Allergia Vanhan kirjallisuuden päivillä

Vanhan kirjallisuuden päivät lähestyvät jo ensi viikonloppuna. Sastamalaan, Kirjan museoon ja Herra Hakkaraisen kotukonnuille on tulossa taas melkoinen määrä kirjallisuuden ja lukemisen ystäviä. Oikeastaan päivät ovat sopivasti kesällä ikään kuin johdattelemassa alkavaan hektiseen syksyyn, kirjamessujen ja palkintojen ankaraan taistoon. Suomen tietokirjailijat jakavat myös päivillä kunnianarvoiset Warelius –palkintonsa, niin tiedon välittäjälle kuin oppikirjojen ansioituneelle valistajalle. Jakopaikka on varsin looginen, onhan Warelius antanut Sastamalalle ja Vammalalle aikoinaan kunnon tiedollisen pläjäyksen kirjoissaan – ja Mauri Kunnakselle intoa murteen hienouksien viljelemiseen.

Elmeri osaa syödä oikein matkallakin.

    Traditionaalisesti Vanhan kirjallisuuden päivien jälkeen on hyvä suunnata ristiinrastiin suomalaista maisemaa. Kun omasta identiteetistään on vaikea päästä irti, tulee samalla katsastettua kirjastojen kesäkuntoa. Nehän ovat mainioita keitaita matkan varrella niin sähköisen maailman kuin puukstaavienkin hallinnassa. Matkakirjakin on valmiina suositeltavaksi muille matkaajille, varsinkin perheellisille, joiden jälkikasvu tarvitsee painavampaakin opastusta.

Sairaan siistiä tietoa

    Erilaisista pienen lapsen sairauksista on toki olemassa useampiakin kuvakirjoja ja tiedollisempaa opastusta. Muun muassa Maijaliisa Dieckmannin mainio kuvaus Lasten lääkärikirja 3:ssa, Pikku-Paulan diabetes. Markus Majaluoman sairaalassa käynti Sairaan ihana kipsi tai Jenni Tuomelan&Salla Savolaisen luustoa käsittelevä Elmerin löytö puhumattakaan sitten Pentti Huovisen mainiosta Heippa, täällä bakteeri!

    Mutta kokoavaa, selkeää ja lapsen kautta erilaisia sairastumisia käsittelevää tietokirjaa saa hakea. Stiina Kiiverin Pienen kulkijan sairauskirja (Pieni Karhu 2016) on tässä mielessä sekä löytö että tarpeeseen tuleva opas. Lähtiessään nimetystä, henkilökohtaisesta lapsen sairaudesta se myös tuo asiat kuin suoraan eteen ja jopa koskettavan  läheiseksi.

    Kirjassa ei vähätellä sairauksien vaikutuksia, mutta hienosti kertomisen punaisena lankana on selviytyminen, sairauksien ottaminen haltuun niin, etteivät ne välttämättä estä nauttimasta elämästä ja puuhailusta tai koulunkäynnistä. Tekijä sanoo fiksusti esipuheessaan aikuisille erilaisesta näkökulmastaan verrattuna muihin: ”Aina ei tarina mene niin, että lapsi sairastuu, menee lääkäriin ja sitten lapsi on taas terve. Valitettavasti lapsillakin on monia sairauksia, jotka kestävät pitkään – mahdollisesti loppuiän. Lapsen vaikeat kysymykset seuraavat kotiin: Miksi juuri minulla pitää olla tämä sairaus? Miksi taas tutkitaan? En halunnut myöskään vahvistaa mielikuvaa, että sairaat lapset olisivat aina lääkärissä tai sairaalassa. Kirjan pienet kulkijat juhlivat syntymäpäiviä, kevätretkeilevät, pelaavat futista, käyvät huvipuistossa ja nauttivat talvitouhuista.”

Miksi minä olen erilainen?

Kirjassa tulee lapsien elämän kautta esiin monia tärkeitä kysymyksiä, jotka muuten helposti jäävät taustalle. Joka viidennellä lapsella on vähintään yksi pitkäaikaissairaus. Pienetkin lapset pystyvät miettimään erilaisuuttaan esimerkiksi päiväkodissa ja koulussa: erilaiset ruokaan liittyvät poikkeamat herättävät kiinnostusta muissa, miksi joku mittaa vähän väliä verensokeriaan tai käy lääkärissä. Tekijä keskittyy kirjassa yleisimpiin pitkäaikaissairauksiin flunssan ja muiden tartuntatautien lisäksi esitellään allergia, astma, diabetes, sydänvika ja lastenreuma. Seuraavan kirjan aiheiksi voisivat hyvinkin nousta sitten lapsen mielen sairastuminen ja lasten kehitysvammat, neurologiset sairaudet tai syövät – näistäkin toki on olemassa jo yksittäisiä ansiokkaita selvityksiä ao. liittojen ja yhdistysten toimesta.

