Kirjamessut - satunnainen totuus

Kirjamessut ovat ohi. Loskainen ja sateenpiiskaama sunnuntai jäi viimeiseksi mielikuvaksi ovien sulkeuduttua. Mitä jäi käteen monista järjestäjien lupauksista? Ohjelmajohtaja Ronja Salmi hehkutti pohjaratkaisun merkitystä. Ilmeisesti on niin, että uuden yrittäjän on jätettävä puumerkkinsä. joten uudistetaan esiintymislavojen nimet kirjailijoista hesalaisiin kaupunginosiin ja vedetään pääväylät ristiin. Ilme ei oikeastaan muuttunut. Tuttu kokenut messukonkari totesi, että epäselvemmäksi tuli, ruuhkat samanlaisia olivat tiet missä tahansa, lavat liian pieniä tai suuria esiintyjistä riippuen. Aina saanut selvää mitä oma esiintyjä puhui, kun selän takana aloitti toinen. Niinpä: 14 lavaa, 900 esiintyjää. Meteliä ja melskettä. Tietysti tapahtumaa on hehkutettava. Kävijämäärä on kasvanut yli 6000, joka näkyy täpötäysinä katsomoina.

Aaumu ei houkuta edes Veera Salmen lukijoita - arvallako jaetaan?

Mutta hei, kenen ansiota kävijämäärän nousu olikaan? Suomen tietokirjailijat ry avitti taas monen tuhannen koululaisen pääsyn messuille. Opintonsa aloittaneille yliopisto-opiskelijoille jaettiin 9000 vapaalippua. Ilman näitä toimenpiteitä kävijämäärät olisivat toisenlaiset. Ilmaiseksi messuille? Ihan kiva, ja varmasti monelle toivottavasti se ahaa-elämys. Kun kävijöitä ja kuuntelijoita silmäili, vanha totuus suomalaisen kulttuurin tukipilareista todentui. Mutta eihän eläkeläisille ilmaislippuja voi antaa, alennusta vain 12 euroon. Ne tulevat muutenkin.

Vieressä soi, eikä Koiraa nimeltä kissa näy

 

Valikoidut katsojamäärät

Suosion kaksijakoisuus tuli ilmi moneen kertaan lavojen välillä sirkuleeratessa. Kun vaikkapa palkintoehdokkuuksia ja arvostusta saanut Koira nimeltä Kissa tekijöineen huhuili lähes tyhjälle katsomolle Toukolassa, vieressä Kumpulassa Pikku Kakkosen repun kanssa hyppelevä hahmo sai täpötäyden auditorion kiljumaan, laulamaan ja hyppimään. Samanlainen dilemma osui silmiin muuallakin. Enää eivät edes Tatun ja Patun kuljeskelevat hahmot herättäneet erityistä innostusta.

Kun Toukolassa Mari Kätkä herutteli haitaria ja lapsiryhmät hoilottivat innostuneena Hiljan ja salaperäisen saarnin innoittamina, istumaan ei mahtunut. Mutta kas, nyt Toukolassa oli vilkkaampaa, Saija Saarni, yksi Koko perheen kivikirjan tekijöistä, oli tajunnut live-kosketuksen voiman. Pöydillä oli erilaisia kiviä tarkasteltavina ja lavan reunalla kokoelma lisää. Konkreettisten esimerkkien kautta ja lapsia osallistamalla päästiin aika pitkälle maaperän salaisuuksiin. ”Mistä kivet oikein tulevat?” Ensimmäinen kysymys sai eturivin pienen pojan heiluttamaan innostuneesti kättään: ”Laavasta!” Sekin oli oikea vastaus, ja pikkupoika polleana. Sivumennen sanoen Kokoperheen kivikirja on mainio lähtökohta vaikka minkälaisille retkille ja tarkastelukulmille

.

Läheisempää tuttavuutta kivien maailmaan

Tee kirjasi puhelimella!

