Finlandia - mitä voittajat painavat

Pian joutuvat Finlandia-diktaattorit tosipaikan eteen, kun lopullisen niitin iskeminen lähestyy uhkaavasti. Ja koko kansan nähtäväksi television suorassa lähetyksessä. Tuo rinnakkainen mahdollisuus nähdä kirjallisuusgaala ympäri Suomea on hieno juttu, jos se saadaan aikaiseksi edelliskertaa jouhevammin ja turhia lisukkeita mukaan sotkematta.

Raadit ovat tehneet jälleen kerran urakkansa. Voin vakuuttaa homman kertaalleen kokeneena, että runsaan sadan kirjan lukeminen ei ole mikään helppo nakki. Vaikka kaikki raadit vannovat yksimielisyyden nimiin, olen melkoisen varma, että erinäisiä sanasotia on kirjakasan vieressä käyty mieltymystensä mukaan.

Tietokirjallisuuden raadin tilaisuus oli hauskin ja painavin. Suomentaja Sampsa Peltonen totesi ehdokkaiden esittelyn tapahtuvan painojärjestyksessä. Yhteensä ehdokkaat painoivat hänen synnyinpainonsa verran eli reilusti yli neljä kiloa. Tietokirjat jouduttiinkin ojentamaan diktaattorille kahdessa kassissa, kun muut joutuivat tyytymään yhteen.

 Sivustatukea

 Lasten ja nuortenkirjojen mukana oli pohjoismaistakin sävyä. Alun perin suomalais-norjalaisena yhteistyönä aloittanut Kepler-planeetan tarina on edennyt jo takaisin maahan. Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen yhä hurjemmaksi kehittynyt kuvasana-ilotulitus on päässyt Klooneihin. Onko tämä sarjan vaikuttavin osa, siitä en ole niinkään varma. Edelleen olen yhä enemmän viehättynyt graafiseen kokonaisuuteen. Koko aukeaman värikkäät – ja yhä useammin räjähtävät taistelut – kuvaukset lomittuvat lähikuviin koukuttavina. Kun tekstikin näkyy useimmiten selkeästi erivärisistä pohjista, eteneminenkin sujuvoituu. Maailmaa hallitsevan tekopeliälyn kanssa viimeinen taistelu käydään kuitenkin vasta seuraavassa osassa. Nyt pedataan taistelutannerta, joskin näkyvillä on jo pelibugi eli maapallon vihertyminen!

Malin Kivelän ja tanskalaisen palkitun runoilijan Martin Glaz Seupin On du möter en björn/Jos kohtaat karhun puolestaan vastaa omalta osaltaan kuusikon luonnontieteellisestä puolesta. Silmälasipäinen poika lähtee yksin opastetaulun innostamana vaeltamaan metsään. Taulussa on mukana metsän eläimistä myös karhu! Entä jos kohtaat sellaisen? Mitä tehdä?

Tekijät ovat valinneet tyylikseen lukijalle kohdennetun rempseän humoristisen puhetavan. Missä sinä olet parempi kuin karhu? No, ehkä purukumin pureskelussa, tuskin muussa. Linda Bondestam on ihastunut karhun erilaisiin tunnetiloihin kummallisen luonnontutkijan kohtaamisessa. Useimmiten karhu on pelottava, jopa todella uhkaava terävine hampaineen. Kirjoittajat toki antavat kaikki oleelliset neuvot, mutta eivät ehkä sitä oikein hyvää: ei kannata ihan yksin lähteä kuljeskelemaan. Koelukija ottaa kädestä kiinni ja kuiskaa: ”Mennään sellaiseen metsään, missä ei ole karhuja.”

Jossakin välissä voisi yrittää miettiä sisäisiä motiiveja, jos niitä lienee. Miten kohdata jokin uhka, miten selvitä vaaroista? Kuinka pystyisi ennakoimaan?

 Millaiset kaupungit tulevaisuudessa?