    Kirjan rakenne on selkeä ja toimiva. Lähes selkoteksti johdattaa ensin kyseisen ongelman juurille. Sitten seuraa sivun kokoinen valokuva lapsesta, joka esittelee itsensä. Otsikossa kerrotaan, mistä nyt puhutaan. Vanha rakas pehmonalle vie eteenpäin kommentoiden ja hiukan huumoriakin viljellen. Alussa on myös lukuvinkit. Pienemmille kirjaa voi lukea selaillen ja keskustellen kuvista, isommat lapset löytävät sairauksista pitemmälle menevää tietoa. Aikuisen kannalta on kätevää etsiä ja esitellä kulloinkin ajankohtaista asiaa etsimällä hakusanoista vaikka verenpaineen mittauksen tai verikokeen, röntgenin tai muun ehkä tulossa olevan tapahtuman.

    Iloiset lapset päähenkilöinä ovat eri-ikäisiä kahdesta vuodesta alkaen ja sopivasti molempaa sukupuolta: on Oona, seitsemän vuotta lähdössä lääkäriin. Eri vaiheet esitellään selkeästi valokuvin: odotusaulassa, mitataan kasvua ja vastaillaan lääkärin kysymyksiin. Mikä on refleksivasara? Tunnustellaan ihoa ja vatsaa ja kurkataan suuhun, kuunnellaan stetoskoopilla ja katsotaan korviin. Lisätietoiskuina on vielä laboratoriokokeiden ottamista ja sairaalahoidosta puhumista. Sairauksille uhrataan rauhallisesti tilaa ja selvitystä, kuvia ja kommentointia.

Myös liikunta ja uni käsitellään!

     Osioiden väliin on sijoitettu runonmuotoistakin tarinaa ja runoa, joka saattaa olla paikallaan lepohetken tapaan – koelukijat eivät niistä tosin välittäneet ja pitivät jopa vähän tylsinä, koska muut asiat kiinnostivat paljon enemmän. Sen sijaan pienempiä lukijoita huvittivat pehmonallen puhekuplat, ja nallea haluttiin etsiä sivuilta. Mitä nalle nyt on keksinyt tai tehnyt? Mukavasti aina yhden kokonaisuuden lopussa on vielä valokuvakooste asioista, joita voi tehdä sairaudesta huolimatta.

    Tekijä toivoo esipuheen lopussa hyvää matkaa pienten kulkijoiden kanssa. ”Toivottavasti kirjani voi osaltaan helpottaa pienten kulkijoiden ja heidän hoivaajiensa taivalta edes yhden kukonaskeleen verran.” Näin voi varmasti luvata. Taidanpa kesämatkallani  tarkistaa kirjastoista, että Pienen kulkijan sairauskirja on varmasti hankittu – ja mielellään sekä aikuisten että lasten puolelle. Pieni karhu –kustantamo on taas kerran saanut pykäistyä painosta ulos tarpeellisen matkapakkauksen.

Emansipaatio ja erwinien muodonmuutos

Varsin harvoin vieläkään kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkimuksia ilmestyy yleisen tietokirjallisuuden ja kirjakauppajakelun puolella. Myry Voipion opinnäytekin eli Emansipaation ja ohjailun ristivedossa – suomalaisen tyttökirjallisuuden kehitys 1889-2011 ilmestyi Jyväskylän yliopiston julkaisusarjassa (263, 2015). Hyvä että niinkin.

     Ymmärrän, että esipuheessa tavoitellaan humoristista, minun mielestäni jopa hiukan ironista sävyä – silti en heti osannut oikein suhtautua antiin: ”Rakas väitöskirja! Sinä alat nyt olla valmis. Tai ainakin siinä määrin kuin mikään tutkimustyö koskaan on. Äiti sanoo, ettei juuri kukaan lue väitöskirjastakuin kiitokset, minkä vuoksi koitan kirjoittaa kiitoksista sinun parhaan osasi. Äidit ovat ikävän usein oikeassa, varsinkin silloin, kun sattuvat olemaan vielä lisäksi professoreja

Aloitin sinut neljä, viisi vuotta sitten lukemalla määrättömät määrät tyttökirjoja (katso kuva!)”