Varttuneempien Kallio-lavalla yleisöä riitti kiitettävästi. Kommenteista päätellen varsin moni oli tuttuja ilmaisutaidon lukiosta, joka oli järjestänyt messujen nuorisolavan ohjelman. No, ilmaisutaitoihin kuuluisi varmaan myös niinkuttelun vähentäminen, mutta mitäs tuosta, kun Ronja Salmikin virallisessa hehkutuksessaan on juurikinkittelijä. Lavan erinomaisuuksiin kuului ainakin, että tutustui uusiin nimiin ja tyyppeihin, muun muassa Kalenterikarjuun eli Mikko Toiviaiseen ja sanoisinko sitten kirjaan What’s up, elämä. Koostajan alkupuhe on vanhaa kirjantekijää säväyttävä: tämä kirja on tehty puhelimella, pala kerrallaan ja niin edelleen. Palasia ja keskustelunaiheita on siis kerätty ja purettu hiljalleen tietyn perusjengin kanssa. Siihen kuuluu eri aloilla työskenteleviä sisällöntuottajia, tubettajia, hevareita, toimittajaa, musiikinopettajaa ja kirjamessujen ohjelmajohtajaa (ei presidentin rouvaa). Toiviaisen aiheheittoihin (Mikä on mun lokero, Onks pakko jaksaa?, Miksei me kaikki voitais olla tasa-arvoisia?, Mikä on relevanttia?) vastataan värikkäillä alustoilla olevissa tekstikuplissa, lyhyillä ja vähän pitemmillä. Onneksi niiden jälkeen oli hankittu pitempiä kommentteja, esimerkiksi erinomaisia vinkkejä oman ja toisen sukupuoli-identiteetin kohtaamiseen sanastoineen, esittely Koko Hubarasta ja tasa-arvon edistämisestä tai Riikka Karppisen tiestä vaikuttajaksi keinoineen. 

 Ainakin tämä oli lukuelämys, jos ei niinkään kuuntelushokki, vaikka itse aiheista on toki kirjoitettu jo paljon, syvemmin ja luettavammin. Kuvan älypuhelimen luomasta lumosta saa – kirjan avulla.

Palkintojen ylitarjontaa

Pressihuoneessa saattoi kerätä mukavan pinon palkintojen esittelyjä Rakkaudesta kirjaan ja Kirjailija kiittää Minna Canthiin ja tietokirjailijapalkintoihin. Lastenkulttuurin puolelta messuille oli päässyt klassikko eli Rudold Koivun nimeä kantava nykyisin Grafian kautta tuleva tunnustus, joka meni nyt Marika Maijalan Ruusun matkalle (Etana Editons). Ehdokaskirjoissa oli muuten mukavasti vaihtelua, jopa tietokirjoja! Jussi Kaakinen kuvitti mainion Poliisiaseman, Antti Nikunen kätevän havainnollisen Urhon ja Onnin tutkimuksia Autokirjassa ja oikeastaan Laura Merzin Otusten joukossa-kuvakirjan teksti on tietopainotteista. Palkintolautakunnassa oli mm. Sanna Mander, edellinen voittaja, jonka teoksesta Etana Edition kävi plagiaattitaistelua oikeudessa asti. Nyt nämä ongelmat oli ohitettu, ja lautakunta totesi: ”Kuvitus on hillittömän ekspressiivinen, mutta yhtä aikaa tarkka. --- Maijalan kuvitus on näennäisen kömpelö, mutta tarkemmin katsottuna täydellisen hallittu.”

