Onks noloo? eli Suomen äänekkäin pieru

Kirjan ja ruusun päivä – ja taitaa olla ensimmäinen kerta, kun ns lisukekirjana annetaan mukaan lasten ja nuortenkirja. Varmuuden vuoksi mukaan tuputetaan toki myös tasokas aikuistenromaani eli paljonkin julkisuudessa uuden projektinsa Palatkaa perhoset kera esiintyneen Juha Itkosen pokkaripainos Anna minun rakastaa enemmän.

    Harkittu ele, jos Ronja Salmen tekstittämä ja Jami Nurmisen ilmentämä varhaisnuorten arkitarina Onks noloo? (Kirjakauppaliitto/Lasten Keskus) nostaisi varttuneen ostajan kulmakarvoja. Jotain yhteistä näillä kirjoilla kuitenkin on. Takakansi todistaa mm. Helsingin Sanomien arvovallalla, että ”Olen lukenut tämän vuoden parhaan kotimaisen romaanin, ja sen on kirjoittanut Juha Itkonen.” Onks noloo? puolestaan ilmoittaa sumeilematta: ”Kirjan ja ruusun päivänä 23.4. Kirjakauppaliiton jäsenet antavat kevään tärkeimmän lastenkirjan kaupan päälle.”

   Tärkeintä siis Kirjakauppaliiton mielestä on olla luokkakuvassa silmät kiinni, syödä 15 kalapuikkoa mahdollisimman nopeasti ja joutua mahakurinan uhriksi sekä päästää historian isoimman ja kovaäänisimmän pierun, kertoa huono vitsi, pelätä kummitusjuttuja, tanssia tytön kanssa tai laulaa joulujuhlassa?

Se on tulossa jo seuraavalla aukeamalla!

   Ei mitään uutta siis varhaisnuorten kirjarintamalla, kun jopa Timo Parvelakin on suopunut pieruhuumoriin ja altistanut koululaiset koulukeittiön mainioiden aterioiden ahmijoiksi. Kaikki muutkin nolon osiot löytyvät tuoreemmasta ja vanhemmastakin lasten ja nuortenkirjallisuudestamme puhumattakaan käännöksistä.

    Valitse itse jos maltat

   Onks noloo? taitaa operoida myös juonen kulkunsa osalta jonkinlaista televisiomaista etenemistyyliä. Tosin luulin, että historiaan olisivat jo jääneet yhtäkkiä esiin tulevat valintamahdollisuudet. Esimerkiksi sivulla 74 ollaan palohälytyksen ulinan yllättäminä, mutta laatikossa neuvotaan: ”Hei, käy katsomassa sivulta 68, mikä aiheutti palohälytyksen!” Ahaa, sillä sivulla olikin tosiaan jo kauan sitten selitys oudosta kokouspullien kärähdyksestä, jota koelukijoiden kanssa ihmettelimme. Mistä tämä tämmöinen tähän tuli? Opin samalla uuden koululaisilmaisun, kun yksi lukijoista totesi: ”Tämä on aika soraa.” Eli siis hankala lukea/kävellä eteenpäin, jos täytyy hypellä tai leikkiä jotain pelivaihtoehtoja.

    Kieltämättä nämä erilaiset vaihtoehdot paremmasta tai huonommasta vaihtoehdosta häiritsevät lukemista, mutta ehkä tässä ei olekaan tavoiteltu tavanomaisen kirjan tapaista syventymistä. Kikka on tosiaan vanhastaan tuttu, kun aikoinaan nämä ”tee itse oma versiosi seikkailusta” –kirjat olivat hetken suosiossa – tai ainakin kustantajat taisivat ajatella sillä tavalla. Sen sijaan itse pidin Salmen tavasta poikkaista lukujen lopussa tarinointi jonkinlaisilla tietoiskuilla – mukava esimerkki on Petjan vatsan entsyymien taistelu kalapuikkomössövuorta vastaan. ”Mutta entsyymit ovat unohtaneet yhden asian. Pakokaasun. Katujyrä tupruttaa pahanhajuista kaasua, joka myös leijailee vatsasta eteenpäin. Tästä ei hyvää seuraa… Palaa nyt sivulle 25.”