 Kloonien väliselvittely tapahtuu ränsistyneessä ja murjotussa San Fransiscossa. Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään esittelee osittain veden alle joutuneen Tokion ja on jatkoa Korennolle. Molemmissa dystopioissa on lopussa mahdollisuus parempaan. Tokiossa vastarintaliike pääsee lopussa heiluttamaan valkoisia lippujaan, mutta loppu jää ehkä kuitenkin yhden lisäromaanin verran epämääräiseksi. Tokiossa toimii ihmistutkimusasema, jossa kehitetään muun muassa nymfejä. Vallanpitäjät ovat tietysti kiinnostuneita mahdollisuuksista luoda myös pelottomia sotilaita.

Pelitekoäly taas on pystynyt maapallolla saamaan valtaansa ja kloonaamaan sähköverkkojen vaikutusalueella olleet ihmiset. Yhtäkaikki tilannetta pääsevät ratkomaan välimaastossa olevat henkilöt, joiden ratkaisut ovat kivuliaita. Oikean ja istutetun tiedon konfliktit ovat mielenkiintoiset.

Pia Krutsin Kaupunki kukaties lienee sekin kaupunkieepos. Eräällä lailla senkin kukaties anlyysi on koko ajan liikkeellä päivin ja öin. Täällä on enimmäkseen hauskaa, mitä nyt joskus piiput tupruttavat sitä savuaan taivaalle ja isosisko lopettaa tylysti taistelupelin.

Alun reittiohjeessa taitaa olla jo kokoelman peruspiirteitä: uusia sanoja ja yhteyksiä, jotka aikuista kyllä viehättävät. Taskuttaa roskia tuonnemmaksi, runoratsuksi vaikka vanha Datsun, bussin siivet, pulun kytkin ja betoni soi. Ja sama ilotulitus jatkuu - tässä kaupungissa on lähes kaikki silmäkulmia kohottava sallittu kuten kurittoman koiran haliminen virantoimituksessa, yleinen virastossa ystävystyminen tai enkelisiipien hallussapito julkisilla paikoilla. Paitsi jos säännöt on pöllitty.

On kahvilaopasta (hiiri pissii siilin sipsiin), runomatikkaa (onko ääretön suurempi kuin äänetön?), on konserttia, on tylsää, taistelupeliä, on vain aukeama ilman sanoja ja sataa ja sateenvarjoa (kannustan tässä vaiheessa itseäni runoilemaan), keskikaupungin sanakirja, Mauri Poppanen, tunnetunneli ja vihdoin yö ja ”kaupunki uinumatta voimia kerää/aamulla silti jälleen herää” KUKATIES.

Täyslaidallinen sanojen, ideoiden, Jani Ikosen mainioiden kuvallisten oivallusten (hänellä on varmasti ollut hauskaa) ilotulitusta ja sekamelskaa. En edes yrittänyt (vielä) välittää lapsille, mutta miksi tämä kaupunkimiljöön puolustus ei ollut ehdolla kaunokirjallisuuden puolella. Isoille ihmisille ja päättäjille soisin kirjan avautuvan ääriään myöten. Onhan siellä nimittäon jyrkästi lapsilta kiellettyjä sivuja kuten tässä.

Kaupunki, Jyväskylä, on taustalla myös Dess Terentjevan Ihanassa, analyysissa nuoren kokemuksista. Miten olikaan, juuri karhun kohtaamisen yhteydessä mietiskelin myös tätä säeromaania. Siinä päähenkilö kohtaa itsensä ja koettaa löytää tapoja selvittää omia uhkiaan ja toiveitaan. On monisukupuolisuutta, on monikulttuurisuutta, ihastumista, panseksuaalisuutta. Ehkäpä tämä teos edustaa raadin mielestä nykynuorten ongelmallista maailmaa tässä hetkessä.

Luonto – onko sitä?

