Lumotun maan kartastossa Irvikissa törmää galaksiin

 

Lasten ja nuorten tietokirjallisuuden päivää vietettiin tänä viikonloppuna kirjastoissa. Tämä toivottavasti näkyi meyös kirjojen esiin nostamisella ja näyttelyiden järjestämisenä. Kaino toivomus toki on myös hankintamäärien lisääminen. Nykyisin taso on niin korkea, että itse ex-kirjastonhoitajana kyllä vähentäisin tasapaksujen samantyylisten käännettyjen lastenkirjojen kappalemääriä ja sijoittaisin tänne. 

 

Lasten ja nuorten osalta viime vuodet ovat tällä saralla olleet ilahduttavan monipuoliset ja kiinnostavat. Uusia nimiä on mukana laajentamassa valikoimaa. Leena Virtanen on esimerkiksi esitellyt jo kolme tärkeää naistaiteilijaa Maria Jotunista Ellen Thesleffin kautta Eeva Kilpeen. Housuvaaran huvipuisto ja uimahalli on tullut tutuksi Vuokko Hurmeen ansiosta, joka hurahti vielä mainioon villityksen analysointiin eli Karkkikirjaan. Sitä ennen perustieto lapsen ja vanhuksen oloista tarjottiin Pikkurillin ja Peukalon käsikirjoissa.

 Yöstä ja vestä maalle

Omaa jännittävästi punaisen langan ympärille punoutuvaa linjaansa on tehnyt myös Laura Ertimo, joka aloitti 2016 Yöllä, kirjalla unesta ja pimeän salaisuudesta ja jatkoi Vedellä, kirjalla maailman tärkeimmästä aineesta. Miksi ilmasto muuttuu? kysytään Ertimon reportaasissaan Ihmeilmat (Into 2019), missä uteliaiden koululaisten, Lotan ja Kasperin, selvityksissä taustalla hyörivät niin ikään muista vastaavista tietokirjoista tutunoloiset otukset, Ilmastokeiju ja Fossiili-menninkäinen. Alkuaineetkin ovat saaneet oman ilmiasunsa ja kenties tämä huumorinlaji saa lukijatkin hyvälle tuulelle.

 Kuvitus on nyt hyvin toisenlaista kuin edellisissä kirjoissa. Mari Ahokoivun henkilögalleria on hyvin tyyliteltyä, suuripiirteistä ja jopa groteskia – asioita tutkitaan vauhdilla useimmiten sarjakuvamaisesti ja värikkäillä aukeamilla. Tietoa on paljon, ongelmia samaten, vastauksia ehkä vähemmän, mutta sitä enemmän haastetta miettiä itse. Tiedon paljous on kuitenkin lähemmin tarkasteltuna jaksotettu sopiviin kohtiin raisun menon jälkeen. Niitä tutkaillessa voi keskittyä paremmin, vaikka fossiili ja ilmasto-otukset yrittävät sotkeutua mukaan.

 Vauhtia vuonna 2020

Tänä vuonna Ertimo näyttää päässeen todella vauhtiin. Kolme kirjaa liittyvät edellisiin aiheisiin ja tuovat mukaan vielä laajemmat näköalat.

 Ilmastonmuutosten jälkeen Ertimo on palannut yhteistyöhön Satu Konttisen kanssa. Tuloksena on Lumotun maan kartasto (S&S 2020, )isokokoinen, mukaansatempaava seikkailu maapallolla eli ”Tarinoita muuttuvalta planeetalla”. Kirjan alku on raflaava ja tuo mieleen vaikkapa Valerianin avaruusretket tai sarjakuvan Pikku Prinssin tekijän Saint-Exupéryn viimeisestä lennosta kertovat kuvat. Niinpä, kirjansa loppusivulla Ertimo palaa omaan arvoitukseensa: Amelia Earhart katosi yli 80 vuotta sitten Tyynenmerellä radioyhteyden katkettua. Hänkö on kirjan salaperäinen tutkija? Ja ihan alussa – Irvikissanko hymy paistaa mustasta avaruudesta? Kyllä, kahden glaksin törmäyksestä syntyi 4.6 miljardia vuotta sitten nyt tavoitettu kuvio, Irvikissan galaksijoukko!

