tiistai 15. kesäkuuta 2021

Huuhkajat ja roskaaminen - luonto kutsuu lomalle

 Kirjastot ovat vihdoin aukeamassa muuallekin kuin lainausautomaattien ja tilattujen kirjojen luokse. Niiden tiloja käytettiin myös tehokkaasti kuntaäänestyksen toimipaikkoina, mikä toivottavasti toi uusia asiakkaita ja innosti vanhoja turvalliseen ennakkovalintaan. Mutta nyt on mainio tilaisuus myös varustautua kesän rientoihin. Varsinkin yhteiseloon nuorempien lasten kanssa erilaiset seikkailut ja oppaat varmasti antavat muiden puuhien väissä ja iltaisin sopivaa vaihtelua.

Valinnanvaraa on oikeastaan ruhtinaallisesti. Keväälläkin on ilmestynyt uusia kirjoja kohtuullisen tiheään tahtiin – ja viime vuoden antiakin toivottavasti kirjastoissa esitellään. Ja vanhemmissa vara vielä varmempi. Mutta otetaan nyt kesäkuun vinkeiksi alkuun kaksi ylivoimaista teemaa, molemmat luonnosta. Huuhkajat ja roskaaminen.

 On meillä sauna, viina ja kirves – ja Pukki

 No tulihan se sieltä. Teemu Pukki Baby (kuv. Arto Nyyssönen, Arktinen Banaani 2020), kirja suomalaisesta jalkapallosankarista. Mutta mitä otsikossa tekee lisäys Baby? Kirja tosin alkaa jo ennen viidettä ikävuotta, jonka jälkeen Pukki alkoi tositoimiin ja säännöllisempään harjoitteluun. Oliko tuo lempinimi… Mika Wickström tuntee tottuneena urheilukirjailijana ja jalkapalloilijana itsekin kommervenkit ja tärkeät yksityiskohdat. Näistä rakentuu mukava, aikajärjestyksessä etenevä elämänkerta Teemu Pukin vaiheista Suomessa ja kansainvälisillä kentillä aina viimeiseen unelmien täyttymykseen, Huuhkajien pääsyyn vihdoinkin mukaan EM-turnaukseen. Kuvituksissa Pukki muuttaa muotoaan varmaankin hyvin tehdyn valokuvataustoituksen mukaisesti. Huuhkajakin lentää kansikuvassa petomaisesti maaliin kiitävän pallon perässä.

Huuhkajat ovat kesähuuman peruspilareita, ja niinpä kannatus näkyy Mikan uusimmassa Totti-kirjassa Totti kisahuumassa (WS 2021, kuv. Mari Ahokoivu). Totti ja isä lähtevät peräti Kööpenhaminaan seuraamaan Huuhkajien ottelua, joten Totin into on huipussaan. Mutta voi, Mika ei kerrokaan lopputulosta, eikä matkakaan mahdu kirjaan mukaan. Niinpä kirja jää Huuhkajien riemukkaaksi mainostamiseksi ja oikeastaan sitä voisi sanoa fanikirjaksi kannatushuutoineen ja lauluineen. Mikan mukaan isä ja Totti huutavat rinta rottingilla siis: ”Oi Suomi on, oi Suomi on! Oi Suomi on niin ihana! On meillä sauna, viina ja kirves Suomi on niin ihana!”  No, niitä muitakin kannattaa vielä opiskella ja kotikatsomoissa käyttää, kun kisa ensivoiton jälkeen muuttuu yhä jännittävämmäksi.
Uudessa Tietopalat-sarjassa Wickström jatkaa kentän hahmotusta otsikolla Jalkapallo haltuun (WS 2021, kuv. Anton Lipasti). Pientä historiaa ensin, jota löytyy sopivin välein pitkin kirjaa. Hauskasti kerrotaan ensipotkuista Suomessa ja pyöreän pallon suunnittelusta. Varusteiden jälkeen mietitään, mitä numerot paidoissa oikeastaan tarkoittavat ja mennään! läpi futistermejä, varsinkin paitsiota. Mielenkiintoisesti Mika esittelee ennen suurseuroja niiden stadioneita – no, sieltähän rahaa tulee, mitä suurempia ovat. Sitä tietokilpailun materiaalia ovat hienoimmat palkinnot ja upeimmat tuuletukset. Niin, kun otsikko on jalkapallon saamisesta haltuun, onpa lopussa sentään pari sivua harjoittelun törkeydestä! Hiukan jäin miettimään kansikuvan opetusta: selfiekö on se tärkein tuuletus?