 Kun tietokirjoissa ei ollut ties kuinka moneen vuoteen luonnontieteellistä edustusta, sellaisia on tarjolla lasten ja nuortenkirjoissa. Jos kohtaat karhun on opas jos metsään haluat mennä nyt. Laura Ertimon Aikamatka! taas lähtee kirjailijan aikaisempien tietokirjojen saattelema tutkimaan luontokadon arvoitusta. Muutenkin luonto on todella runsaasti läsnä nimenomaan lasten ja nuorten tietokirjoissa viime aikoina.  Näin ehdokkaiksi olisi voinut valita moniaita muitakin erinomaisia suorituksia Jukka Laajarinteen Kadonneen madon jäljiltä aina Tero Mielosen Maailman tutkijoihin. Finlandioiden yhteydessä pitää toki muistaa, että valinnat voidaan tehdä vain mukaan ilmoitetuista (ja maksetuista a 100 e) opuksista. Kustantaja päättää myös, mihin lajiin teos osallistuu. Niinpä todella mielenkiintoinen lapsikuvaus, Matias Riikosen Matara, on ehdolla kaunokirjallisuuden puolella. Hierarkiat, valta, roolipelit tuntuvat tehokkailta uudessa asetelmassa, mutta lienevätkö Riikosen lapsuuteen kuuluneet vaikkapa Lasten saari tai Sven Wernströmin utopiat? 

 Laura Ertimo on varteenotettava ehdokas, taitava ja tarkka tekijä. Jo toissa vuonna ansaitusti pokattu Tietopöllö-palkinto osoitti monipuolisuuden ja taipumisen erilaisiin esittämismuotoihin.  Lotta ja Kasper seikkailivat jo rinnakkaisteoksessa Ihmeilmat! Samalla tavalla nytkin on pieniä konkreettisia arjen asioita, joista kasvaa isoja, tärkeitä ja laajoja kokonaisuuksia, on historiaa, nykyisyyttä ja tulevaa. Kuvittajana Mari Ahokoivu (kuvitusta syntyy muuten Tanskassa) on edelleen taitava havainnollistaja, erilaisten aukeamien ja sivujen täyttäjä – ehkäpä tässä vielä monipuolisempi ja tarkemmin kokonaisuutta eteenpäin vievä huumoria unohtamatta.

Laura Ertimon aiheet ovat vaihdelleet eri lajeista toisiin ja paljolti varttuneempienkin puolella. Tämän kertaisen tulevaisuuden hahmottamisen hetket eri-ikäisten tiedonjanoajien kanssa ovat kaikille mitä mainioin seikkailu ihmeellisten asioiden pariin. Mutta kannattaa lukaista professori Juhani Päiväsen kantaaottava artikkeli Tiedettä tapahtuu-julkaisussa 5/2021. Hän tekee kattavan analyysin mm. Ihmeilmat-kirjasta ja peräänkuuluttaa tukeutumista lapsilukijoihin. Summa summarum: ihan kaikki ei mene putkeen, mutta ”tarjotun tiedon leviämiskerroin on valtaisa jos se tarjotaan ymmärrettävässä muodossa.”

Purtavaa diktaattorille

 Kuitenkin lopullinen päätös tulee edustamaan vain yhden ihmisen lukukokemusta. Näin se myös taitaa viestiä jotain päättäjästäkin. Miksei tietysti myös kuuden kirjan kokoelma itse raadeista. Ehkä kannattaa myös muistaa, että esiin nostetut nauttivat monesta kertoimesta: lainaukset ja korvaukset nousevat, myynti nousee, tunnettuus nousee, apurahat…Mitkä asiat nousevat esille, niistä toivottavasti saadaan kuulla kunnollista selvitystä diktaattoreilta. Nyt oikeastaan parhaimman kokonaiskuvan antoi kaunokirjallisuuden raati. Siellä ei välitetty, vaikka mukana oli kolme jo palkittua ehdokasta. Tietokirjallisuudessa taas ei tainnut olla kuin yksi ns suurkustantajan kirja, muut edustivat hyvin käyttökirjallisuutta ja kustantajien monipuolista kenttää.

Lasten puolella ainoaksi havainnoksi jäi huoli 10-12-vuotiaiden kirjojen vähyydestä. Vai olisiko kyse tasosta, sillä mielestäni näitä kirjoja on tarjolla varsin kohtuullisesti. Joka tapauksessa oli hienoa, että ehdokastilaisuudessa kuultiin kunnianosoitus Kirsi Kunnakselle Tunteellisen siilin hellin sanoin. Itse valitsen kyllä iloisemman. Maija Karman kuvittamana tietysti.