Ruusun matkaa tuli luettua esikoululaisille jo ilmestymisvuonna 2018. Silloin lapset luulivat ensin, että tämä on jokin puutarhakirja. Mutta Ruusu onkin koira, laukkakilpailujen tähti, joka saa lopulta juoksemisesta tarpeekseen ja pinkoo pakoon maailmalle. Siellä se kohtaa kiireisen maailman, vihaisia ja välinpitämättömiä ihmisiä, tilanteita ja kaupungin elämää. Lopulta Ruusu pysähtyy puistontapaiseen, missä pentu ja kolmijalkainen koira ottavat sen mukaan leikkiin. Siinä Ruusun kilpa-asu repeytyy ja se juoksee tästä lähtien omana itsenään kavereittensa kanssa. Kirjan sanoma on toki selvä ja meni kyllä lapsillekin perille. Ongelmaksi tulivat pitkään jatkunut samankaltainen juoni juoksemisesta eri paikkoihin, eikä oikein mitään tapahdu. Onnellinen loppu oli tietysti tärkeä, mutta nyt ei Maijalan vauhtia kuvaava piirrostyyli jaksanut innostaa yrityksistä huolimatta. ”Se on sellainen sekava, ettei löydä asioita”, kuuluu kommentti. Väriliiduilla tehdyt aukeamat olivat lasten mielestä sinnepäin, eivätkä välittäjän yritykset selittää liikkeen vauhdista uponneet. ”Tämä on niin kuin jäänyt kesken”. ”Sillä on ollut kiire saada loppuun,” valisti toinen.

Messut aikaansa jäljessä?

Tatu ja Patu ja isot ihailijat

Palkintoja sateli, mutta yksi oli poissa. Finlandia. Ehkä asiaa on fundeerattu ja todettu, ettei kannata yrittää messuilla kaiken päälle esitellä ehdokkaita. Ne tulevatkin julkisuuteen sopivasti ensi viikolla jännitettäviksi.

Mutta olisiko messuilla ollut kanttia järjestää uskaliaat varjofinlandiat ja olla näin edellä aikaansa? Tapoja olisi montakin. Kun aikoinaan vedin televisiossa lastenkirjojen varjoraatia, mukana oli silloin lasten suosikkeja, jotka he perustelivat ja sitten annettiin numeroita. Nyt voisi joukko asiantuntijoita/lukijoita valita oman suosikkinsa, perustella valinnan, haastatella tekijää – ja sitten voikin kotona lyödä vetoa miten ehdokkaat pärjäävät.

Pohjimmaisena ajatuksena toki on saada näkyvyyttä yhä useammalle kotimaiselle tekijälle ja kirjalle. Finlandian ehdokkaihin tulee keskimäärin lähes sata kirjaa tyrkylle – riippuen kustantajan maksu- ja valintahalukkuudesta – ja aina jää osa pois.

Tällä hetkellä voi joko onnitella tai surkutella valintaraateja. Taso on niin kova, kirjo on leventynyt tietokirjojenkin puolella, joiden osuutta ehdokkaista täytynee syynätä suurennuslasilla. Mauri Kunnashan ei taida olla mainiolla Unikirjallaankaan enää toimia vakiotietokirjailijaehdokkaana.

Messuilta on selvitty hengissä. Eteenpäin!

Kallion tilaisuudessa oli hyörinää - koulukiusaaminen kiinnostaa aina - ja keskustellakin sai jos ääntä riitti

Aleksis Kivi koulussa ja sirkuksessa

Suomalaisen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven päivä on meikäläiseltä melko traditionaalisesti mennyt kouluvierailulla tuttujen opettajien luokissa. Niinpä nytkin. Viides- ja kuudesluokkalaisten kanssa pääsee myös mielenkiintoisiin keskusteluihin lukemisesta, kirjoista, sisällöistä ja mielikuvituksesta. Aleksis Kiveäkin tietysti sivuttiin, ja heijastin malliksi seinälle Joonas Rinta-Kannon tulkinnan Sankaritarinoista pojille (Into 2019).

 ”Onko ne henkilöt koko ajan päässä, kun kirjoittaa?” 

Mikäpä oli luokkaan mennessä, kun tämä vuosi on kahden kirjan mittainen. Taisin saada mukavaa taustatukea televisiomainonnastakin. Sattui niin mukavasti, että Albert Edelfeltin tuntematon maalaus tai harjoitelma löytyi yllättäen jäämistöstä. Väinö Lakeus ja Enkelinaaman tapaus (Mäkelä 2019) sattuu myös kertomaan samalla tapaa mahdollisesta luonnoksesta kuuluisaan Kaarle-herttuaan herjaamassa Klaus Flemingin ruumista.