    Tosin en halua palata enää vanhaan toimintaan, enkä halunnut aikaisemminkaan pompata tänne – kun meno oli sen verran kiinnostavaa: arvasimme nimittäin, että pian räjähtää! Ajan tasalla ollaan näköjään myös tyttöjen kohdalla, kun puhutaan parhaista kavereista, sopimuksista ja esimerkiksi ystävyyskoruista – vain 15 korua kullakin tytöllä! Muutoksista, vähennyksistä ja lisäyksistä tulee sopia yhdessä!

Kalapuikoista massaa luitten ympärille

   Mutta jotta en joutuisi lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandian esiraadin jäsenen Ronja Salmen kanssa aivan eri laduille (voihan sitä meikäläisenkin kirja joutua kolmikon reposteltavaksi), todetaan muutakin. Onks noloo? sisältää hyviä ja kivasti esiteltyjä tyyppejä, joista päähenkilö Petja taitaa olla ihan mainio varhaisnuoren ilmentymä. Kaveritkin saavat lihaa luittensa ympärille, hiukan tutusti tosin, mutta silti: on pelaajatyyppiä, on urheilullista menijää, on ihastumisen arvoisia kivoja tyttöjä, mukavia opettajia. Parasta onkin mutkattoman reilun tuntuinen tunnelma. Vihdoinkin koulua käsitellään reiluna viihtymisen olotilana.

Luokkakuvassa... niin. nämä jäävät muistoihin!

   Ja kenties nämä nolot tilanteet ovat hyvin tosia. Rehtoriparka joutuu tosin taas kerran olemaan jonkin verran tuohtumisen syntipukkina. Jonkinlaisen pienen sivuopinnäytteen voisi joskus tehdä näistä kaikista koululaistörmäilyistä, joita on viime aikoina ilmestynyt helpottamaan koululaisen arjen tuskaa. On neropatin päiväkirjoja, on koottuja mokia, on hassuimpia törmäilyjä ja niin edelleen. Siitä voisi kehitellä sudenpentujen käsikirjan tapaisen yhteenvedon: Parhaimmat töppäykset kautta aikojen. Materiaalia nimittäin löytyy ainakin jo Gulliverin ajoista lähtien.

   Jami Nurmisen antama ilmehdys kirjan henkilöille ja tapahtumille jakaa näköjään lukijat moneen kastiin. Selkeästi inhoavat kommentit puhuvat ”japskilaisesta munasilmätyylistä” ja ”en varmaan pelaisi tollasilla tyypeillä, ne on pienemmille”. Toiset taas pitivät kovasti ylidramaattisuudesta ja pelkistyksistä. ”Kiva kun kuvat oli erilaisia, oli isoja ja pieniä, vaikka ihan pienistä en tykännyt.” ”Tyypit oli selvästi erilaisia.  Petjalla oli töyhtö ok. Ei se ananastyyli paha ole.” Itse voisin lisätä mieltyneeni ainakin Nurmisen monipuoliseen tapaan käyttää lähikuvia, isoja tilanteita, sarjakuvaa ja tekstitettyjä huippuhetkiä.

    Mutta kuten aina kuvitus on niin oma juttu. Se pitää ihan itse kokea.

Alma ja Andersen kirjastossa

Viimeaikaisten merkittävien kansainvälisten palkintojen myöntämisen jälkeen jää miettimään ainakin paria asiaa: meillä nimet eivät taida herättää kovin suuria tunnistamisen reaktioita eli merkitsevätkö palkinnot todella myös kääntymismahdollisuuksia ja yhteydenottoja? Toisekseen ehdokkaiden joukko on melkoinen, kun useat maat voivat lähettää perusteltuja ehdotuksiaan eri juryille. Kolmanneksi voisi tuumia, miksi meidän kotimaiset ehdokkaamme eivät näytä vuodesta toiseen pärjäävän: onko kysymyksessä vääränlaiset työt vai mistä kiikastaa? Olisiko tarpeen tehdä räväköitä valintoja totuttujen nimien ulkopuolelta? Uusia ja erilaisia kokeiluja ja toteutuksia?