 

Zäinämöisen aakkoset ja Finlandia-voittaja

 Lähestymme kirja-alan kuumia viikkoja. Finlandioiden ehdokaslistat julkistetaan alkavalla viikolla. Tätä ennen olemme jo ottaneet kantaa Helsingin kirjamessujen onnistumiseen ja katselleet muitakin listoja. Pohjoismaiden ns. parhaat on palkittu ja Suomen kauneimmat kirjatkin valittu.

Kirjamessut jättivät todella moninaisia makuja. Kylkiäisenä ollut Viinitupa-alue oli kutistunut lähinnä vitsiksi, joten sieltä ei gastronomiaa eikä bukeeta löytynyt. Lavoillakin anti oli kirjavaa. Ymmärrän, että yleisön eteen oli istutettava niin uusia tähtiä kuin vanhoja konkareita. Monet vanhoista selvisivät kunnialla ja kiinnostavasti, kun saivat tuekseen myös selkeät ja ytimekkäät haastattelijat. Aivan liian usein kysymykset polveilivat haeskellen jotain ydintä, aivan liian usein kirja jäi taka-alalle muiden autofiktion kummallisuuksien tivaamisessa. Kunnon dialogi jäi liian usein vaisuksi. Eikä asiaa tietenkään paranna, jos kuuntelija alkaa keskittyä juurikinkittelyyn, niinkutteluun tai laskea tavallaan- lukukertoja. Kaikki kirjailijat eivät ole esiintyjiä, kaikki haastattelijat eivät ole innostavia. Kaikki voivat olla erinomaisia kirjailijoita ja toimittajia. Kaikki kirjat ovat paikkansa estraadeilla ansainneet, olivat ne sitten enemmän tai vähemmän pääosassa. Pienten kustantajien kirjoja tosin oli pakko haeskella satunnaisilta pikkulavoilta tai uuvuttavilta kirjapinolavoilta.

Eniten olin ymmälläni lasten alueen roolista. Mikä oli tämä autio kahden pienen lavan kokonaisuus, missä valopilkkuina toivottiin olevan tutut muumifiguurit pahveihin ikuistettuina? Muistelen edellistä messuilmettä, missä lastenkirjan kuvittajat ja kulttuuri-ihmiset olivat päässeet puuhaamaan tosissaan. Piristävää, kiinnostavaa ja moni-ilmeistä.

Kuvitus on mallissaan

 Olisihan lasten puolellekin ollut monenlaista maailmaa tarjolla. Rudolf Koivu-palkinnon voittanut Henrika Anderssonin - kuvitus Maria Sann - Bokstavsvärldar (Förlaget 2021) on täynnä nokkelia, oivaltavia ja erilaisia aakkosrunojen ilmentymiä. Olisipa niitä nähnyt messuilla suurikokoisina lukemiseen johdattelijoina! Perusteluissa todetaan, miten tyylillä ei ole rajoja ja miten eri tekniikoilla tuotetuissa kirjaimissa on lapsen katse läsnä. ”Kirjaimet jäävät paremmin mieleen, kun kaikki sivut ovat erilaisia. Sann on lähestynyt kirjaimia muotoilun kautta. Kuva ei toista tekstiä vaan toimii omillaan. Kuvitus on hyvällä tavalla kahjo. ” Mainiosti sanottu! Toisaalta on myös mielenkiintoista verrata ruotsinkielistä aakkosrunon rekvisiittaa suomalaiseen. Snigelspår parina on lockiga hår, festkonfetti rimmaa spagettin kanssa.

 Kaikkiaan kisaan osallistui 133 teosta, joista yhdeksän sai maininnan tuomaristolta, muun muassa esittelyissäni ollut Tuomas Kärkkäisen sopivasti kahjo sekin eli Suomen ämminkäiset värikuvina (S&S 2021). Mutta erikoismaininnan sai myös samaan kategoriaan mainiosti sopiva Kati Rapian kuvaelma Väinämöinen, Mäinämöinen ja Zäinämöinen (Teos 2020). Kalevalafestin kolmas-kuudesluokkalaisten kirjoituskilpailun sadosta on poimittu parhaimmistosta nuorten lönnrotimainen eepos, josta löytyy vanhoja naamoja Väinämöisestä Lemminkäiseen. On siellä haastajiakin Pikkumiehestä lapseen lattialla puhumattakaan munasta ja runsaasta eläinkunnasta. Kalevalahahmot ja niiden kuvaukset ovat kenenkäs muun kuin Seitsemän veljeksenkin uusiksi panneen Juha Hurmeen sekä Kati Rapian käsialaa. Ja kyllä tämä aina lönnrotilaisuuden voittaa vai voittaako?