Martti Sirola löytää Edelfeltin

Kirjan myötä tuli mietittyä nuorten kanssa muun muassa faktan ja fiktion rajoja. ”Kai tämä juttu on ihan mielikuvitusta?”. Eipä ihan. Mäkelän tarkka toimittaja – oikea aarre hiukan leväperäiselle kirjailijalle – huomasi, että Martti Sirolan ensimmäisessä kansiluonnoksessa Kaarle-herttua (varsinainen ärjy Enkelinaama) vetää Flemingiä parrasta – ja on itsekin parrakas! Alkuperäisessä maalauksessa näin ei ollutkaan, vaan viimeistellyt viikset.

Piruuttani tarkistin asian vielä varmuuden vuoksi Mauri Kunnaksen versiosta. Koiramäen Suomen historiassa on tietenkin myös tämä kuuluisa kohtaus. Mauri on vain nokkelasti muunnellut tilannetta, koska Fleming on kuvattu karjuna lempinimeltään Nokinenä. Herttua siis kiskoo vihollistaan turvasta.

Sankari eli peruskoulun kansankynttilä Väinö Lakeus toki on mielikuvitusta. Luultavasti. Hän on komeamuskelinen lempeäluontoinen sivistäjä, joka nostaa penkiltä sata kiloa ja käyttää moderneja opetusmetodeja kuten kamerakynää ja ilmiöoppimista. Jaska saa armon tehdä esitelmänsä pääsiäisloman aikana, ja tuloksena on faktaa ja fiktiota sulassa sovussa muinaisen kievarin ja 1500-luvun raa’anpuoleisen elämän kera. Mutta faktoja tarvittiin myös vaikkapa Riitaperän Jalmarin amerikanperinnön kultaisen kolmen dollarin kolikon arvoituksessa. 

Mauri Kunnaksen Fleming on aikansa lapsi - ei vaan karju

 Vakiokysymys oppilailta on kirjailijan talous. Pitääkö ladata tosiasiat kateederille ja latistaa tulevien verbaalimatkaajien unelmat kertaheitolla? On menestyneitä tekijöitä ja vähemmän myyviä. Kun eräs neropatti kysyi, mitä kirjailija saa yhdestä sanasta, jouduttiin oikein hauskan ongelman eteen ja hyvään pohdiskeluun. Onko sana kalliimpi, kun kirja on oikein lyhyt? Saako paksujen kirjojen tekijä vähemmän?

Yritimme laskea asiaa vähän eri tavoilla, myös karkeasti  ihan vain kirjan ovh hinnasta jaettuna sanamäärällä. Tulipa mielenkiintoisia lukuja. Kirjailija ei toki saa kaikkea, vaan mukaan tulevat osingoille kustantaja, välitysliikkeet ja verottaja. Eräs pojista oli lukaissut tubettaja Miklun itseluottamusta uhkuvaa elämäntarinaa Paras kirja ikinä (2019) ja totesi, että siinä on yhdessä kohtaa kymmenen sivua, jokaisella vain yksi sana. ”Ne on kyllä isolla, mutta varmaan ne on aika arvokkaita?” ”Moi!/ Miten/menee?/Hyvin?/Ok!/Kiva./:)/10 sivua/meni/jo.”

Saatiin aikaiseksi juttua parhaista kirjoista ikinä ja miten määrä ei aina korvaa laatua. Mutta toisaalta yksittäisillä sanoillakin voisi olla tärkeämpääkin merkitystä kuin täyttää sivuja? Ehkä ei sanoja tarvita lainkaan?

Puupää-palkinnolla hatutettu Martti Sirola kuvaa 1500-luvun raavasta mein9nkiä kamppailussa Melkojeffin aarteesta.

 Sirkuksen lumoa

Ilmaista mainosta tuli myös Sirkus Finlandian näyttävistä mainoksista pääkaupunkiseudulla. Oikeastaan oli hiukan yllättävääkin, että varsin moni oppilaista oli elämänsä aikana käynyt sirkuksessa – ja käynnistä oli jäänyt monia muistijälkiä. Taidokkaat esitykset ja niiden fyysinen läsnäolo vaikuttavat: ollaan mukana ihan vieressä silmäkkäin eikä virtuaalisella areenalla.