Anna Vuorisen kansisommitelma

    Tosi on, että pakolliset kiitokset voi ilmaista näinkin, tyttökirjamaisella sävyllä. Se on aika paljon luettavampaa kuin traditionaalinen raami. Tunnustan myös, etten ole lukenut tutkimusta sanasta sanaan, vaan poiminut mielenkiintoisimmat itseäni kiinnostaneet kohdat tarkempaan syyniin. Selkeä tutkimusrakenne lähtee tietysti lähtökohdista, tutkimusaineiston esittelystä ja tavoitteista. Nyt on käsissä myös mukavasti tarkasteltavaksi tyttökirjan määrittelyä, sen suhdetta yhteiskuntaan ja suomalaiseen ilmapiiriin. Eittämättä myös tytön, sukupuolen, vallan ja seksuaalisuuden ilmentyvät tuovat käsiin pitkän historiallisen polun nykyhetkeen.

    Tässä mielessä – väheksymättä tuota historiallista, säntillistä tutkimusaineistoa ja sen analysointia – juuri viimeinen artikkelitiivistys, Oikeus itseen – uuden aallon tyttökirjallisuudesta – esittelee juuri nyt mietiskeltävät kohteet. Siinä mielessä tutkimus jää kutkuttavasti kesken kuten siinä itsekin todetaan puhuttaessa gurleskin tyttöyden rakentumisesta tai luonnollisuuden ihanteesta ja normien haastamisesta: ”Aiheen tarkempi tarkastelu ja esimerkiksi uusiin suomalaisille tytöille kirjoitettuihin neuvo-oppaisiin, kuten Maaret Kallion seksioppaaseen Sopivasti ihana (2012) ja Jenni Pääskysaaren yleisoppaaseen Tyttö sinä olet… (2015), on yksi väitöskirjatyöni aikana heränneistä uusista tutkimuspohdinnoista.”

    Oppaat ovat tietokirjallisuutta, ja joskus olen miettinytkin, miten niiden antama suora yhteiskunnallinen todistusvoima voisi vieläkin laventaa fiktion kuvaamaa todellisuutta. Jenni Pääskysaaren jatko Poika sinä olet… (2016) muuten on oiva peili sukupuolten käsittelyyn: suuri osa teoksista on samaa, mutta miten pojat onkaan käsitelty tyttö-kappaleita vaihdettaessa? Kirjoissa on muuten lisäksi ns. idolien kommentteja: tytöille mm. Ada Lovelace, Linda Liukas ja Eeva Kilpi. Pojilla taas…

Pakurin kirjastosta alamaailman sääntöihin

Myry Voipio toteaa lisäksi uusia tutkimuskohteita miettiessään mainiosti: ”Tyttökirjallisuuden muutoksissa myös esimerkiksi tyttökirjan limittyminen muihin lajeihin, kuten fantasiaan, on oma kiehtova tutkimusalueensa. Suomalaisen aineiston kohdalla se on osin vasta muodostumassa, sillä fantasiaa ja realistisen tyttökirjallisuuden aihepiirejä – koulu, koti, ystävyys, ihastuminen, rakkaus ja seksuaalisuus – yhdistäviä teoksia ovat julkaisseet toistaiseksi vain muutamat suomalaiset kirjailijat.”

    Näitäkin toki löytyy, varsinkin kun mennään varttumisen ylärajoille, mutta uusimmissa nuorempien fantasioistakin löytyy yhtymäkohtia – ainakin ystävyyden merkitys korostuu selkeästi niin Sanna Iston Maanalaisissa (WS 2016) tai Mila Teräksen Noitapeilissä (Otava 2016). Jälkimmäisessä päähenkilöiden perheet on kuvattu varsin ironisesti. Hugon äiti on koirien uimakoulunopettaja, isä urheiluhullu Afrikasta muuttanut entinen pikajuoksija ja nykyinen valmentaja. Modernisti taas Lydian vanhemmat ovat eronneet, ja äiti asuu uuden naisystävänsä kanssa. Isä on taas hurahtanut Vuoden kaivinkoneenkuljettajana keräämään pienoismalleja. 