 Satu Konttinen avaa jälleen uuden sivun kuvitusgalleriastaan, ja Ertimo selvittää samalla maapallon synnyn tuntemattomalle lentävälle tarkkailijalle. ”Palloa ei voi vääristämättä litistää yhdelle tasaiselle sivulle. Valtavaa maailmaa ei voi mahduttaa pieneen kuvaan! Mutta entä jos kartoistani tulisikin tarinoita – ja tarinoista karttoja?”

Tässä kirjassa näkyy mainiolla tavalla Laura Ertimon työ maantieteilijänä ja maailmankartastojen tekijänä. Kymmenen tarinaa muodostavat huiman kokonaisuuden maapallomme salaisuuksista. Ensimmäinen on tietysti maan kätkemät eli aarrekartat. Jokaisen kartan alussa on aukeama tekstiä, joka johdattaa syvemmälle aiheeseensa.

Satu Konttisen kartat taas ovat kiinnostavasti erilaisia merentakaisista maista pahan ilman pyörteisiin, vanhimmista puista ja metsistä kasvien salajuoniin. Ertimo on valinnut haastavia retkiä lukijalleen vaikkapa katoavan elämän pelottavasta kartasta muuttomatkojen moninaisiin kuvioihin. Aiheiden lähestyessä nykyhetken ongelmia myös Ertimon tietoteksti laajenee ja täyteläistyy ja haastaa ottamaan kantaa.

 Aarrekartan rinnalla tutustutaan myös eri maanosien tarinoihin näkymättömästä väestä ja karttaan jota kaikki eivät näe.  Keijujen ja menninkäisten kera tiivistyvät lopussa tarinoiden matkat Homeroksesta ja Odysseuksesta lähtien. Kuten voi odottaa, viimeinen kartta on ihmisen tekojen kartta. Maapallomme muokataan koko ajan meidän toimestamme – ja kartta kadonneista on tekijänsä mukaan kiehtovaa ja surullista. Kielet, moskeija, Tulimaan jäätiköt, Guairan vesiputous, Eldorado – kaikki menneet. Onkohan Ertimon loppukaneetti surullinen vai lohdullinen?  ”Aine voi muuttua, mutta se ei katoa. muutoksia, pieniä tai suuria, hitaita tai äkillisiä tapahtuu jatkuvasti. Toiset tuntuvat katoamiselta, toiset kasvamiselta tai kutistumiselta.”

 

Plop ja sinä joka paikassa

 

Ertimo alkaa jo varsin monitasoisessa tuotannossaan näyttää kokonaiskuviota. Lumotun maan pikkuveljeksi voisi sanoa Missä sinä ole ?t?(Minerva 2020) lasten tietokirjan Plop-hahmoa, joka haluaa selvittää maapallon ja ihmisen salaisuuksia. 

 Pienemmille avaruudentutkailijoille passeli kuvakirja alkaa aktivoivasti: joku huhuilee taivaalla. Seuraavalla sivulla esittäytyy Plop - aina olen jäänyt ihmettelemään näitä ns johdattelevia hahmoja ja niiden nimiä, mutta kuin liidulla avaruuteen piirretty Plop on yhtä hyvä vieras ulkoavaruudesta kuin joku muukin. Pimeydessä vain on nyt etsittävä yhteistä maaperää, jotta voisi tavata ja tutkia koko maailman pikku lukijan kanssa. Selkeän ja hauskankin Plopin puheen myötä opitaan, ettei avaruudessa on kovin hiljaista, eikä huhuilu pitkälle yllä. Sinivihreää planeettaa ympäröi suoja, mutta tuulen tuntee ihollaan. Sitä ei näe, se on läpinäkyvää, vain lehdet kieppuvat. Plopin etsinnän mukana tarkastellaan merta, jokia, kunnes päästään kaupunkiin ja löydetään kaveri hiekkalinnaa rakentamassa. Mutta mikä onkaan kivi? Ertimo sukeltaa näppärästi perhosen viivähdyksen jättämän jäljen avulla iholle ja sen pinnalla oleviin otuksiin. ”Miettivätköhän otukset, missä ne ovat?” Seuraavana vuorossa ovat pallerot, solut, joiden sisällä on vielä pienempiä osia kuten tuma. Sen viesti sinusta itsestäsi, puolet niistä on isästäsi, toinen puoli äidiltäsi.  Olisiko jotain vielä pienempää? ”Ensimmäiset atomit syntyivät, kun avaruutemme alkoi.” Atomien sisällä taas – olemmeko me tuolla?