Åirre Vaijärven kuvitusta - Yössä kulkevat oudot aaveet

 Toinen tämän vuoden kirja, Aaveverkko (Cultura 2019) tuli kirjoitettua väljäksi jatkoksi Pirre Vaijärven ja Vuokko Jokisen esikoisfantasiaan Yössä kulkevat oudot aaveet (2019). Siinä sirkus Maximuksen perässä kulkee kaupungista toiseen aaveiden versio, missä näytöksestä toiseen kuolemantrapetsilla tapahtuu. Kirjassa on kätevästi mukana vinkkejä niin sirkuksen historiaan kuin lisälukemiseen kaunon ja tiedon alueilta.

Lasten- ja nuortenkirjoissa sirkus on useinkin mukana jonkinlaisena raamina tai taustatekijänä, varttuneempien fantasiapuolella usein kauhuelementtinä. Tietokirjoja on vähemmän, yhä pintansa pitävänä monipuolisena katsauksena Raili Mikkasen Mennään sirkukseen (2012).

 

Käsiini osui kätevästi kirjoitustyötä inspiroimaan Emma Vainion Sirkus nyt (kansi Jussi Kaakinen, S&S 2019). Tämä ei ole peräkkäistä muistiinmerkintää, vaan mielenkiintoisia välähdyksiä löytyy tarinoista ja tekijöistä, joita tottunut toimittaja – mm. radiosarja sirkuksesta – esittelee jouheasti. Sirkus on vapaa kulkuri – näin Vainio aloittaa esityksensä. Kyllä historiaakin esitellään, mutta hauskasti erilaisten hahmojen kautta klovnista ilma-akrobaatteihin, jongleeraajista taikureihin, tasapainotaiteilijoista akrobaatteihin. Kun sirkustaiteen maihinnoususta Suomeen päästään paljettien ja minimalistien sirkusmaailmaan, onkin käytetty jo lähes sata sivua taustoitukseen. Vainio käsittelee omina osastoinaan sirkuksen kiertämisen elinehdot, muodot ja esityspaikat. Mainiot värivalokuvaliitteet avaavat tarkemmin myös nykysirkuksen erilaisia polkuja ja versioita matkalla katsojien luokse. Sosiaalinen sirkus puolestaan valottaa sirkuksen mahdollisuuksia tuoda iloa ja uutta energiaa sekä konkreettisia tukitoimia pakolaisten, liikuntarajoitteisten, sairaiden ja yleensäkin erilaisten ihmisten näkyville. Erinomainen sirkuksen mahdollisuuksien kavalkadi sujuvasti kirjoitettuna!

Aaveverkossa vanha sirkuksen turvaverkko (ehkäpä Maximuksesta?) saa uuden elämän riippukeinuna, missä maagisessa keinunnassa sankareiden, Liisan ja Mikon unelmat, pelot ja toiveet toteutuvat unissa. Vanhaan verstaaseen muuttaa salaperäinen mainosmies, jolla on hahmotushäiriö. Niinpä julisteissa tanssitaan samaa, rumaa ja hahahaata.

Koulun antamilla vinkeillä päästään eteenpäin, mutta mitä Vihtori on aikaisemmin tehnyt? Kun selviää, että vanha sirkus on jouduttu lakkauttamaan taloudellisten ongelmien takia, asialle on tehtävä jotain.

Luokassa muuten puhuttiin myös kuvituksista. Ketä hahmot oikeastaan muistuttavat? Oppilaat vilkuilivat omaa kansankynttiläänsä, joka näytti hauista, mutta ei ihan pärjännyt Martti Sirolan Väinö Lakeudelle. Eräs tytöistä taas mietti, oliko Yössä kulkevissa aaveissa ja Aaveverkon Vihtorissa minun näköäni. Kiitos kohteliaisuudesta, joskin Yössä onkin sielunsa myynyt sirkuksenjohtaja pahiksena. Tottahan toki on, että tuttu malli on helpointa laittaa erilaisiin asentoihin. Eikä hän kehtaa pyytää korvausta.