Zäinämöisen aakkoset ja Finlandia-voittaja

 Lähestymme kirja-alan kuumia viikkoja. Finlandioiden ehdokaslistat julkistetaan alkavalla viikolla. Tätä ennen olemme jo ottaneet kantaa Helsingin kirjamessujen onnistumiseen ja katselleet muitakin listoja. Pohjoismaiden ns. parhaat on palkittu ja Suomen kauneimmat kirjatkin valittu.

Kirjamessut jättivät todella moninaisia makuja. Kylkiäisenä ollut Viinitupa-alue oli kutistunut lähinnä vitsiksi, joten sieltä ei gastronomiaa eikä bukeeta löytynyt. Lavoillakin anti oli kirjavaa. Ymmärrän, että yleisön eteen oli istutettava niin uusia tähtiä kuin vanhoja konkareita. Monet vanhoista selvisivät kunnialla ja kiinnostavasti, kun saivat tuekseen myös selkeät ja ytimekkäät haastattelijat. Aivan liian usein kysymykset polveilivat haeskellen jotain ydintä, aivan liian usein kirja jäi taka-alalle muiden autofiktion kummallisuuksien tivaamisessa. Kunnon dialogi jäi liian usein vaisuksi. Eikä asiaa tietenkään paranna, jos kuuntelija alkaa keskittyä juurikinkittelyyn, niinkutteluun tai laskea tavallaan- lukukertoja. Kaikki kirjailijat eivät ole esiintyjiä, kaikki haastattelijat eivät ole innostavia. Kaikki voivat olla erinomaisia kirjailijoita ja toimittajia. Kaikki kirjat ovat paikkansa estraadeilla ansainneet, olivat ne sitten enemmän tai vähemmän pääosassa. Pienten kustantajien kirjoja tosin oli pakko haeskella satunnaisilta pikkulavoilta tai uuvuttavilta kirjapinolavoilta.

Eniten olin ymmälläni lasten alueen roolista. Mikä oli tämä autio kahden pienen lavan kokonaisuus, missä valopilkkuina toivottiin olevan tutut muumifiguurit pahveihin ikuistettuina? Muistelen edellistä messuilmettä, missä lastenkirjan kuvittajat ja kulttuuri-ihmiset olivat päässeet puuhaamaan tosissaan. Piristävää, kiinnostavaa ja moni-ilmeistä.

Kuvitus on mallissaan

 Olisihan lasten puolellekin ollut monenlaista maailmaa tarjolla. Rudolf Koivu-palkinnon voittanut Henrika Anderssonin - kuvitus Maria Sann - Bokstavsvärldar (Förlaget 2021) on täynnä nokkelia, oivaltavia ja erilaisia aakkosrunojen ilmentymiä. Olisipa niitä nähnyt messuilla suurikokoisina lukemiseen johdattelijoina! Perusteluissa todetaan, miten tyylillä ei ole rajoja ja miten eri tekniikoilla tuotetuissa kirjaimissa on lapsen katse läsnä. ”Kirjaimet jäävät paremmin mieleen, kun kaikki sivut ovat erilaisia. Sann on lähestynyt kirjaimia muotoilun kautta. Kuva ei toista tekstiä vaan toimii omillaan. Kuvitus on hyvällä tavalla kahjo. ” Mainiosti sanottu! Toisaalta on myös mielenkiintoista verrata ruotsinkielistä aakkosrunon rekvisiittaa suomalaiseen. Snigelspår parina on lockiga hår, festkonfetti rimmaa spagettin kanssa.

 Kaikkiaan kisaan osallistui 133 teosta, joista yhdeksän sai maininnan tuomaristolta, muun muassa esittelyissäni ollut Tuomas Kärkkäisen sopivasti kahjo sekin eli Suomen ämminkäiset värikuvina (S&S 2021). Mutta erikoismaininnan sai myös samaan kategoriaan mainiosti sopiva Kati Rapian kuvaelma Väinämöinen, Mäinämöinen ja Zäinämöinen (Teos 2020). Kalevalafestin kolmas-kuudesluokkalaisten kirjoituskilpailun sadosta on poimittu parhaimmistosta nuorten lönnrotimainen eepos, josta löytyy vanhoja naamoja Väinämöisestä Lemminkäiseen. On siellä haastajiakin Pikkumiehestä lapseen lattialla puhumattakaan munasta ja runsaasta eläinkunnasta. Kalevalahahmot ja niiden kuvaukset ovat kenenkäs muun kuin Seitsemän veljeksenkin uusiksi panneen Juha Hurmeen sekä Kati Rapian käsialaa. Ja kyllä tämä aina lönnrotilaisuuden voittaa vai voittaako?