   Noitapeli on kuitenkin kunnianosoitus kirjoille ja kirjastolle. Vapaaehtoisvoimin ylläpidetystä Pakurin vanhasta kaupunginkirjastosta avautuu reitti noitien ja Kyöpelinvuoren asukkaiden luokse. Kuuluisan noitapeilin valtaava Peilien Valtias on orjuuttanut alamaisensa ja uhkaa koko maailmaa. Hugon ja Lydian ystävyys ja rohkeus muuttavat tilanteen.

    Noitapeilissä on jonkinlaista vanhan sadun ja Mestaritontun henkeä, ripaus Potteria ja häivähdys myös iki-ihanasta Morris Lessmoresta ja tuhansien tarinoiden talosta (Tammi 2013), kun Pakurin kirjakokoelmaa hoitava Leopold toteaa: ”Minä olen kirjastonhoitaja. Siis kirjojen hoitaja. Joskus se tarkoittaa varsin perusteellistakin hoitoa ja jopa kirurgimaista työtä. Jos minä ja Ermiida suinkin vain löydämme jostakin tarinan puuttuvan osan, niin tietenkin me kirjoitamme sen muistiin. Liimaamme puuttuvat sivut paikoilleen. Emme nimittäin halua menettää yhtään kertomusta.”

    Sanna Isto on jo osoittanut kertojankykynsä taikavoimia omaavien Tinka ja Taika - tyttöjensä kautta. Maanalaiset (WS 2016) vie vielä syvemmälle sekä halujen että konkreettisesti pinnan alle. Toki lähtötilanne muistuttaa Kafkan muodonmuutosta, mutta mitäpä siitä: Suomenlinnassa asustava Metuli herää aamulla muuttuneena kummalliseksi otukseksi. Maanalaiset on hyvin mukaansatempaava seikkailu, mihin sekoitetaan niin (aikuisilleko tarkoitettu virnistys?) historiallista tulkintaa Viaporin antautumisesta, eläinten oikeuksia, halu muuttaa elämänsä paremmaksi, valtaa, ahneutta ja – ystävyyttä. Nyt Metulin pelastaa Ama, paras ystävä, joka tunnistaa ystävättärensä oudon erwinin, jonkinlaisen vyötiäisen - hahmon sisältä. 

 

    Monimutkaisen hahmon vaihtamisen salaisuus on ollut erwinien hallussa sukupolvien ajan, mutta kielletyksi tulon jälkeen riitti on unohtunut. Metulin hahmon ottanut Lisko on onnistunut selvittämään tavan, mutta Metuli erwin-ystävänsä Limpun kanssa ei anna periksi. Hullukaalin saksankielinen nimi Paholaisen silmä vie jäljille. Siemeniä polttamalla ja puremalla kohdettaan voi vaihtaa olomuotoa.

Jännittävän menon myötä lukija pääsee myös herkuttelemaan erwinien historialla, sen kytkeytymisellä Suomenlinnan historiaan ja omituisiin tapahtumiin. Alla kulkevat kuitenkin myös perheen sisäiset suhteet, kasvukipuilevan tytön mielihalut ja epävarmuus, suhde isosiskoon, ystävyyden mahti ja hiukan, toki, myös orastava rakkaus Pietariin…

    Miellyttävää, että yleensäkin nuortenkirjoja on alettu kuvittaa – lisäkustannuksista huolimaatta. Jaakko Ollikaisen kuvat tosin Noitapeiliin ovat lähinnä siluetteja, kuten Sami Saramäki Maanalaisiin. Ne tuovat kuitenkin sopivia maamerkkejä kertomuksien imuun. Bonuksena Maanalaisissa on tietysti hyvä Suomenlinnan kartta. 

Yhteisöllisyys, kirjasto, piru ja Agricola

Kirjastot eivät vähään aikaan ole olleetkaan media-avaruudessa esillä, kun Keskustakirjastonkin rakentaminen on piilotettu aitojen taakse ja sauna poistettu ohjelmasta. Lastenosaston tai perheaulan yllä saattaa kyllä edelleen roikkua mitä moninaisimpia mahdollisuuksia rauhasta karjumiseen, metelöinnistä hyssyttelyyn. Sinnikkäästi tavallisen, kunnon traditionaalisen hiljaisen kirjaston puolta pitävä tamperelainen Pertti Julkunen sen sijaan jaksaa kirjoissaan palata yhä uudestaan mieleisiinsä ongelmiin. Kirjastopäiväkirjassa (ntamo 2013) alkanut kritiikki ja ihmettely jatkuvat seuraavassakin kokoelmassa Teatteripäiväkirja sekä Kolmas päiväkirja (ntamo). Julkusen tyyli on mukavasti luettavaa ja ihmettelyt osuvat usein maaliin – ainakin varmaan monen tavallisen kirjastotallaajan mielestä. Ovatko kirjastonjohtajat ja päättäjät aina oikeassa, tietävätkö he aina kohderyhmiensä tarpeet ja toiveet?

