Käpylehmien teurastus

ja muuta lastenkulttuuria

Huomasin, että suosittu lastenleikki Käpylehmien teurastuksesta on mainio tiivistelmä tälle ajalle ja yhä tiukentuvalle taloudelliselle kuristusotteelle. Siinähän tiputetaan aina yksi toimija pois, jos hoksottimet eivät pelaa tai silmäniskuja ei huomata. Lastenkulttuurin kentillä toimivat tekijät, lehdet ja instituutiot heijastavat heti valtion taloudenpitoa ja kulttuuritahtoa. Oli hauskaa ja opettavaista koota tähän mielipide- ja raporttikirjaan ajassa vellovat ajatukset ja tapahtuneet tosiasiat, joita monia on tullut tässä blogissakin miettineeksi.

Oleellinen ongelma taitaa olla, että jotkut asiat saavat julkista tilaa ja pääsevät jopa lööppeihin. Mutta kukaan ei tunnu hahmottavan koko Suomen tilannetta, kukaan ei tunnu tietävän, mitä ja miksi ja kuinka kentällä tehdyt toimet oikein tehoavat? Tilannetta voisi verrata vanhaan vastakkain asetteluun lukemisen ja kirjaston suhteista: pitääkö tarjota kaikkea kaikille vai vain parasta? Hinnoitellako tuote/tapahtuma yläkanttiin vai halvaksi, jotta useammat hankkisivat, vaikka tuotto on sama?

Antaako periksi otsan rypistykselle?

Kulku lastenkulttuurin kentällä viime vuonna ja tämän vuoden alussa oli vähintäänkin mielenkiintoista.

Miten sivistyksen tukipilari kirjastolaitos panostaa sähköisen maailman tietoturvaan? Toimiiko kirjojen Personal trainer tai kirjastopyörä - toiminta? Onko aamupuuro, saunominen ja vihkiminen kirjastossa hyvä uutinen?

Jollakin menee sitä paitsi ihan kivasti: sarjakuvissa mummit ovat valloittaneet albumit muumeilta – ja vähän muiltakin. Kun katselee puolestaan lähinaapureiden tai eurooppalaista lastenkirjallisuutta, onko meillä todella jotain tärkeää sanomista? No, en tiedä olenko kauhean kiinnostunut kuulemaan, miten meikäläiset lastenkirjailijat vastaavat käännöskirjojen lemu- ja kakkahuumoriin. Kuvakirjojen tekijöittemme älähdyksiä kuullessaan taas tulee mieleen valtion hauska suhtautuminen tulojen ylärajojen määriin, jotka estävät kaikenlaista järkevää tekemistä. Orjatyövoimaako tässä kasvatetaan?

Kysymyksiä on mielessä useitakin, mutta niitä vastauksia. Lastenkulttuurityöntekijöitä kuunnellessaan aistii kyllä tekemisen iloa ja lasten parasta ajattelua, joka tuntuu näkyvän osallistumisluvuissakin. Millä pysyvällä teholla tässä tehoperheiden vauhdissa? Koulun tulevaisuus – niin, se on siis tulevaisuudessa? ”Ilo ei viihdy yksipuolisen hiljaisuuden pedagogiassa.”

Mistä saa tietoa vauvakulttuurista, loitsujen maailmasta, sukupolvien muistoista ja tietokirjan tulevaisuudesta tai satavuotiaasta suomalaisesta lasten animaatiosta tai hiljaisuuden ongelmista - milloin melusta on maailmassa tullut saastetta? Tietoa saavat ehkä ne pienehkön prosenttiluvun kansalaiset, jotka jaksavat olla mukana pohtimassa ja ottamassa kantaa ja osallistumassa ja tietävät mahdollisuuksista. Ehkä täytyy olla iloinen vähästäkin nykyisin: leikki on vahvasti esillä, mutta miten onkaan lelujen maailma: kuka niitä tekee, millä perusteilla ja kuinka hyvin? Parhaimmat pelit arvioidaan tarkasti, mutta miten on äitien ensilaatikon laita? Saatan olla sään armoilla ja pessimistisellä tuulella turhaan. Hyviä uutisiakin on lupa odottaa tältä vuodelta. Mutta milloin käpylehmät pääsevät äitiyspakkaukseen?