    Bolognan kirjamessuilla luovutettiin traditionaalisesti H.C.Andersenin palkinnot, joista kuvittajista estradille nousivat saksalainen Rotraut Susanne Berner ja tekstintekijöistä kiinalainen Cao Wenxuan. Jälimmäinen näyttää ammentavan töissään vahvasti kulttuurivallankumouksen pyörteitä ja vaikutuksia pienten lasten kannalta. Hän on myös käsitellyt poikkeavien lapsien elämää Dingding dangdang –kirjassa Downin syndroomasta kärsivien veljesten kautta. Berner puolestaan on luonut mm. Wimmel booksissa erityisen maailman erityisessä pikkukaupungissa. Mutta käännöksiä suomeksi on tietenkin turha etsiä – ja mitenkähän on jos haluaisi lainata kirjastosta?

    Kirjastot selviävät hienosti koettelemuksesta – ja osittain kustantajista Otavakin. Se nimittäin on löytänyt Meg Rosoffin jo vuonna 2005 eli nyt tilaamaan Poikkeustila luettavakseen! Kirjastot tarjoavat mielihyväkseni laajan kattauksen kaikkia palkittuja. Täytyy oikeastaan hiukan hymistellä näitä vieraskielisen kirjallisuuden valintojen tekijöitä, jotka kuitenkin useimmiten joutuvat tukeutumaan erilaisten mainos- ja kirjallisuuslehtien tukeen. 

    Mutta esimerkiksi kuvittaja Rotraut Susanne Berner löytyy minulta unohduksiin joutuneesta – nyt etsitään tämä varastosta! – hm enzensbergerin Numeropirun (WS 1998) kuvittajana ja kuinka ollakaan myös Sylvia Plathin Salaperäisestä puvusta – ja monesta muusta käännetystä. Niitähän voi poimia naapurimaastamme kadehdittavan paljon. Wenxuan taas on mukana tuoreillakin opuksilla kuten hauskalla Fjäderns resa (Höyhenen matka 2014) tai monilla muilla käännöksillä ja alkuperäisteoksilla.

Lohikäärmeunia vai nuorison tuskaa?

Pohjoismaissa olemme pärjänneet jo tasapuolisuuden nimissä hiukan paremmin. Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjapalkinnon eli noin 47 000 euroa saivat heti aluksi Seita Vuorela ja jännittävä kuvittaja Jani Ikonen 2013. Tänä vuonna Suomen ehdokkaat ovat kaksi satu- ja kuvakirjaa: Tomi Kontio& Elina Warsta ja Koira nimeltään Kissa sekä  Sanna Tahvanainen ja Jenny Lucander ja Dröm om drakar (Lohikäärmeunia). Kaikkiaan ehdolla kolmetoista nuorisokirjaa pohjoismaista sekä Grönlannista, Färsaarilta ja saamelaisalueelta. Voittaja julkistetaan 1. marraskuuta Kööpenhaminassa, Pohjoismaiden neuvoston istunnon yhteydessä.

     Hienoin kaikista on tietysti Alma-palkinto, joka myönnetään vuosittain Astrid Lindgrenin muistoksi Ruotsin valtion kulttuurilautakunnan toimesta. Mahtaa lautakunnalla olla kieli keskellä suuta, kun kirjoitetaan 540 000 euron suuruista sekkiä voittajalle. Palkinto on tietysti vielä komeampi kruunuissa eli viisi miljoonaa. Viime kerroilla on voinut jopa hiukan hauskutella, kun kerran palkinto meni Lindgrenille, tosin etunimi oli sentään eri.

    Mutta yksi voittajista saatiin sentään vihdoin suomeksikin, kun Lasten Keskus julkaisi upean Shaun Tanin Eteläisten esikaupunkien asioita. Nyt rahat ja kunnian kuori yhdysvaltalainen kuusissakymmenissä oleva nuortenkirjailija Meg Rosoff, joka kotimaassaan on tunnustettu ja palkittu sielläkin. Nykyisin Lontoossa asuva Rosoff muuten on ottanut kantaa meilläkin hiukan velloneeseen kysymykseen vaikeista aiheista nuorison elämässä: hänen mielestään marginaaleissa eläville nuorille tehdään kirjoja aivan liian vähän.

