Kuka kukin on - löydä sisäinen muumisi!

Voisiko sanoa, että Muumit tulevat taas vai Muumit eivät jätä meitä rauhaan? Voimmeko ylipäätään elää ilman Muumeja? Mutta samoin taitaa olla naapurimaassamme: Astrid Lindgren on jatkuvasti tapetilla, muodossa tai toisessa.

  Mutta nyt Muumilaakson jokainen kolkka näyttää lopultakin olevan koluttu ja tammattu. Philip Ardagh on tehnyt oman käsikirjansa englannin kieltä ymmärtävälle yleisölle, jonka WS onkin käännättänyt Jaakko Kankaanpäällä tuoreeltaan. Tove Janssonin Muumilaakson maailma on toki komea teos niin sisällöltään kuin kooltaankin – aivan helppo sitä ei siis ole lueskella muualla kuin sohvapöydällä. Sellaisena se saattaa toki olla takakannen mukaisesti koko perheen perusteos, sillä 368 isokokoista sivua kertovat vaikka mitä. Ensinnäkin muumin tunnistamisesta, erityisesti kuonoista, löytyy vinkkejä mistä ja milloin muumeja löytää, käytöksestä ja elintavoista ja niin edelleen. On muumien ystävien luonnehdinnat, on musiikki, taiat, katastrofit – mutta mitä kätkeytyykään otsikon ”Muumilaakson synkempi puoli” taakse? Ei, ei Muumipapan mahdollista schopenhauerilaista mietiskelyä, vaan tietysti drontit, hattivatit, muurahaisleijonat ja Mörkö.

    Tämä maailma on helppolukuinen, viihdyttävä ja mukavasti jäsenneltynä se varmasti kokoaa juuri perheelliselle muumifaneja kaiken oleellisen faktapaketin. Kustantaja on suopunut lisäksi varsin inhimilliseen kirjakauppahinnoitteluun näin massiivisen kirjan kohdalla. Höysteeksi mukana on essee taiteen merkityksestä ja tarpeellinen kooste Tove Janssonin elämästä ja töistä. 

Löydä oma sisäinen hemulisi

   Ardagh on varmasti vilpitön esipuheensa lopussa kiteyttäessään muumien merkityksen yli kulttuurirajojen: ”Sen vuoksi hänen kirjansa ovat todempia ja todellisempia kuin suurin osa realistisesta kirjallisuudesta. Sen vuoksi minä – työväenluokkaisen perheen poika suurelta vuokrataloalueelta Pohjois-Englannista – saatoin ajatella, että hän – keskiluokkainen boheemi Suomenlahden saarelta – kirjoitti juuri minulle. Sellainen on suurten tarinoiden voima.” Ehkä hiukan epäilevämmin suhtaudun Ardaghin haltioituneeseen loppuhuipennukseen: ”Tove Jansson teki Suomesta ihmeellisen satumaan”…

Kotimaiset muumigalleriat

 Meillä on tietysti omastakin takaa erinomaisia oppaita sisäisen muumin löytämiseen. Eturivissä esitelmöi Sirke Happonen, joka on tuottanut käteviä ja vivahteikkaita luotauksia Vilijonkasta ikkunassa (2007) Muumioppaaseen (2012). Molemmissa on paljon yhä uudelleen löydettävää, pohdintaa ja vinkkejä – Muumiopas on Ardaghiin verrattuna myös ilkikurisempi, tovemaisesti sarkastinen ja haastavakin. Se tukee lukijaansa tunnistamaan oman elämänsä muumihahmot. Hyvällä onnella ja tarkkaavaisuudella hyväksyy myös itsensä. Siinäkin tulevat kaikki muumihahmot tutuiksi luonteineen, etymologioineen ja esiintymisineen.