 Matkoja vesien kautta

 Traditionaalisin lomatietokirja taitaa olla luontoon sijoittuvat tarinat ja oppaat. Veilä luontoa on olemassa, ja kirjojen määräkin on oikeastaan valtava. Vanhoissakaan kirjoissa eivät värit haalistu, joskin kohteiden määrät saattavat kaventua uhkaavasti. 

Luontoon lähteminen on myös seikkailu, ja tuo elementti tulee mainiosti mukaan harvinaisempien kohteidenkin myötä Raili Mikkasen uusimmassa, Suomen lasten saariseikkailussa (kuv. Sirkku Linnea, Minerva 2021).

Miksipä ei luottaisi vanhaan koettuun raamiin, jota Raili on käyttänyt muissakin Suomen lasten retkissä? Niinpä saariseikkailukin koostuu ensinnäkin yleiskatsauksesta ja sitten kehotuksesta: ”Mutta nyt: kipin kapin seikkailemaan kymmeneen saareen Suonenlahdelta Pohjanlahdelle!” Kotkan Varissaaresta aloitetaan ja lopulta päädytään Hailuotoon. Saaret saavat erimittaisia esittelyjä, mutta runko on samantyylinen: ensin on kahdesta neljään sivua saaren esittelyä ja historiaa ja tämän jälkeen tarina tai usein mainostettu seikkailukin saareen liittyen.
Ruotsinsalmen taistelusta 1790 kerrotaan venäläisten poikien silmin, ja pelastus tulee solmitun rauhan myötä. Porvoon Pellingissä lyhyen esittelyn jälkeen tuleekin yhdeksän sivua nuorten matkasta ja tutustumisesta Tove Janssonin nimikkopolun arvoituksien selvittämiseen. Seilin saari ja sen spitaalisairaat ohitetaan nopeasti, käydään Kemiönsaaren Rosalassa ja viikinkikylässä, Jurmossa kerrotaan tarina miten kirkko sai laivansa. Korppoosta päästään jo Ahvenanmaan Kökariin, mistä annetaan ihan matkailuvinkkejä ja tarinassa palataan munkkien aikakauteen ja luostarin raunioihin, Merenkurusta napataan mukaan Mustasaaren Raippaluoto.

Yleensä tarinoissa perhe tai sopiva ryhmä vaeltaa saaren eri osissa ja tutustuu samalla tapahtuneeseen tai merkittävimpiin rakennuksiin ja kulkureitteihin. Mikkanen käyttää hyväkseen myös taitoaan historian elävöittäjänä ja tämä on tehokasta. Eikä kummituskaan ole hassumpi, kun lopetetaan Hailuodon Fruu Faarastiinaan. Lieköhän Railia innostanut kuitenkin eniten nämä saarten historiat ja tarinat, koska minusta Saariseikkailut ovat näistä Suomen lasten kohdekirjoista vetävimpiä ja innostuneimpia kohtaamisia? Sirkku Linnean kuvitus on varsinkin historiallisissa kohteissa elävää ja ilmaisevaa.

 Muodonmuutoksia ja kirjaston törkeä sabotaasi

  

Luontokirjoissa kuten sanottua meillä on mainioita tekijöitä kasapäin. On vaikkapa Anne Hakulisen Lapsen oma perhoskirja (kuv. Leila Nevakivi, Minerva 2021), joka sekin rakentuuhyväksi havaitun mallin mukaan monipuoliseksi ja kattavaksi kokonaisuudeksi perhosista. Sadullisin keinoin mummi, Nelli ja Niilo muuttuvat taikapölyn ansiosta pikkuruisiksi ja pääsevät lentämään erilaisten perhosten kanssa. Oikeastaan tämä on sopiva johdatus perhosten elämään, missä muodonmuutokset ovat elintärkeitä. Lisää kiinnostuneille löytyy Lapsen omasta metsäkirjasta ja Lapsen omasta ötökkäkirjasta.