Plop selkokielellä

Pelliccioni on päässyt vapaasti maalaamaan lennokkaita näkymiä Plopin hengessä näistä kaikista ihmeellisyyksistä. Tällaisen kokonaisuuden esittäminen ja välittäminen ei ole helppoa. Välittäjä voi joutua kovillekin jatkokysymysten äärellä. Johdatus on kuitenkin lennokas ja avaa samalla miettimään maailmankaikkeutta ja missä se oikeastaan on – aikuisellekin. Ja kun kirja on Pikku tieto-sarjaa, jatkoakin voi olla luvassa.

 

Ertamon ja Markus Hotakaisen Maapallon (Opike 2020) alaotsikkona on ”Planeettamme selkokielellä”. Nyt on todettava, miten tässä selkeämpi ulosanti ei häiritse tiedon määrää tai omaksumista. Maapallo on mitä mainioin johdatus kaikille maapallon muuttumisesta aikojen alusta tähän hetkeen. Niin tai kauemmaksikin, koska lopussa pohditaan tulevaisuuttamme

Tietoa on paljon, ja selkokielen lisäksi arvoon nousee myös mietitty jaksottelu ja graafinen ulkoasu. Tieto jaksottuu seitsemään osaan planeetan ominaisuuksista ja maan muuttumisesta veteen, ilmaan ja elämään. Ihmiset saavat oman osionsa kuten myös meitä uhkaavien muutosten esittely.

Aukeamilla varsinainen teksti kulkee helposti hahmotettavissa neljässä palstassa kuvineen, mutta mukana on myös laatikoissaan tarkempia havaintoja ja esimerkkejä käsiteltävästä kokonaisuudesta. Myös yleensä vaikeat graafiset näkymät on pyritty selventämään vieressä olevilla teksteillä – aina ei onnistuta parhaimmalla tavalla, varsinkin kovin pienten kuvien kohdalla. Yleensä kirjan kuvarepertuaari on monipuolinen ja selkeä.

Tekijät onnistuvat myös saamaan lukijan pohtimaan maapallon muuttamista ja sen vaikutuksia omaan elämäämme ja seuraaville sukupolville. Ihmisen kohtalo ja lopulta maapallon loppuminen ovat selkokielellä jopa dramaattisen käsin kosketeltavia. Sammalla Maapallo on looginen jatko ja erinomainen tuki Ertimon muille maapalloamme käsitteleville kartoituksille.

Onpa jännittävää odotella, mitä Ertimo seuraavaksi lähtee kartoittamaan. Jo nyt hänen tietokirjoistaan avautuu myös kuvallisia seikkailuja monen taitavan graafikon kera.

 

 

 

Kakkijaiset ja pökälejahti

Oikeastaan tämän kertaiseen blogiin antoi virikkeen radiosta kuultu uutinen, missä hehkutettiin tuoksumainonnan vaikutuksia ostokäyttäytymiseen. Samaan aikaan pinossa oli parikin lasten ja nuortenkirjaa, jotka käsittelivät ulosteita.

 Lastenkirjallisuudessahan kakka ja pieru ovat kautta aikojen olleet suosittua perusvarmaa sisältöä. Muistelin, että olisi ollut olemassa myös kuvakirja, missä autenttisuuteen päästiin painelemalla tiettyjä kohtia. No, löytyihän se eli Pieru – bongarin opas, mutta siinä kaikuivat vain äänet.