Mediatutkimusta – media ei ole kirja?

Media lapsiperheessä (Vastapaino 2015, toimittaneet Anja Riitta Lahikainen, Tiina Mälkiä ja Katja Repo) on kirja, joka kuvaa 26 lapsiperheen arkea median kourissa, mutta ei sanallakaan lukemisen asemaa. Se ei toki ole sen tarkoituskaan, vaikka olisi ollut mukava ihan vain vertailun vuoksi tietää miten lasten ja nuorten media-aika on muuttunut 1970-luvulta 2010-luvulle tultaessa kirjankin kohdalla tai edes sähköisen kirjan.  Millainen asema medialla on perheen ruokailussa on selvemmin ajateltavissa sähköisten välineiden temmellyskentäksi. Millaista taas on perheen vuorovaikutus mediankäyttötilanteissa on aina mielenkiintoinen tutkimuskohde. Tilanne on kaiken kaikkiaan hankala: kaksi viidestä vanhemmasta tuntee laiminlyövänsä perhettään työn vuoksi, ja yhtä moni on huolissaan omasta jaksamisestaan. Epätyypillistä työaikaa tekevillä on perheen ja työssäkäynnin yhdistäminen erityisen vaikeaa. 

 Kun lukee raportin tiivistelmää, löytää sieltäkin oireyhtymiä. Arki oli sitä kiireisempää, mitä enemmän perheessä käytettiin medialaitteita. Ruokailut tapahtuivat äkkiä, kun perheenjäsenillä oli kiire takaisin laitteiden pariin. Lasten mediankäyttöä oli sitä vaikeampi hallita, mitä enemmän perheessä oli lapsia ja medialaitteita. Tarpeeksi ei pystytty edes seuraamaan, mitä lapset tekivät laitteillaan. Tutumman laitteen, television katselu oli paremmin hallinnassa. Ohjelmat ovat ennakoitavissa, ja vanhemmat tietävät, mitkä ovat eri-ikäisille suositeltavia ohjelmia. Karu totuus on edelleen, että uusien laitteiden tarjoama sisältö on ennalta-arvaamatonta ja vanhemmat huonosti perillä niiden mahdollisuuksista. Tietokoneen käytöstä riidellään suomalaisperheissä jo enemmän kuin katsomisesta.

Vekkuli käyttöliittymä joka perheeseen

Tutkijat ovat huolissaan lasten ja nuorten mediankäytön lipsumisesta käsistä. Lapsen ja vanhemman suhde kapenee kiirehtimiseksi ja rajoittamiseksi. Mukavaa keskinäistä leppoisaa aikaa ei välttämättä ole ollenkaan. Ongelma ei ole yksinomaan lasten ja nuorten. Sähköposti ja sosiaalinen media luovat omia velvollisuuksiaan ja odotuksiaan aikuisten kotiajan käytössä, kirjassa todetaan ja pidetään tätä uutena asiana.

Kirja on oikeastaan vekkuli käyttöliittymä. On kiva laittaa joululahjaksi saatu lasten askartelema kirjanmerkki sivujen väliin ja yhtyä muiden keskustelunaiheisiin. On oikeastaan aika kiva houkutella alle kouluikäinen avaruuteen, savannille tai kalastamaan jännien ja hauskojen kuvatietokirjojen kera. Hyvin tehty tarina toimii iästä riippumatta. Vai kuka kehtaa unohtaa vierekkäin istumisen mukavan tunnelman ja läheisyyden sivuja käännellen tai ihan niin vain, kertomalla omaa tarinaa lohikäärmeestä, joka istui meidän vessassa ja luki sarjakuvalehteä pilkkopimeässä. Ja mitä sitten tapahtui?