Olen seurannut kasvavalla innostuksella Aira Savisaaren Niilo-sarjaa. Tarjolla on jo seitsemän mainiota esikouluikäisten faktiota Niilo-pojan mielenkiinnon kohteista (ehkä myös äidin ja isän?). Nikkaroidaan, leivotaan, tehdään keppihevosia, korjataan pyörää, vietetään synttäreitä ja rakennetaan pönttö  - samalla laajennetaan kiinnostavasti näkökulmaa myös lintujen tarkkailuun ja muistiinmerkitsemiseen. Viimeisinkin on ajankohtainen: Niilo kylvää (kuv. Hannamari Ruohonen, Karisto 2021). Ensin selvitetään, miten äiti on lähtenyt auttamaan jalkansa loukannutta mummia. On siis aikaa valmistaa hänelle yllätys. Niilon päähän vain pälkähtää, että olisi mukava kylvää nurmikko – äiti rakastaa juosta paljain jaloin. Pahaksi onneksi on talvi, joten täytyy tuumia uudelleen. Isoon pesuvatiin hankitaan multaa ja sekaan siemeniä. Savisaari kuvaa pilke silmäkulmassa, miten odottelu on ärsyttävää, mutta onneksi on kaikenlaista mitä voi tehdä sillä aikaa – kuten lumihevosella ratsastamista, lintujen bongaamista ja isän kanssa muhkuroiden leipomista.
Ja sopivasti äidin paluupäivänä pesuvadissa on hieno, iso nurmikko, missä jalkoja voi ihanasti kutkutella. Niilo kylvää -kirjassa tiivistyvät entisestään turvallinen kotitausta, tasavertainen puuhailu aikuisten kanssa, yhteisöllisyyden tärkeys ja ystävien mukaanotto. Kuvissakin näkyy tuo tunnelma, vaikkapa lopun tunteisiin – ja huumoriin – vetoavassa kuvassa äidistä jalat tukevasti ruohojen syleilyssä. Mutta kaksi huomatusta täytyy kyllä tehdä. Toinen on myönteinen: Ruohonen käyttää alku- ja loppuaukeamat hyödykseen henkilöiden ja asioiden esittämisellä ja selkeiden ohjeiden antamisella. Mutta aika törkeää on Vantaan kirjastolta lätkäyttää lainaustarransa juuri oleellisimman asian päälle: missä ne äidin varpaat ovat? Kuvittajien pitäisi oikeastaan puuttua huolimattomaan ja piittaamattomaan tapaan turmella kuvittajan luoma kokonaisuus!

 Jos metsään menet nyt, niin… 

Christel Rönnsin Nippelin ja kummallisen kapistuksen (Lasten Keskus 2021) takakannesta jo selviää, että Nippeli on suurten sanojen pieni hiiri. Itse perusjuoni on tutunoloinen näppärä kuvaus metsästä löytyneestä peilistä. Se tuottaa erilaisia kommentteja metsän asukkailta varsin hauskasti – lasten kanssa on mukava arvuutella ja miettiä näitä eteenpäin. Mutta ne suuret sanat? En aivan ymmärtänyt miksi Nippelin isommalla tekstityypillä painokkaasti esittämät sivistys yms ilmaisut avittavat juonen kulkua? Oikeastaan originelli, anomaalinen, groteski, kulturelli, makaaberi jne haittaavat etenemistä, kun niitä pitää selitellä jotenkin järkevästi pienille kuulijoille. Rönnsin tunnistettava kuvitustyyli on edelleen hauska ja sopivasti täynnä seurattavia yksityiskohtiakin. 