  Erotuksena englantilaiseen versioon mukana ovat myös muumisarjakuvat, jotka antavatkin melkoisesti lisää väriä ja piirteitä hahmoihin. Niin, ja se satiiri: kuka olisi juuri nyt valtakunnan mörö tai muumipappa, muumimamma tai ruttuvaari? Jotain taitaa kertoa myös kirjan tasosta sen kääntäminen japaniksi: Mumin kyarakuta zukan (2015). Ja jos filosofiaa haluaa välttämättä lisää, tarttukoon Jukka Laajarinteen mietiskelevään pohdintaan Muumit ja olemisen arvoitus (2014) – 8.painos tilapäisesti loppu – tai tuoreeseen valittuihin sitaatteihin Sanojen lahja (2017).

   Mutta Sirke ei ole laakereillaan maannut. vaan työstänyt isojen muumifanien iloksi kokoelman Tove Janssonin lehtikirjoituksia ja -novelleja otsikolla Bulevardi (2017). Huoneenvuokrauksen ja Caprilla käymisen, laiturielämän ja puistomuistojen joukkoon on päässyt myös Toven moneen kertaan eri muodoissa sorvaama tilitys kavalasta lastenkirjailijasta, joka ei lapsista niin välitä, jopa pelkää niitä. Epähemulimainen tarina (1966) tarjoaa sukulaisten jatkuvasta meluamista päänsärkyä potevan tyypin ja muutenkin johdattelee oman hemulinsa omaksumiseen. 

   Mielenkiintoisen ovelan kriittinen on taas Toven arkkitehdeille suuntaama esitelmän omainen juttu talojen rakentamisesta. Taustalla on tietysti Taikurin hatusta tuttu muumitalon pohjapiirustus. Jutun aluksi Sirke kertoo, miten yli kaksimetrinen rakennettu muumitalo onkin pohjakaavaltaan suorakulmainen toisin kuin kirjassa. Esikuvana on ollut vanha Pellingin majakka eli Glosholmin tunnusmajakka, jonka ensimmäisen version piirsi itse C.L. Engel vuonna 1982.

Riipaisevia kirjeitä patjan alla

Tove Jansson oli tehokas ja säntillinen kirjeisiin vastaaja. Itsellänikin on ei sentään raameissa mutta hyvässä tallessa hänen käsin tehty vastauksensa aloittelevan lastenkirjakriitikon uteluihin. Kirjeitä ei vielä ole taidettu kovinkaan paljon pitää esillä, mutta pari hyvää esimerkkiä löytää Ardaghin kirjan lopusta. Siellä on käännettynä  tovemainen Joulupukin kirje sekä Muumimamman kotmaista koululaitostamme arvostava/kritisoiva? kirje englantilaisille lapsille. Lopussa on huomautus: ”PS. Anteeksi huono paha englanti nimittäin muumit käyvät koulua vain niin kauan kuin heitä huvittaa”.

   Astrid Lindgren oli melkoinen postimerkkien käyttäjä hänkin. Kirjeenvaihto Sara Schwardtin kanssa on nyt luettavissa sydämeenkäyvästä kokoelmasta ”Kätken kirjeesi patjani alle” (WS 2017). Ymmärrän, miksi tämä kirjeenvaihto1971-2002 on päätynyt kirjan sivuille. Toisaalta se osoittaa jotain Lindgrenin empatiakyvystä ja huolenpidosta, sanojen tärkeydestä ja tuesta, toisaalta elämässään eksyneen ja onnettomien tunteiden satuttaman nuoren tytön tunteiden kirjosta ja muuttumisesta.

   Yli 80 kirjeestä kasvaa siis monimuotoinen selviytymistarina, missä vuodatetaan aito tunneskaala iloista ja suruista myötätuntoisen ja terävän kuuntelijan vastattavaksi. Erityisen koskettava on Saran aikuisena loppuun kirjoittama yhteenveto, missä hän pohtii ystävyyttä. Miksi hän halusi antaa kirjeiden tulla julki sellaisenaan? Mitä ne olivat hänelle merkinneet? Viimeisen kirjeen lopussa kuolleelle Astridille on PS. ”Peppi Pitkätossu Etelämerellä -kirjan viimeisellä sivulla Tommi ja Annika katselevat Peppiä, kun tämä istuu illalla yksinään palavan kynttilän ääressä. Sinä, Astrid, joka kirjoitit kaikille joilla on lapsi sisällään: minä olen se lapsi joka sai tulla hetkeksi sisälle istumaan palavan kynttilän ääreen. Toisinaan istun siellä vieläkin. Sara”

    Kirjailijat ja heidän luomuksensa parhaimmillaan ovat ikuisia. Tuntuu huimalta. eikö?