Kuvitus tulee puolestaan Porvoon taidekoulusta Kari Rapian avittamana. Siitä jury sanoo ykskantaan: ”Eepos sanan varsinaisessa merkityksessä. Lasten kuvituksissa on vapaus nähdä ja tehdä. Näitä kuvia tehdessä ei ole ollut paperin pelkoa. Kadehdittavaa!”

 Pohjolan parhaista Suomen kauneimpiin

 Pohjoismaiden neuvoston palkinnoissa ei Suomi juhlinut, eivätkä lastenkirjamme menestyneet. Maine on katoavaista, mutta on kiva muistaa edellisellä kertaa – kolme palkintoa muun muassa kuvittaja Jenny Lucanderille.

Suomen kirjataiteen komitea puolestaan valitsee vuosittain vuoden kauneimpien kirjojen kokoelman. Mukaan päässeiden tiedoissa on jopa runollista nähdä paperinlaadun ja kirjasintyypin merkinnät. Nyt mukana on esimerkiksi viime Finlandiassakin ehdolla ollut Otus opus (Otava 2020) ja Erika Kallasmaan kuvitus: Edixion 140 gr/m2 tuntuu kädelle ihanalta ja voi miten Egyptienne FLT Univers LT std hiveleekään silmiä! Meikäläisen huonontuville oculuksille tyyli tosin oli melkoisen haastava…

Jotenkin ylitsevuotavalta ja jopa suunnannäyttäjäksi joutuneelta näyttää Etana Editionsin asema: viidestä palkitusta neljä on yhtiön tuotantoa! Nyt on otettava selvää näistä paperityypeistä ja kirjasinvalinnoista, jotta pääsisi samaan tulokseen!

Baskerville sikseen, sillä komitea toki myös perustelee valintansa. Aino-Maija Metsolan Oman maan mansikat on kuvitukseltaan ensiluokkainen ja hahmosuunnittelu söpöäkin söpömpi. Marika Maijalan – muuten Rudolf Koivun raadissakin – Suden hetki taas: ”Laadukas painojälki ja kaunis paperi palvelevat sympaattista kuvitusta. Kuvitustekniikka vaatii tekniseltä toteutukseltaan paljon ja toisenlaiset ratkaisut olisivat voineet kadottaa kuvituksen herkkyyden. Kannen tymäkkä preeglaus on kiva pieni yksityiskohta.”  Merja Palinin Taikapuikot taas viestii turvasta ja lämmöstä harmaassa maailmassa. ”Taitava sidonta sallii kuva-aukeamien rikkoa kirjan hauskan kapean formaatin ja antaa niiden avautua täyteen mittaansa.” Hannamari Ruohosen Ei Rane ei! ”Toimiva sidosasu, naseva, väkevä ja hulvaton tarina. Kirja on voimakas, oivaltava ja hihityttävä – mainio paketti!”

Mutta mitä mieltä olen itse ollut vaikkapa Ranesta? ”Gorillalapsen kautta opetellaan ruokailu- ja käytöstapoja. Kovin syvälle ei tässä sukelleta, mutta saadaan nauraa Ranen kokeiluille. Ei hernettä nenään eikä nakkia korvaan – taitaa olla aika tuttu hupinumero. Gorillan kohdalla mielenkiintoisiksi nousivatkin lasten arviot poikasen erilaisista asennoista tuolissa. - En minä osaa roikkua noin! Perunamuusin ilmestyttyä kuvaan innostuttiin ihmettelemään, miksi muusi oli keltaista? Kun herne löysi oikean paikkansa ja muki oikein tyhjennettyä, oli kirjassa kiitoksen paikka. Pienelle lukijalle tämä oli aika yksinkertaista, mutta nosti tietysti omanarvontuntoa. Hän kun osasi jo paljon enemmän. Selvisi myös miksi koira oli mukana vain alussa. Viimeisessä kuvassa se söi nakkimakkaran lattialta. - Ei saa meillä syöttää noin! Jäin miettimään, mitä lisäarvoa antoi nimenomaan gorillan pentu? No, ihmislapsi ei tosiaan yltäisi moisiin venkuroihin tuolillaan. Se tuntui hauskalta ja sai aikaan matkintaa, tietysti, mutta varttuneemmille välittäjille en suosittelisi.” 