Emilia Elfvingin edellisen, Kasan, jälkeen mietinkin, jatkuuko hänen filosofisen hätäilemätön luontotarinansa jotenkin. Jatkuu toki Roskakasana (Lasten Keskus 2021) ja nyt otetaan sitten kantaa luonnon puolesta rajumminkin nimeä myöten. Kasan ympärille ja päälle on ilmestynyt omituista tavaraa. Uteliaat metsän eläimet uskaltautuvat tonkimaan Kasaa ja joutuvat erilaisiin ongelmiin: kettu tunkee päänsä houkuttelevan tuoksuiseen purkkiin ja jää kiinni. hajoavat jätteet aiheuttavat mahanpuruja useammallekin oravista madoille. Kuvitus on mainion ilmaisevaa ja täynnä käteviä oivalluksia vaikkapa ketun silmät purkissa tai hylätty peili, mistä Kasa näkee ensimmäistä kertaa uuden olemuksensa. Lähes ironiaa on Kasan päällä keikkuva kynttelikkö kruununa jäteongelmalle. Toki jätteistä on hyötyäkin erilaisten pesien rakentamiseen, mutta eräänä päivänä ne ovat poissa. Kuka on vienyt roskat? Ilmeisesti paikallinen ITE-taiteilija on armahtanut Kasan ja tuunannut jätteistä uskottavan näköisiä metsäneläimiä. Kasa sen kuin paranee – mitähän seuraavaksi luonnossa tapahtuu? 
Sari Kanalaa olen myös seurannut kiinnostuneena ja odotellut niin uusia luonnonkohteita kuin sadullisten elementtien tulemisia. Piilosilla metsässä (valokuvat Hannu Ahonen, Avain 2021) on viehättävä valokuvakirja luonnosta, mutta samalla kätevää arvuuttelua. Valukuvista kun saa näyttäviä osasia, joista on hauska miettiä mistä otuksista ne voisivat olla peräisin. Arvaus osuu toki joskus oikeaan (korvatupsukin voi olla monella), useammin saa hämmästyä luonnossa olevia kummallisuuksia ja värien upeita variaatioita. Samalla annetaan vastauksen yhteydessä perustiedot kustakin kohteesta. Kirjaa on kiva käyttää uusien lukijoiden kanssa tietokilpailun tapaan, mutta kyllä selailuun jaksaa paneutua vielä useamman kerran. Ja onpa ihmetystä, kun ison piikin kohdalla arvataan varmaksi sarvikuonon sarvea, ja sivua käännettäessä eteen tulee horsmakiitäjä!
Sari Kanala on pitkän linjan kauno- ja tietokirjailija, jonka Saippa:saimaannorppa (Amusantti 2015) on edelleen tärkeä – sampoin kuin vakiokuvittaja Daga Ulvin kanssa tehdyt luontokirjat, esimerkiksi ilveksen tarina Lynz lynx (2020). Sadullisempi Hisse ja talvilinnut  2020) on vuodenajastaan huolimatta malliesimerkki hyvästä kokonaisuudesta. Pikkuhiiret Hisse etunenässä lähtevät talvilintujen ruokintaan. Vaari on opettanut kuitenkin hassuja nimiä, joten miten tunnistaa ihan oikeasti ruokittavat? Daga Ulvin hienon kuvituksen avulla on helppo tunnistaa tiaiset, tikat, tilhet ja muut talvilinnut, joista annetaan samalla hyvät perustiedot omilla aukeamillaan. Lopussa Hisse ystävineen rakentaa kauralyhteen ja pikkuhiiret saavat oman lintukirjansa. Kirjan etu- ja takalansissa on vielä linnuista muistin virkistämiseksi kuvakoosteet.

 Kai jokin Muumi-klooneistakin pitää saada mukaan? Itse muumien kuvitusgallerian äärilaitoihin pitänee myöhemmin palata, mutta nyt ihan pientä kesälomalaista voisi viihdyttää Vauvalla (WS 2021). Vanha kunnon haitarimuoto on aika vekkuli leikkiväline, se pysyy pystyssä aikansa, kiertelee sinne tänne ja antaa perushuudahduksia kuten Kukkuu! Pallo! Koira! Rumpu! Ja tietysti aurinko…