 Dystopiasta maailman luomiseen

     Rosoff on tehnyt tällä saralla paljonkin: esikoisromaani oli vuonna 2004 ilmestynyt dystopia How I Live now. Perään tulikuusi nuortenromaania, pari kuvakirjaa ja aikuisten romaani. Ja kohteena tosiaan ovat nuoret, jotka elävät vielä lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Päähenkilöt kamppailevat oman identiteettinsä ja seksuaalisuutensa löytämisessä ja joutuvat usein kaoottisiinkin tilanteisiin. Esimerkiksi I What I was (2007) käsittelee ruumista, omaa identiteettiä, sukupuolta, rakastumisen harhapolkuja, kun ei haluta tehdä niin kuin ympäröivä aikuisten maailma olettaa. Kirjassaan There is no Dog (2011) nuori päähenkilö joutuu maailman rakentajaksi – todellisuuden ja fantasian rajat hämärtyvät.

    Lindgrenin nimi vilahti myös kiinnostavassa ruotsalaisessa kirjauutisessa. Astrid Lindgrenin oikeuksia valvova Saltkråkan-yhtiö ja Raben&Sjögren kustannusyhtiö ovat päättäneet lahjoittaa 30 000 kappaletta arabiaksi käännettyjä Astridin ja Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas –kirjoja lapsille, jotka ovat tulleet Ruotsiin pakoon sotia ja katastrofeja. Tarkoituksena on kirjojen avulla pehmentää vaikeuksia ja luoda optimismia.

    Nyt olisi Suomessa Bonniersilla mainio tilaisuus panna jollei paremmaksi niin yhtä hyväksi – mutta keiden kotimaisten lastenkirjailijoiden teokset olisivat juuri tuollaisia?

Alma-voittajan uusin teos

Tasapuolista palkinnointia

Nyt ei sitten olekaan enää erilaisia Finlandia-palkintoja, vaan ne erotetaan sisältöselosteella. Entinen asiansa hyvin esiintuova Finlandia Junior on siis lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia. Suotakoon kuitenkin mahdollisuus käyttää vanhaa termiä ainakin nivelreumaisille näppäimistön hakkaajille. Sitä vastoin on aina nykyisin jännittävää nähdä, ketkä asettavat ehdokkaat ja kuka sitten diktaattorina hoitaa entten tentten-toiminnan. Nyt sen voisi tehdä vaikka laulaen, kun syksyllä kovasti pitämäni Ultra Bran entinen jäsen Vuokko Hovatta kertoo, mikä kirja raadin (puheenjohtajana yliopettaja, FT Pekka Vartiainen ja jäseninä taidepedagogi Mervi Riikonen ja kirjailija, toimittaja Ronja Salmi) kuudesta ehdokkaasta saa armon.

    Raati on mielenkiintoinen! Kun puheenjohtaja on HUMAK-miehiä ja kulttuurituotannon asiantuntija, sopii odottaa jämäkkää yhteenvetoa yli sadan kirjan luku-urakasta. Voin vakuuttaa, että se käy työstä. Mervi Riikonen hoitanee taiteen ja pedagogiikan ja lasten ymmärryksen raamit, kun taas Ronja Salmi esiintymisen ammattilaisena esittää varmaan oman osuutensa suvereenisesti. Ja hänhän saa sitten kokea ihan konkreettisesti miltä tuntuu palaute, kun Kirjan ja Ruusun päivänä haetaan oikein kimpassa Onks noloo –kirja kirjakaupasta. Kun vielä Jörn Donner valitsee tietokirjallisuuden (entinen Tieto Finlandia…) ykkösen, niin tiedossa on mielenkiintoinen loppusyksy Suomenkin palkintogaaloissa.

Cao Wencuanin viehättävä Höyhenen matka ruotsiksi