Cinderella ja Jänis Vemmelsääri vauhdissa

Taistelua kulttuurin sanomasta

Pääsin satuhengen luotsaamana pikkuväen joukkoon katsomaan uusinta Disney-tuettua produktiota eli Cinderellaa. Auditorio, joka koostui lähes yksinomaan pienehköistä tytöistä vanhempiensa kanssa, näytti kovasti pitävän näkemästään. Eipä tuota ihmettele, koska Ella-Cinderella eli Lily James näytteli hurmaavasti klassisen roolinsa. Ehkä pikkutyttöihin – tai ainakin heidän äiteihinsä – teki vaikutuksen myös prinssi Uljas eli Richard Madden, joka tiukkana jätkänä piti päänsä kaikista prinsessatarjokkaista huolimatta.

Pukumuoti seuraa Tuhkimoa!

Elokuvaa seuratessaan – joka muuten oli tässä näytöksessä dupattu suomeksi, varsin hyvin, koska repliikit olivat varsin lyhykäisiä – jäi miettimään, mitähän versiota Disney ja leffan ohjaaja Kenneth Branagh oikein käyttivät juonessaan. Disneyhän oli tehnyt aikaisemmin animoidun tulkintansa, jossa olivat mukana kurpitsat, hiiret ja sisiliskot. Nämäkö johtaisivat oikeaan suuntaan, koska samaa vanhaa tarinaa – alun perin kai Kiinasta! - olivat muokanneet niin ranskalaisittain Perrault ja saksalaisittain Grimmin veljekset? Ja jotta vaikeammaksi menisi, vanha kunnon Topeliuskin oli sysännyt taikakynänsä joukkoon ja tehnyt Tuhkimo-näytelmänsä kolme-seikkailullisessa leikissa Lukemisia lapsille -sarjan vanhaan kolmososaan. 

   Perrault tuntuu ensin ihan hyvältä, koska haltijatar muuttaa kurpitsan upeiksi vaunuiksi, kuusi hiirtä hevosiksi, rotan ajuriksi ja kuusi sisiliskoa lakeijoiksi. Hei, tässä on nyt budjettia karsittu, koska elokuvassa on vain neljä ratsua, kaksi lakeijaa ja ankka kuskipukilla! Toisaalta ranskalainen ei anna Tuhkimon tehdä mitään päästäkseen tanssiaisiin, mutta Grimm-versiossa tyttö onkin aktiivinen ja pyytää äitipuoleltaan lupaa osallistua. Se kertoo myös isän markkinoilla käynneistä ja miten Tuhkimo saa viimeisenä viestinä pähkinäpuun oksan. Mutta saksalaiset eivät ole kuulleetkaan haltijatarkummista! Tämä on paha takaisku, koska heidän versionsa on aika tylsä: äidin haudalle kasvaneen pähkinäpuun linnut heittävät juhlapuvun ja kengät tytölle.

Rie Cramerin Grimm 1926

 Ostereita vai sianpotkaa?

Kyllä ovat käsikirjoittajat hyppineet ranskalaisuudesta saksalaisuuteen ja vieneet parhaat palat molemmista. Juonesta on toki tullut sujuva ja mukavasti etenevä, ja Cate Blanchett ilkeilevänä äitipuolena tekee niin hyvän roolin, että katsomosta kuului väliin oikein ikäviä kommentteja. Mitä jos Branagh olisi sittenkin kallistunut Topeliuksen version oveliin väännöksiin Grimm-tarinasta, missä samat linnut puhkovat lopuksi sisarpuolilta silmät. Topeliuksella Barbralle ja Superballe ja palvelijatar Trillalle kasvavat linnunkynnet. Haltijatar Keristane (tuntuu jotenkin tutulta, olisiko tukanhoitoaine?) on muuttamassa kaikki linnuiksi, mutta Tuhkimo antaa heille anteeksi.