Tästä alkoi keskustakirjaston tarina: mitä tuleekaan sisälle?

   Kun kirjaston imagoa ja sisällöntarjontaa on ruvettu vauhdilla muuttamaan, mihin nuo suunnitelmat ovat perustuneet – kirjaston vetäjien vai tallaajien vaatimuksiin? Julkunen toteaa, että kirjastojen rauhallinen, miellyttävän lämminhenkinen tunnelma on rikkoutumassa. Hänen mielestään mukavilla uusiotermeillä kuten yhteisöllisyydellä voidaan perustella lähes mitä tahansa – esimerkiksi meteli. Julkusen kokemuksien mukaan huutamista kirjastoissa jopa suositaan ja odotetaan myös asiakkailta. Lapsetkin oppivat pian tämän metelöinnin hurman, vaikka ensimmäistä kerta kirjastossa olisikin hiljaisempi ja intensiivinen kirjan maailmaan uppoaminen.

    Kirjastoista löytyy helpoiten suosituimmat teokset, pienkustantajien tuotantoa on hankala etsiä ja löytää, valikoima on kaventumassa myynti- ja lainausmenestyksiin.  Tätä muuten jollakin tavalla todistaa esimerkiksi Helsingin kaupunginkirjaston selvitykset ostetusta materiaalista – suurin osa on hankittu Suomen kustannusyhdistykseen kuuluvilta toimijoilta. Toisaalta esimerkiksi tietokirjallisuuden puolella mahtava määrä kirjoja tehdään näiden kustantajien ringin ulkopuolella. Ainakin suuntaus johtaa siihen, että se yksi kappale on jossakin kirjastossa ja hyvittää kaiken: senhän saa tilaamalle minne vain – jos etsiä jaksaa.

 Yhteisöllisyys on pirusta

    Päiväkirjoissaan Julkunen on kiinnostavan suorapuheinen ja analyyttinen – onhan hän tutkija ja yliopistomies taustoiltaan. Hän kertoo, miten päiväkirjoissa hän istuu alas ja kirjoittaa mitä mieleen sattuu tulemaan, mahdollisimman nopeasti, miettimättä. Asiat ovat mielenkiintoisia, eivät pelkästään kirjastoa koskevat, vaan myös erilaiset kulttuuri-ilmiöiden arvostelut ja kommentit. Samoista asioista olen itsekin blogeissani silloin tällöin kirjoitellut ja puhunut muun muassa kirjaston merkityksestä ja roolista mielenterveyspuolella. Jos puhutaan kirjastojen taloudellisuudesta, niin ihmettelin aikoinaan, voisiko verrata neliöhinnoilla joitakin toimintoja. Kun musiikkiosastoa kavennetaan ja tilalle otetaan parhaille paikoille muutama 3D –tulostin, niin kuinka tärkeiksi neliöt/kävijät/materiaalit/imagoedut arvioidaan? Mutta näinhän ei varmaankaan voi tehdä, koska kirjaston on oltava valmis uusiin innovaatioihin, niiden opettamiseen ja tulostimen markkinointiin siinä sivussa. Valitettavasti kirjastot eivät taida saada provisioita.

    Yhteisöllisyys-sana näyttää Julkuselle olevan pirun eikä Agricolan keksintö. ”Venkoilematta sanoen kirjaston pilaajat tarkoittavat ’yhteisöllisyydellä’ jotakin yhteisöllisyyden tiettyä muotoa. Yhteisöllisyyttä ei voi lisätä eikä vähentää kirjastossa eikä missään muuallakaan, sillä ihmisten kaikki toiminta on yhteisöllistä. On idioottimaista vaatia kirjastoon yhteisöllisyyttä, koska kirjaston toiminta on aina ollut sataprosenttisesti yhteisöllistä. Kysymys on yhteisöllisyyden laadusta. Kirjaston yhteisöllisyydessä on ollut aivan viime vuosiin asti jotakin sellaista, jonka pitää tänä päivänä hävittää pois. Tilalle pitää tuoda toisenlaista yhteisöllisyyttä.” Julkunen kysyy, voisiko saada selvästi tietää, mitä vikaa ja pahaa kirjaston tähänastisessa yhteisöllisyyden muodossa oli ja mitä parempaa ja hyvää uusi yhteisöllisyys sitten tuo tullessaan?

