäinen rajumpi satsaus lukemiseen ja huoleen peruskoululaisten innon vähenemisestä. Tämäkin oli mainio sateenkaarihanke, joka yhdisti erilaiset toimijat ja tuotti melkoisen määrän tuotoksia. Muodot ja ideat ovat olleet varsin samanlaiset, vain tekninen kehitys ja verkko ovat muuttaneet asioita. Silti Kirjaseikkailu 2001 voi kehua yhdellä estraadilla: Ylessä huomattiin asian tärkeys ja lanseerattiin näyttävästi Viikon kirjaseikkailu. Lastenkirjat olivat esillä radiossa ja teeveessä kaikilla kanavilla. Kirja syrjäytymisen estäjänä oli erityisesti kohteena, ja selkokirjallisuus eri seminaareissa ja messuilla. Suomen lastenkoteihin ja perhehoitoon lahjoitettiin satatuhatta kirjaa.

Nähdäänkö agentit lasten lukulistalla?

Loppujen lopuksi vaikutuksia ja niiden mittauksia saadaan odotella pitempään. Mitä hyvää kaikki nämä ponnistukset tuottivat loppujen lopuksi? Arviointi on varmaan yhtä vaikeaa kuin selvittää, kuinka paljon kirjaston lainaustoiminta ja kirjavalinnat lisäävät jotakin tai vähentävät esimerkiksi mielenterveysongelmia. Kirjatoissa on kätevää hahmottaa – loukkaamatta yksityisyyttä – missä kaupunginosissa vaikkapa rajatietoa lainataan eniten. Punaiset pisteet täplittävät – niin mitä?

Rahan voimalla lukuhuumetta?

 Tämä ei jää tähän! Jos joitakin ideoita vielä on jäänyt laiskoille ja osallistumattomille tai syntynyt Lukuklaanin ja Suuren lukuseikkailun jälkimainingeissa niin vielä voi yrittää. Kirjasäätiö haluaa nostattaa kirjakuumeen yhä uudelleen.  Kaikille avoin kilpailu hakee innostavia ideoita ja uudenlaisia konsepteja, joiden avulla houkutellaan ihmisiä kirjojen pariin. Mitä tahansa: tapahtumia, mobiilisovelluksia, lukupiirejä, uusia tapoja löytää kirjoja. Kilpailu jatkuu 30.4. saakka. Paras idea – enpä taida olla kateellinen valitsijoille – saa 2000 euroa, pari seuraavaa kuittaa viitisensataa. Siis lukukuume.fi.

    Suomen kulttuurirahastokin osallistuu moniin näihin aktioihin, mutta myös viime jaossa sai Lastenkirjainstituutti Tampereella mainion kunnon stipendin luodakseen ajantasaisen nettisivuston lasten- ja nuortenkirjoista, varsinkin opettajien käyttöön. Tätä on puuhattu ja esitetty moneen otteeseen eri paikoissa, joten vihdoinkin jotain voi tapahtua.

   Vaan miten käy tietokirjallisuuden, selkokirjan ja lukuvaikeuksien kamppailussa kirjalistoista?

 

    Mutta Nalle Puh sen taisi sanoa jo kauan sitten, etteivät runot tule noin vain luoksemme, vaan meidän on mentävä paikkaan missä ne ovat. Tätä kannattaa miettiä!

 

Runeberg ja muut sarjakirjallisuuden mestarit

Lienee viimeisiä vuoden 2017 tuotannosta myönnettäviä nuorisokirjallisuuden palkintoja tämä Runeberg Junior. Asiantuntijat valitsevat ehdokkaat, ja koululaisraadin armoton karsinta nostaa mitä nostaa voittajaksi. Viime vuonna se taisi olla Alfons, joka sai muskeleilla ja mummoenergialla suosion puolelleen, jos joku nyt kauas menneisyyteen jaksaa muistaa.

Elina Rouhiainen ja muistijuoma

Topeliuksen hyvin oivaltavasti käyttämää sarjamuotoa – miten ahmittiinkaan Välskärin kertomusten sotia, juonitteluja ja kavalia konnia – on tarjolla nytkin. Jo Topelius-palkinnon saaneen Elina Rouhiaisen Muistojenlukija on Väki-sarjan alku, eikä Karin Erlandsson jää jälkeen. Helmenkalastaja – Pärlfiskaren (S&S) oikein kerää jatko-osia lopun lupauksillaan.

   Helmenkalastaja –Pärlfiskaren oli samalla lastenromaanikilpailun voittaja ja kiinnostava sellainen.Voin hyvin kuvitella, miten nuoret lukijat uppoutuvat mukaan juonen vauhtiin.  Hyvin valmiin tuntuinen kirjoittaja kehrää kokoon mukaansatempaavan sadun nuoresta tytöstä, joka on helmensukeltajista parhain, vaikka on menettänyt toisen kätensä ruusuhaille. Yhdessä aluksi riesaksi tuntuvan pikkuisen Sirkan kanssa sukelletaan myytäviksi erivärisiä helmiä, mutta suurin ja merkillisin, Silmäterä on löytymättä. Hyvin kiinnostavaksi hahmoksi nousee myös lähes demoninen naishahmo Iberis, jonka halu saada Silmäterä kasvaa häikäilemättömän julmaksi toiminnaksi.

   Erlandssonin tarinaan on kiedottu saumattomasti etenevä ystävystyminen, vastuun ottaminen, ahneuden vaikutukset ja lopullisten päämäärien ja onnellisuuden vaatimukset. Ehkä takakannen vertaus Astrid Lindgrenin hengessä tehdystä ajattomasta saturomaanista on hiukan liioitteleva, mutta vivahteikkaalla matkalla ollaan.