   Nimet ovat mukavasti samaa sävyä, sillä Cinderellaa kiusaavat – kyllä, mieleen tulee aika kätevästi koulukiusaamisen hienovaraiset tyylikeinot – Anastasia ja Drizella.  Itse asetelmasta, kateellisesta ja häikäilemättömästä perhehelvetistä voisi saada aikaan muutakin taustoitusta, mutta valokeilahan siirtyy vielä ydinkohtaan, lasikenkään! Se löytyy Perraultilta, joten tässä ranskalainen vie pitemmän korren. Ehkä mukana on myös ripaus elokuvallista loogisuutta tai sitten ei: tytärpuolethan leikkelevät jalkojaan saadakseen kengän mahtumaan ja veri roiskuu. Tätä ei haluta lasikengässä näyttää lapsille, vaan Lily Jamesin sirot varpaat sujahtavat millilleen paikoilleen. Vai olivatkohan ne hiukan tuhkassa?

Kiltit ketut ja sudet

A.B.Frostin vaatteet 1895

Hauskaa, miten kuvittajat saavat lisää töitä vanhoja satuja painettaessa uudelleen. Kiljusen herrasväki seikkailee nykyisin toki ihan ikiomissa jatkoissa Tapani Baggen vauhdissa ja Mika Launiksen hulvattomissa tilannekuvissa. Kuinkahan monta kertaa Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa on sekin kuvitettu ja käännetty? Nyt on päässyt vuoroon puolestaan Jänis Vemmelsääri, joka alun perin takertui Tervapöpöön Anni Swanin versiossa vuonna 1911. 

   Jos oli Tuhkimo vaeltanut Kiinasta, niin nämä lienevät alun perin afroamerikkalaisia kansantarinoita, joita J.C. Harris 1800-luvun loppua kohti kirjoitti muistiin neekeriorjien asuinpaikoilta. Tervapöpö on varmaan suosittu senkin takia, että se aloittaa ovelan jäniksen seikkailut. Jänistä ei ehkä ole suomalaisissa kansan eläintarinoissa pidetty aina järin viisaana, mutta näissä ympyröissä homma toimii kuin Tiku ja Taku kissaa höynäyttämässä.

Helgalla ei ole vaatteita!

Uudessa kuvituksessa Riikka Jäntti harppailee isoissa saappaissa. Tuottelias ja rakastettu Helga Sjöstedt on jättänyt monelle sukupolvelle sen oikean Jänis Vemmelsäären imagon. Mutta niinhän tekivät Rindell ja Koivu Kiljusten herrasväen kohdalla: mustissa viivapiirroksissa perheen hahmot elivät anarkistisina ja vauhdikkaina. Samaan Kiljanderin perheen hötäköintiin tarvittiin juuri Launiksen silmää koomisuudelle. 

Riikka Jäntin veijareissa on sävyjä, vaikka ne ovatkin haaleahkoja ruskean ja sinisen puolella. Jäntillä on takanaan useitakin metsän eläimistä kertovia tarinoita, viimeisimpänä kovin samanlaista väri- ja eläinmaailmaa tarjoama Pikku hiiri, tuuliviiri (2015). Kilteiltähän tämän version eläimet tuntuvat, eikä kuuntelevan ja kuvia katselevan lapsen tarvitse pelästyä, vaikka Jänis Vemmelsäärestäkin tulee lihansyöjä. Kettu Repolainen ja jopa Susi Hukkanen ovat pehmolelujen sukulaisia – ihan tekisi mieli vähän silittää.

Toki taustalla teksteissä on vähemmälle jääneiden filosofiaa: vahvoilta ja voimakkailta metsän hallitsijoilta voi aina yrittää oveluudella ja kepposilla keplotella itselleen etuja ja päästä niin saaliin jaolle kuin livahtaa vaatimusten verkosta. Ja nauraa noille voimansa tunnossa oleville päsmäreille selän takana oikein makeasti.

Tuntuuko tutulta?