Kuvitus tulee puolestaan Porvoon taidekoulusta Kari Rapian avittamana. Siitä jury sanoo ykskantaan: ”Eepos sanan varsinaisessa merkityksessä. Lasten kuvituksissa on vapaus nähdä ja tehdä. Näitä kuvia tehdessä ei ole ollut paperin pelkoa. Kadehdittavaa!”

 Pohjolan parhaista Suomen kauneimpiin

 Pohjoismaiden neuvoston palkinnoissa ei Suomi juhlinut, eivätkä lastenkirjamme menestyneet. Maine on katoavaista, mutta on kiva muistaa edellisellä kertaa – kolme palkintoa muun muassa kuvittaja Jenny Lucanderille.

Suomen kirjataiteen komitea puolestaan valitsee vuosittain vuoden kauneimpien kirjojen kokoelman. Mukaan päässeiden tiedoissa on jopa runollista nähdä paperinlaadun ja kirjasintyypin merkinnät. Nyt mukana on esimerkiksi viime Finlandiassakin ehdolla ollut Otus opus (Otava 2020) ja Erika Kallasmaan kuvitus: Edixion 140 gr/m2 tuntuu kädelle ihanalta ja voi miten Egyptienne FLT Univers LT std hiveleekään silmiä! Meikäläisen huonontuville oculuksille tyyli tosin oli melkoisen haastava…

Jotenkin ylitsevuotavalta ja jopa suunnannäyttäjäksi joutuneelta näyttää Etana Editionsin asema: viidestä palkitusta neljä on yhtiön tuotantoa! Nyt on otettava selvää näistä paperityypeistä ja kirjasinvalinnoista, jotta pääsisi samaan tulokseen!

Baskerville sikseen, sillä komitea toki myös perustelee valintansa. Aino-Maija Metsolan Oman maan mansikat on kuvitukseltaan ensiluokkainen ja hahmosuunnittelu söpöäkin söpömpi. Marika Maijalan – muuten Rudolf Koivun raadissakin – Suden hetki taas: ”Laadukas painojälki ja kaunis paperi palvelevat sympaattista kuvitusta. Kuvitustekniikka vaatii tekniseltä toteutukseltaan paljon ja toisenlaiset ratkaisut olisivat voineet kadottaa kuvituksen herkkyyden. Kannen tymäkkä preeglaus on kiva pieni yksityiskohta.”  Merja Palinin Taikapuikot taas viestii turvasta ja lämmöstä harmaassa maailmassa. ”Taitava sidonta sallii kuva-aukeamien rikkoa kirjan hauskan kapean formaatin ja antaa niiden avautua täyteen mittaansa.” Hannamari Ruohosen Ei Rane ei! ”Toimiva sidosasu, naseva, väkevä ja hulvaton tarina. Kirja on voimakas, oivaltava ja hihityttävä – mainio paketti!”

Mutta mitä mieltä olen itse ollut vaikkapa Ranesta? ”Gorillalapsen kautta opetellaan ruokailu- ja käytöstapoja. Kovin syvälle ei tässä sukelleta, mutta saadaan nauraa Ranen kokeiluille. Ei hernettä nenään eikä nakkia korvaan – taitaa olla aika tuttu hupinumero. Gorillan kohdalla mielenkiintoisiksi nousivatkin lasten arviot poikasen erilaisista asennoista tuolissa. - En minä osaa roikkua noin! Perunamuusin ilmestyttyä kuvaan innostuttiin ihmettelemään, miksi muusi oli keltaista? Kun herne löysi oikean paikkansa ja muki oikein tyhjennettyä, oli kirjassa kiitoksen paikka. Pienelle lukijalle tämä oli aika yksinkertaista, mutta nosti tietysti omanarvontuntoa. Hän kun osasi jo paljon enemmän. Selvisi myös miksi koira oli mukana vain alussa. Viimeisessä kuvassa se söi nakkimakkaran lattialta. - Ei saa meillä syöttää noin! Jäin miettimään, mitä lisäarvoa antoi nimenomaan gorillan pentu? No, ihmislapsi ei tosiaan yltäisi moisiin venkuroihin tuolillaan. Se tuntui hauskalta ja sai aikaan matkintaa, tietysti, mutta varttuneemmille välittäjille en suosittelisi.” 