Kustantamo tekee hyvää työtä

S&S on kätevästi saanut aikaan yhteistyötä suomenkielisten kustantamojen kanssa, ja monet mainioista suomenruotsalaisista tuotoksista on saatu näin myös suomeksi.  Kirjoituskilpailut tuottavat varteenotettavaa materiaalia kuten Helmenkalastaja osoittaa. Palkintojakin ja ehdokkuuksia on ropissut samaan syssyyn.

   Uudenlaista väristystä suomalaiseen fantasioivaan kertomukseen tuova seikkailu on Vuokko Hurmeen Kiepaus (kuvitus Susanna Iivanainen). Yhden idean varaan rakennettu fantasiaromaani toimii yllättävänkin hyvin. Yhtenä hetkenä maailma kääntyy ylösalaisin. Talot, joilla on hyvät perustukset, jäävät kiinni, muut putoavat avaruuteen. Sopeutuvainen ihminen alkaa järjestellä asioitaan ja keksiä selviytymiskeinoja. Tilannetta seurataan parin perheen kautta kertojana nuori tyttö, Lenna. Vaijereiden avulla siirrytään paikasta toiseen, etsitään ruokatarvikkeita ja yritetään pärjätä päivästä toiseen

.

   Lopulta, kun vesi alkaa loppua, joudutaan äärimmäisiin tekoihin. Yksi säilynyt pulu mukanaan äiti hyppää avaruuteen. Viikkojen päästä lintu tuo viestin alhaalla olevasta uudesta maailmasta, joka selviää puolestaan ylhäältä tippuvien asioiden avulla. Koko Kardumiksi ristitty ylösalaisin maailma saa tiedon uudesta mahdollisuudesta, ja Lennan perhe ja ystävät lähtevät ensimmäisinä onnellisesti. Mielenkiintoinen tilanne havainnollistetaan mainiosti ja jännittävästi. Samalla voi pohtia miltä maailman käännähtäminen ylösalaisin voi tuntua. Outoa ehkä on, että kiepahtamisen syitä ei sen kummemmin pohdita: asia otetaan selviönä. Ja oikeastaan ratkaisu on kovin helposti ounasteltavissa jo varsin aikaisessa vaiheessa.

   Mutta uutta maailmaa odottaa kiinnostuneena: mitä ihmisiä siellä on? Minkälaisia joukkorakenteita syntyy? Pelastuvatko muutkin uuteen oloon? Ja ehkä tuo kiepauksen syykin sitten selviää.

Missä se lasten sarjakuva taas piileksikään?

Kun viime blogissa sai onnitella Martti Sirolaa lasten ja nuorten sarjakuvan Puupäähatutettuna, todettiin lasten sarjakuvan edelleenkin varsin vaisu julkaisutahti. Onhan siellä Juban Minerva, tosi viehättävä – tai no, ainakin reipas ja suorasukainen – seikkailijatyttö

.

    Kun oikein etsii, löytää. Muinosen Annen Universumin avain (Arktinen Banaani) antaa oman tulkintansa monimietteisesti ja -ulottuvaisesti lasten ”näkymätön kaveri” -ilmiöön. Päähenkilö Kalle pystyy sateen tullessa joko menemään toiseen maailmaan tai kutsumaan sieltä näkymättömän ystävänsä Hirpan, jonka päässä kasvaa oksia. Kalle on löytänyt laatikosta vanhan avaimen, joka ei sovi mihinkään. Sen täytyy siis olla Universumin avain! Tätä arvoitusta lähdetään selvittämään erilaisten vihjeiden avulla.

    Mukaan tuppautuu myös sinnikäs tyttö Aino, joka lopulta oppii myös näkemään Hirpan. Näkymättömän pojan kutsumisessa on oiva rituaalinsa: sateessa ylitetään esteet, etsitään piirrin kuten oksa, katsotaan lätäköstä heijastetta silmiin ja piirretään rajat lätäkön ympärille. Hirppa pääsee takaisin maailmaansa ja mummonsa riimuoppiin vasta kun taas sataa ja rituaali voidaan uusia.

   Muinonen käyttää mainiosti seikkailuissaan myös valokuvataustoja – esimerkiksi metsässä seikkailu saa aidosta metsästä outoa todellisuuden ja fantasian tuntua. Ja lopulta – metsässä tulikärpäset johdattavat nuoret valolla merkittyyn maankohtaan, mistä avautuu kansi jonnekin.

   Taitaa tämäkin tarina saada jatko-osia? Taitavia toisiaan tukevia piirrostekniikoita on hauska seurata, ja Muinosen hiljainen huumori, asenteita ja rooleja kivasti muunteleva tarinankerronta tekee myös kohteista koko ajan vivahteikkaampia.

   Mitä löytyykään universumiin avautuneesta ovesta? Tällaisena Muinosen tarina mukavasti jatkaa voisiko sanoa ikiaikaista etsintää erilaisten maagisten ovien parissa. Pitkä on perinne.

   Mutta seuravaksi blogiaiheeksi taitaa kuitenkin valikoitua näiden suurten linjojen etsintä. Miksi Educa-messuilla oli jotenkin vaisua? Löikö satavuotiskokonaisuus laudalta vuoden 2001 Kirjaseikkailun? Ja jossakin välissä täytyy kunnolla perhetyä suomalaisen kirjastolaitoksen rahanjakoon. Saavatko kotimaiset lasten ja nuortenkirjailijat kirjat lainkaan tukea kirjahankinnoissa? Millaisia hankintakappalemääriä löytyy?