Nykyrunous lapsille hui hai

Saska Saarikoski kirjoitti HS:ssä 29.9. mm.: ”Nykyrunoilija on oman kosmoksensa luoja ja yksinvaltias, mutta joskus myös sen ainoa asukas. ­Hänen tekstinsä on usein niin vai­keaa, ettei sitä osaa tulkita kuin muutama asiantuntija. Useimmat tuntemistani kirjallisuuden ammattilaisista lähestyvät nykyrunoutta yhtä mielellään kuin nälkäistä jääkarhua.
Onneksi ovat laulajat. He pitävät elossa Eino Leinon ja kumppanien riimiperinnettä.”

Erika Kallasmaa ja Tippukivitapaus

    Saarikoski taisi unohtaa lapsille runoilijat. Olisikin syytä joskus suurimmissa sanomalehdissä antautua lyriikan, lorujen ja rallatusten osaajien tuotantoon, jota varmastikin isoisten runoutta useammat testaavat, nauttivat ja höröttävät alan asiantuntijat. Toki sielläkin on tekaistu, yliyritetty ja hienosteltu, mutta silloinkin annettu mahdollisuus välittäjälle yrittää selventää.

   Se jos mikä voi olla vaativaa: Hannu Hirvonen runoilee mukavasti kokoonpannussa kokoelmassaan Hui hai hajamieli (kuvitus Virpi Penna, Karisto 2017) tavallisesta ja kummituskaupungista mm. näin: ”Toinen tiiltä ja betonia,/ toinen tuulta ja ja utua./ Toinen totta ja totista, / toinen iloista mutua./ Tuon toisen,/ kummituskaupungin,/ huomaa koira tai kissa tai lapsi,/ ja sellainen aikuinen tietenkin,/ jolla on siihen sopiva apsi.”

Hyvin rimmaavat, mutta selitykset saattavat sitten ontua pahemman kerran: mutu? apsi? Kahteen maailmaansa Hirvonen saa mahdutettua monenmoista riimiä ja tunnetta, joista voi olla mukava keskustella pitempäänkin. Millainen on mittatilausystävä? Onko olemassa näkymättömiä miehiä? Tietysti! Mitä robotit oikeasti tekevät? Ja miten lääkäri pesee käsiään?

Lastenrunot käyvät joka paikassa

    Mitähän mieltä Saarikoski on Jukka Itkosen soljuvasta leikittelystä assan vessasta tai no, Ilpo Tiihosen ketsupista? Kyllä lastenrunoissakin Leena Laulajaisen Leopardi tanssii tai Tuula Korolaisen tampattujen mattojen mietteet hetkauttavat tai monimieliset tulkintoihin houkuttelevat pihalla kuiskuttelevat Hannele Huovin unet? Vielä haluaisin iskeä pöydälle suomenruotsalaista verbaali- ja graafista akrobatiaa eli Stella Parlandin Katastrofer och strofer om slummer och stoj ( kuvitus Linda Bondestam, S&S 2.p. 2015), missä osataan nauttia elämästä juomalla esimerkiksi konjakkia sormustimesta.

   Toki ymmärrän Saarikosken pointin, mutta hänen tuskastunutta ihmettelyään on niin kätevä käyttää aasinsiltana lastenrunouden monipuolisiin maailmoihin. Uusimmista löytyy kantaaottavia ja rajujakin vääntöjä kuten Laura Ruohosen Tippukivitapauksesta (kuvtius Erika Kallasmaa, Otava 2017). Aikaisemmat kokoelmat Allakka Pullakka ja Yökyöpelit ennakoivat jo vähän samanlaista nonsensea ja yllättäviä yhtäläisyyksiä tai rinnastuksia. Kaipa minulla on vielä jäljellä Carrollinkin ja Kraukijahdin lukemisen jälkeen tilaa hulvattomille riennoille, mutta miten käy lasten kanssa?