Oikeastaan juuri nämä Suomen kirjataiteen komitean valinnat näyttävät minusta erityisen tärkeiltä. Ne tuovat esille myös sellaisia puolia kirjan tekemisessä, jotka muuten jäävät aivan varmasti taka-alalle. Itsekin olen saanut seurata ammattikuvittajien pähkäilyjä ja huolestumista valinnoista ja painon kanssa yhteistyöstä.

Finlandia lähestyy – oletko valmis?

Tämähän on selvää kauraa. Kirjan valitsee futuristi Perttu Pölönen, ja voittaja on tietysti Otto Tähkäpään Telin tutkimusmatka tulevaisuuteen (kuv. Ilpo Rybatzki, Tammi 2021). Olen siis käyttänyt kirjan ansiokkaita tietosivuja ennakoidakseni tulevaisuutta.  Näin voi aloittaa maailman muutosvauhdin kiihtymisestä, hotkaista äkkiä tulevaisuuden tutkimuksen selitykset kiihdyttääkseen vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin ja lopulta tulevaisuuksien tekemiseen.

Aivan, nuo pahuksen vaihtoehtoiset tulevaisuudet! Ennen kuin Teli pääsee Pölösen kirjapinoon, sen pitää raivata tiensä kolmen portinvartijan ohi. Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaa vartioivat tänä vuonna tiukka elokuvan asiantuntija Petri Kemppinen, kirjastoalan monitoiminainen Päivi Jokitalo ja esimerkiksi Sanakaritarinoita pojille toimittanut Lukukeskuksen Emmi Jäkkö.

Ja vaikka onnistuisikin, niin tuntisiko Pölönen vetävänsä liikaa kotiinpäin tämän alueen palkitsemisella? Niinhän kävi aikoinaan, kun Turun kirjastotoimenjohtajalla oli pinossaan mm. Herttuan hovissa –faktio, joka vei realistisesti Juhanan ajan Turkuun.  Voiton vei Tatu ja Patu.

Kävi miten kävi, ei kannata unohtaa Telin tutkimusmatkaa. Se on viitseliäästi ajateltu ja kokoonpantu kokonaisuus tulevaisuuden tutkimisen eri puolista ja mahdollisuuksista. Kuvitus miellyttää ketä miellyttää. Olisiko mielikutiuksellinen ja sadullinen ote voitu vaihtaa tietokuvamaisempaan maailmaan? Tai käyttää vaihtelua? Ja pienenä harmistuksena pidän graafisen taiton tekstinsijoittelua. Se katkaisee usein ajatuksen – yksi kaksi riviä pujahtaa oikealla sivulla olevan kuvan jälkeen.

Varhaisnuori Teli pääsee leikkinallen inspiroimana aikakoneella kolmeen mahdolliseen maailmaan. Toki voimme jo arvata, mikä lienee paras vaihtoehto. Jätekasojen päällä toimiva sivilisaatio keinotekoisine lumemaailmoineen ei houkuttele. Entäpä pitkälle viety sähköistetty ja mahdollisuuksia vilisevä vaihtoehto! Mutta miksi pitkälle kehittynyt malli ei muka olisi ratkaissut jo ongelmia luonnon kanssa? Paljon kysymyksiä herää, ja tämähän on kirjan tarkoituskin.

En lähde arvailemaan muita ehdokkaita, joskin kuvakirjamaailmassamme on nyt paljon kiinnostavaa otetta. Olo on vähän kuin Elämäni biisi –ohjelmassa. Mitkä ovat raadin elämänsä kirjat ja miksi? Perustelut toivottavasti kuullaan kunnolla.

Ja muuten, yhdelläkin oikealla arvauksella voi voittaa.