Oikeastaan juuri nämä Suomen kirjataiteen komitean valinnat näyttävät minusta erityisen tärkeiltä. Ne tuovat esille myös sellaisia puolia kirjan tekemisessä, jotka muuten jäävät aivan varmasti taka-alalle. Itsekin olen saanut seurata ammattikuvittajien pähkäilyjä ja huolestumista valinnoista ja painon kanssa yhteistyöstä.

Finlandia lähestyy – oletko valmis?

Tämähän on selvää kauraa. Kirjan valitsee futuristi Perttu Pölönen, ja voittaja on tietysti Otto Tähkäpään Telin tutkimusmatka tulevaisuuteen (kuv. Ilpo Rybatzki, Tammi 2021). Olen siis käyttänyt kirjan ansiokkaita tietosivuja ennakoidakseni tulevaisuutta.  Näin voi aloittaa maailman muutosvauhdin kiihtymisestä, hotkaista äkkiä tulevaisuuden tutkimuksen selitykset kiihdyttääkseen vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin ja lopulta tulevaisuuksien tekemiseen.

Aivan, nuo pahuksen vaihtoehtoiset tulevaisuudet! Ennen kuin Teli pääsee Pölösen kirjapinoon, sen pitää raivata tiensä kolmen portinvartijan ohi. Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaa vartioivat tänä vuonna tiukka elokuvan asiantuntija Petri Kemppinen, kirjastoalan monitoiminainen Päivi Jokitalo ja esimerkiksi Sanakaritarinoita pojille toimittanut Lukukeskuksen Emmi Jäkkö.

Ja vaikka onnistuisikin, niin tuntisiko Pölönen vetävänsä liikaa kotiinpäin tämän alueen palkitsemisella? Niinhän kävi aikoinaan, kun Turun kirjastotoimenjohtajalla oli pinossaan mm. Herttuan hovissa –faktio, joka vei realistisesti Juhanan ajan Turkuun.  Voiton vei Tatu ja Patu.

Kävi miten kävi, ei kannata unohtaa Telin tutkimusmatkaa. Se on viitseliäästi ajateltu ja kokoonpantu kokonaisuus tulevaisuuden tutkimisen eri puolista ja mahdollisuuksista. Kuvitus miellyttää ketä miellyttää. Olisiko mielikutiuksellinen ja sadullinen ote voitu vaihtaa tietokuvamaisempaan maailmaan? Tai käyttää vaihtelua? Ja pienenä harmistuksena pidän graafisen taiton tekstinsijoittelua. Se katkaisee usein ajatuksen – yksi kaksi riviä pujahtaa oikealla sivulla olevan kuvan jälkeen.

Varhaisnuori Teli pääsee leikkinallen inspiroimana aikakoneella kolmeen mahdolliseen maailmaan. Toki voimme jo arvata, mikä lienee paras vaihtoehto. Jätekasojen päällä toimiva sivilisaatio keinotekoisine lumemaailmoineen ei houkuttele. Entäpä pitkälle viety sähköistetty ja mahdollisuuksia vilisevä vaihtoehto! Mutta miksi pitkälle kehittynyt malli ei muka olisi ratkaissut jo ongelmia luonnon kanssa? Paljon kysymyksiä herää, ja tämähän on kirjan tarkoituskin.

En lähde arvailemaan muita ehdokkaita, joskin kuvakirjamaailmassamme on nyt paljon kiinnostavaa otetta. Olo on vähän kuin Elämäni biisi –ohjelmassa. Mitkä ovat raadin elämänsä kirjat ja miksi? Perustelut toivottavasti kuullaan kunnolla.

Ja muuten, yhdelläkin oikealla arvauksella voi voittaa.