   Kallasmaan kuvitus on tekstiä toisaalta tukevaa, toisaalta vie omille tuntemuksilleen. Enkä väheksy lasten mielikuvituksen rajattomuuttakaan. Mutta niin vain kävi, että kuvituksen katselemiseen ja arvuuttelemiseen kiinnostuttiin paljon enemmän kuin runojen koukeroihin. Heti aluksi välittäjä joutuu vastaamaan mikä on tukaani, ja onko se tuo keltainen lintu, eihän se voi olla tukaani. Hei mutta onko tukaani tuo pieni musta täplä parvekkeella? Taitaa olla, onneksi selvittiin. Yllytyshullu taas on hauska äänellisesti ja tietysti varma nakki kun puhutaan pyllystä ja pissasta. 

   Mutta sitten joudutaan sanojen tyrmäämiksi, kun OLI ALI-OLIO ja LAKU-LAGUUNI. Mikä on taikaumpio, entä olion kuolio? Polio häipyy, kun kasvaa uusi lumpio.  Laguunin taifuunista jotenkin joutuu ruumaan, niin että paras on vain hoilotella menemään.  Äiti-runossa kai pyritään nostamaan äidin työtaakkaa: ”Äiti!!!!!!!!!! / Sun pitää osata: / Skipata seivataja stepata/ duunata dissata ja dipata/ roudata relata ja rageta/ sheivata skiiata ja kiiata/ - saat muuten gudbai niiata.” Minä kumarran.

   Runoja kannattaneen vähän valita, sillä aikuismaisten joukossa on perillekin meneviä. Vihdan ja vastan tappelusta päästään klassisen tyyliseen Lear-riimitykseen Haaparannan Tapanista, on balladia, merirosvolaulun muunnelmia säkeistöstä toiseen ja äkkiä hauska Nirson lounas, joka kyllä irrottaa kommenttia ”Ei hillo ole löllöö!”

   Ruohonen käyttää aika estottomasti slangimuunnelmia, jotka ehkä rimmaavat, toisaalta sotkevat esitystä kun eivät mene perille selittämättä. Psykopaatin automaatti jää tavoittamatta, mutta modernisoidut Oli kerran Onnimanni-versiot puolustavat paikkaansa. Ratoksi ja iloksi tarkoitettuja. ainakin omassa kosmoksessa? Tukemassa tekoa ovat sentään olleet peräti seitsemän apurahatahoa.   Ehkä tästä haluaisin vielä Saarikosken kommentin.

Riimiperinteen laulajia

Välihelpotuksena käymme käsiksi Inkeri Karvosen lupsakkaaseen kokoelmaan Hupsuja hassuja hipsukkatassuja (kuvitus Emmi Jormalainen, Otava 2016). Hyvän mielen runokirjassa tarvitaan kaksi asiaa: toisiaan tukeva hellyttävän hauska kuvitus ja suuhun sopivat, rallattamaan panevat rimmaavat runot. Inkeri Karvonen on pitkän linjan lastenkirjailija, joka nyt kuin pulpahtaa sanaisesta arkustaan lasten viihdyttäjäksi.

    Runot ovat mietittyjä, mutta spontaanin tuntuisia, makusteltavia ja suussa sopivasti hyppelehtiviä. On vanhoja loruja mukailevia kuten Perinnönjakoa, missä yhdelle kissan viikset ja toiselle katin kontit, kolmannelle koiran leuka ja neljännelle kanan aivot – ja niin edelleen. Lapsikin innostuu kertomaan mitä sille ja sille annetaan. Lopuksi harjoitella madon lukuja yhdestä kymmeneen. On kasvamista ja lapsen isottelua: ”Minä olen kohta/ kuin kerrostalo,/ jota ei voida siirtää./ Maailmassa on tarpeellista/ joskus pilviin piirtää.” On  haavenalle, puunpinojan loru kaikkine ihanine jännittävine puusanoineen käiväreestä haavan hankeloon. Ja lopuksi uni hiipii usvasuolta.