 Erinomainen johdatus tilastojen taakse

    Joitakin vastauksia saattaa löytää Suomen kuntaliiton tuoreesta ja monipuolisesta koosteesta Hyötyä, tietoa, elämyksiä – kirjastojen vaikuttavuuden ulottuvuuksia (2016). Tämä kirja olisi kaikkien kirjastoja koskevaan keskusteluun osallistuvien syytä lukea. Toki siellä nykyiset ja entiset isojen kirjastojen johtajat hehkuttavat omiaan, mutta niidenkin taustoista löytyy oivalluksia – tosin myös varmaan Julkuselle punaista vaatetta edustavia jokamiehen innovaatiokeskuksia. Mielenkiintoista, että moninaiset tilastoimisen mahdollisuudet ovat kootusti vasta tässä kirjassa ymmärrettävän tuntuisesti esittelyssä. Nämä Julkusenkin ihmettelemät muuttuvat toimintaympäristöt asettavat omat haasteensa perinteisille mittaustavoille, mutta vanhoillakin ”arvoilla” saadaan kaunista jälkeä. Kirjassa tutkijat esittelevät niin kirjastojen taloudellisia vaikutuksia, elinkeino- ja yhteiskunnallista merkitystä, vaikuttavuuden ulottuvuuksia, kehittämisen työkaluja ja sähköistä työvalinettä myös kuntien eteenpäinmenoon. Erityisesti Anna Idströmin selkeä kooste kirjastojen hyötyvaikutuksista tutkimusten valossa löytää ydintoimintaa: kirjastot vaikuttavat myönteisesti käyttäjiensä lukutaitoon, oppimiseen, hyvinvointiin ja kansalaisidentiteettiin. Lukeminen vaikuttaa elämässä menestymiseen. Kirjastot tukevat kaikenlaisia oppijoita. Informaatiolukutaito ja tiedonhakutaitojen parantuminen vaikuttavat opintomenestykseen. Tämän rinnalla kirjastot ovat julkisina tiloina kansalaisten olohuoneita – keskustelua voi toki käydä olohuoneen kalustuksesta ja säännöistä. Itse olen helsinkiläisestä Kirjasto 10:stä löytänyt sellaisen olohuoneen, joka osaa olla oma itsensä ja muokkaantua moninaisiin tarpeisiin – jopa hiljaiseksi tarvittaessa. Antia ja potkua voi todella löytyä start-up-keskusteluille, luovuudelle ja innovaatioille. Ja löytyyhän artikkelista myös tämä myönteisten terveysvaikutusten ulottuvuus: kirjasto laukaisee stressiä, tarjoaa flow-kokemuksen mielikuvitusmatkoihin, tuo helpotusta masentuneisuuteen, tukee kotiseudun tapahtumien seuraamista ja joskus – todistetusti – auttaa ylipääsemistä todella raskaista hetkistä. Tällä puolella kuntien päättäjät saavat lähes ilmaista apua sosiaali- ja terveyspuolelle. Voi tietysti olla, että tämän kirjan anti on vaivalloista hyväksyä, jos on ennakkoasenteet kunnossa kuten nimeltä mainitsemattoman kunnan päättäjällä, joka piti kirjastoa vain rouvien rakkaushautomona.

   Kaiken kauniin sähköisyyden ja uusien muotojen ja innovaatioiden hehkutuksesta tuntuu muuten jopa yllättävältä, ettei enää itse saa hakea kirjojaan tilaushyllystä ja näin helpottaa työntekijöiden juoksemista – asiakkaat joutuvat nyt olemaan erilaisten harjoitelmien koekaniineina, kun laki kieltää näyttämästä kaikelle kansalle arveluttavia lukuelämyksiä. Eli käytännön läheisiä ihan tavallisen toiminnan innovaatioitakaan ei saa unohtaa. Tai sitten voi tehdä kuten Italiassa EU-määräysten kohdalla: toimivia käytäntöjä ei kannata heti/vielä/koskaan muuttaa.

   Vireän ammattilehden kannessa puhutaan joulusta. Kyllä uusiin kirjastoihin täytyy saada kirjastopukki. Sellainen myhäilevä, lapsien suosikki, joka jakelee taikoja - kirjastokortteja. Jos sellaisia enää tarvitaan?