Mistä kaikki alkoi?

Kakan ja pierun lastenkirjahistoria on aika mittava. Liekö kukaan tehnyt opinnäytetyötä tältä kiinnostavalta huumori- ja tuoksuvaikuttamisen alueelta? Kirjastohakemistosta luotettavin hakusana lienee ulosteet, jolloin eteen avautuu kirjo potta-oppaista tutkimusselostuksiin. Samalla voisi muuten vertailla, kuinka paljon enemmän tämän alueen kirjoja otetaankaan tarjolle verrattuna vaikkapa hiukan tärkeämpiin lasten ja nuorten ongelmiin?

On pottaharjoittelua pojille ja tytöille, on prinsessan pottaa, Tutki! Pottaa, Tutki! Kakkaa.  Voit hienostella pyllynpyyhkimisellä a la Rabelais ja Gargantuan malliin.

Mutta löytyy toki erinomaisia johdatuksia todella asiasta kiinnostuneille. Tutustu vaikka Helpotuksen historiaan (2018), nappaa iltalukemiseksi mainio Nicola Daviesin Kakka (2008) tai Pernilla Stanfeltin Kakkakirja (2010). Nekin löytyvät kirjastojen varastoista, tosin huomattavasti pienemmillä hankintaluvuilla.

Pierun elämästä Peppuseen

Uudempaakin tarjontaa on olemassa. Malin Lindbergin Pierun elämää (2019) hersyttää runomuotoisesti ja hauskan viihdyttävästi, kun taas mestarietsivä Peppusen perimmäistä funktiota en ole päässyt vielä lopullisesti hahmottamaan. Pipsa Kopperoisen tutkimuksia pierusta ja kaasuista (2019) voi pitää eräänlaisena faktiona. Aivan oikeaan sarjaan on päätynyt luukkukirja Kakka (Oppi ja ilo 2018), missä avaamalla selviää monta perusasiaa ja bonuksena kuinka paljon norsu ulostaa vuorokaudessa.

Mutta tällä alueella on mielenkiintoista vertailla ja ihastella/vihastella kääntäjän sanavarastoa. Kun olen ollut aina hiukan lääpälläni näihin energisiin prinsessoihin, toki kiinnosti tältä kantilta myös Elina Hirvosen Prinsessa Rämäpää ja vessa sanat (kuv. Mervi Lindman, Tammi 2019). Ilmeisesti tukena ovat olleet autenttiset kokemusasiantuntijat Anna ja Iivari Kiiskinen, koska sekä Rämäpään mielikuvituksen runsaus että vessasanat ovat varsin todentuntuisia. Hanna Lampelan prinsessa Pikkiriikillä on kuitenkin varsinainen etu: oman koiran kakkapökäle on ihan mainio taikomisen väline! Rämäpään Kasperi ei taida osata kuin pissata lattialle ja napata näkymättömyysjauheen. Elina Hirvonen lataa suoremmin erilaisia taikavälineitä ensimmäisen eskaripäivän selättämiseksi.

. 

i auta, vaan nimeä kysyttäessä hupi alkaa Pissa Rämäpäästä, etenee Prinsessa Pierupääksi ja siinä sitä ollaan. Mervi Lindmanin tuttu tyyli useasta muusta sarjasta taipuu tässä erilaisella tempolla hauskasti tytön mielikuvitusta tukevaksi. Isojen aukeamien jälkeen juoni etenee joutuisasti aukeamilla tapahtuvan vuorosanailun tahdissa. Mutta onkohan niin, että vessasanat eivät oikein enää ole niiiin hauskoja? 

Aukeaman osa Voi mikä läjä"

Enemmän vaihtoehtoja voi bongata vaikka Steve Snellmanin kuvakirjasta Voi mikä läjä! Suuri kakkamysteeri (kuv. Ada Grey Mäkelä 2020). Suorasanainen teksti olisi sopinut paremmin kuin riimittely, kun loppusointujen hakeminen on väliin vaikeaa. Paavon eläintarhassa KAKKALÄJÄT hoitaa Roope Robotti sutjakkaasti – niin kovan KÖKÖN kuin löysän LETUN. Mutta aamulla on läjät mullinmallin ja tarvitaan kakkaskootterilla huristava kakkaläjäetsivä, parfyyminen rouva. Jäljet ovat selviä. PÖTKÖT,PAPANAT, HAJU, LOKA, LIUKUMIINAT, MÖYKYT, ROISKAHDUKSET, KAKKAKURA. Robotissa on vika, mutta korjauksen jälkeen eläintarha pidetään taas esimerkillisen siistinä.

Poikayltiöhumoristit

Mutta ei tämä vielä mitään. Nuortenkirjojen buumissa nolojen tilanteiden sattumuksissa näyttää ultratyhmien aikuisten joukko kasvavan. Samalla vedetään kätevästi huumoriin vedoten mutkia suoriksi ja tapahtumia sileäksi. Tämän kertaiseen teemaan sopivin esimerkki on monella tapaa Arttu Unkarin Isämies ja räjähtävä kakka (kuv. Kai Vaalio, Otava 2020). Se jatkaa ansiokkaasti vaikkapa Roope Lipastin viitoittamaa uraa Leprankukassa (kuv. Anton Lipasti WS 2020). Poikayltiöhumoristeiksi taisin kutsua tämän genren taitajia jossakin tilanteessa. Nimikin sopii puolestaan kirjan sarjakuvamaiseen kuvitukseen: Leprankukka. Hauskasti mukaan sotketaan autenttisen tuntuista historiaa: kukan siemenet olisivat peräisin Pietari Kalmin matkoilta. Juonipaljastusta tekemättä voi kertoa, että lopussa tavataan hullummasta hullumpi rehtori Sepeteus Liimatainen ja veljensä kenraali. Anton Lipasti saa kuvituksissa kelpo tohinalla esiin Oskarin luoman sarjakuvahahmon Lepramiehen mahtipontisuuden ja taistelutahdon – auttamiset eivät kyllä aina mene putkeen.

 Isämies puolestaan on omasta mielestään ylivoimaisen nerokas poliisi. Erilaiset objektit alkavat räjähdellä viskoen sitä itseään joka puolelle. Kun entinen tosi tv-tähti ja tubettaja Misukka, nykyinen  opetusministeri, lentää Kuuhun suoraan pytyltä, Isämies panee toimeksi. Tyttärensä, 9-vuotias Oona, joutuu tietenkin kaverinsa Eelin kanssa hoitamaan hommat loppuun saakka eli paljastamaan koulukiusatuksi joutuneen keksijän. POTTAKIKKAREEKSI haukun naisen lopullinen kohde on koululaitos ja kakan on määrä lennättää nuo kurjat opinahjot sinne minne pökäleetkin. Enempää ei oikeastaan tarvitse esitellä, koska kerrankin kirjailijan alter ego (luulisin?) tekee sen itse aluksi.  

”VAROKAA! Hyvät hyssykät sentään, miten kamala kirja sinulla on käsissäsi! Sen vitseistä yksikään ei ole hauska eikä kunnollinen, niin kuin vitsit ennen vanhaan. Ja voi pyhä Sylvi, miten paljon tässä on huonoa käytöstä, josta ei missään nimessä saa ottaa mallia! Äläkä lue enää yhtään pitemmälle. Ilmoitin tästä kirjasta jo poliisille!”

Oona ja Eeli eivät lannistu ensilukijan mielipiteistä vaan seuraavat (paksunnetuin kirjaimin) sontasiskon ja torttutädin jälkiä karmeaan loppuun saakka.  Lopussa kiitos seisoo ja Kirsikka Repotan pelastaa tutunnäköinen presidentti, joka toteaa: ”Jokainen sössömössön vihollinen on Suomen kansan ystävä.”

Ilmiselvästi kuvittaja on saanut hyvän vainun tapahtumien räjähtävästä vauhdista.

Tämän jälkeen taidan lukaista mainion joka pojan siivousoppaan ja pari rauhoittavaa äidinkielen oppikirjaa.