    Emmi Jormalainen on saanut mukavasti tilaa, ja runot ovat selvästi inspiroineet kädenjälkeä. Runo tulee nallen mahasta, mustekala täyttää aukeaman ja sillä on rillit! Värimaailma on vaihtelevan runsas, ja tunnelma kulkee sanojen kanssa rinnatusten. Onpa hauska päästä välillä nautiskelemaan pienten kanssa monitasoisesta annista, joka oikein houkuttelee kuulijankin osallistumaan ja keksimään omia versioita.

   Ei muuten unohdeta käännöksiäkään. Katri Ahokkaan koostama ja suomentama Daniil Harmsin Kurmiainen (BoD 2017) on omakustanne. Voin toki kuvitella, etteivät isommat kustantajat ole myyntisyistä ihan innostuneita, muta on jotenkin riemastuttavaa löytää tällainen rajoista piittaamaton ja tunteiden ja sanojen värien kautta operoiva taituri. Kirmata -verbistä saa oivia väristyksiä, ja jos linnun nimen aivan unohtaa, ei enää tiedä oliko se kurmiainen, kukkelo, kukkoluurunen vai kukkokoppekakankkare vai mikä… Mukana on paljon Lear-tyyppisiä välähdyksiä, kuten Tarina pohjoisesta. Metsä on monessa mukana, yleensä peittävänä ja nielaiseva elementtinä. Pitemmissä proosatarinoissa on mainioita oivalluksia. Viimeisessä yritetään kirjoittaa tarinaa, jota ei koskaan aikaisemmin ole tehty. Kun kaikki tosiaan tuntuu tutulta, Vanja alkaa kirjoittaa itsestään. Mutta siitäkin on jo kirjoitettu. Kuinka niin? Lue tämä tarina, niin tiedät.

   Lapsille? No, miksei, höpsötellen. Aikuisille. Ihan varmasti. Hauskaa. Oivallettavaksi, yhdessä. Sehän lasten runokirjoissa on tärkeä elementti, mihin usein liittyy myös laulu, leikki ja lämpöinen syli.

Runon ymmärtää kun sen joskus löytää?                                                   

Ja vielä ihan henkilökohtainen suosikkini runouden ymmärtämiseksi.

   Selkokirjakilpailussa menestynyt Mimmu Tihisen käsikirjoitus on vihdoin päässyt kansien väliin. Aluksi Kello tuhat (Pieni Karhu 2016) ei oikein viritä odottelemaan sen kummempaa, onpahan arkirealistista tarinaa kahdeksasluokkalaisesta Jessestä, joka ei ole lukumiehiä. Kun opettaja antaa paritehtäväksi Ninnin kanssa tehdä esitelmän, kohteeksi valikoituu runokirja. Samalla Tihinen pääsee vauhtiin ja saa selkokieliseen tekstiinsä ällistyttävän hyvän imun selittää runojen sanomaa. Jesse yrittää tosissaan miettiä runojen olemusta ja tulee samalla sekä ymmärtäneeksi itse jotain oleellista että kertomaan sen myös lukijalle – monille lukijaryhmille. Tihinen ei ole valinnut ideaansa helpoimmasta päästä, mutta näyttää, miten selkokieli voi osua omalla täsmällisyydellään myös luovan mielikuvituksen äärille. Samalla päähenkilöihin tulee mukavia lisätasoja, syntyy ihastumista ja ennakkoluulojen murtamista, suhdetta isään ja kavereihin.  Sanojen tuottamia ajatuksia voi tulkita monella tavalla.

    Vaikeudesta huolimatta kannattaa aina yrittää. Vaikka vain erottaa faktaa fiktiosta kuten Nakkikirjan (Pikku Idis 2013) -runokokoelman letkeä riimittelijä Jari Tammi tekee loistavasti: