Arttu Tirttu - jokaisen influenssarin toiveuni

Hetken jo luuli olevansa flunssapöpöjen ulottumattomilla, mutta viime hetkellä jostakin ne ujuttautuivat kurkkuun ja nenään. Ei jaksanut tehdä mitään, lukea mitään, kirjoittaa eikä paljon ajatellakaan. Mörinän ja niiskuttelun lomaan ilmestyi kuitenkin selviäkin hetkiä, jolloin haeskeli tautiin sopivaa viihdykettä. Flunssasta on jopa pari tietokirjaa, pöpöistä enemmänkin, mutta kukapa haluaa kurkkuunsa kurkistaa.

Sami ja Riina Kaarlaan on kiinnittänyt katseensa jo heidän Muumi-luonneyhtiölle tekemiensä vaihtoehtoseikkailujen kautta. Muihin muumityyppejä versioiviin yrittäjiin verrattuina pariskunnalla näyttäisi olevan selkeä, mukavasti alkuperäistä maailmaa noudatteleva ote.

Aamuradion kolumnissa olin kuulevinani puhuttavan influensserista. Se ei tainnut kuitenkaan tarkoittaa Eesaun käsillä ja Jaakobin äänellä tapahtuvaa vaikuttamista, mutta jotain sinnepäin. Ainakin havahduin siihen, että ainoa oikea influensseri köhinätilanteisiin on vihreä mies.

Arttu Tirttua kuumeen keskelle!

Sami ja Riina aloittavat, kun  Arttu Tirttu herää henkiin ( Lasten Keskus 2017). Takakansi sen kertoo: Täsmälääkettä kirjakammoon! (Ehkä myös niiskuttavaan tylsyyteen?)  Vauhdikas kirjasarja täynnä huumoria ja jännitystä. Siis jatkan hommaa limutölkin kokoisen, vihreän kumisen kiinalaisen leikkiukon kanssa. Luonteeltaan tämä taitaa mennä samaan sarjaan kuin muutkin nuoren pojan/tytön neropatti/koulu/tietokone/kommellusfundeerauksien kanssa koheltavat arkirealismit. Siihen viittaavat myös viivapiirrokset, joissa heitellään sarkastisia huomioita. Huumoria? No miksei, ainakin jos sisäistää Jimin eli kertojan mukavasti itseironisen kerronnan. 

Jännitystä? No come on! Onko kumiukon selviytymistarinassa todella jotain jännitystä, vaikka se joutuukin käymään erinäisiä kommelluksia ennen kuin a herää henkiin b päättää muuttaa Jimin taloon leikkimään kissaa ja hiirtä. Täsmälääkkeeksi itselleni tämä ei nyt vielä tehoa.. Jimi vaikuttaa sopivasti nörttimäiseltä koululaiselta, ja mukana on hyvää kritiikkiä tavarapaljoudesta, kestävästä kehityksestä. Mutta kaipa se yksinäisyydestä ja lähisuhteistakin kertoo, jos paras kaveri on Arttu Tirttu tai höpsähtänyt mummo – niin, tuttuun tyyliin Jimin äiti on jättänyt kaiken vastuun muille.

Kun Arttu Tirttu katoaa (2018) sekä Arttuun että kumisen leikkikalun omistajaan Jimiin on kertynyt lisää vivahteita ja ominaispiirteitä. Jimi ei vielä uskalla ottaa Arttua mukaan kouluun, koska pelkää näyttävänsä hölmöltä puhuvan leikkikalun kanssa. Kun luokkaan tulee uusi punatukkainen tyttökin, löytyy uusia vakoilun ja kuvittelun aiheita. Asuuko tyttö metsässä, onko siellä susia, ampuuko tytön isä pyssyllään ja roikkuuko mökin takana ruumiita? Luokka lähtee majakkasaarelle retkelle,ja Arttu piiloutuu eväsrasiaan ja katoaa. Jimi löytää lelun majakan tornista, mutta muut ehtivät lähteä veneellä mantereelle. Paitsi Eleonora, joka lähetettiin hakemaan Jimiä. Artun salaisuus paljastuu, ja Jimistä ja Eleonorasta tulee ystäviä ja yhteisen salaisuuden haltijoita. Tytönkin outoudet selvenevät: susi on susikoira, irlantilainen isä luonnonystävä ja ruumiit kuivumassa olevia makuupusseja. Kiinalainen kumilelu on nyt löytänyt hyvän kasvualustan: on terävää huomiokykyä, satiirisuutta, kiukkua ja omanarvontuntoa. Tästähän on ihan hyvä jatkaa.

Kurkkukipu vaatii laatutasoa

No, hyvä ja hyvä.. Arttu Tirttu ja aave (2018)  onkin ilmeisesti rustattu nopealla aikataululla varsin klassiseksi aaveseikkailuksi. Kun vanhassa Bemböön kartanossa on nähty aave, Jimi ja Arttu reippaalla Eleonoralla vahvistettuna lähtevät tietysti tutkimaan asiaa. Väliin saadaan hiukan lisää tietoa tytön ja hänen isänsä ekoasumisesta ja luonnon säästämisestä, mutta pääpaino on kuitenkin hiiviskelystä vanhan kartanon komeissa saleissa. Oudon helposti porukka pääsee sisään ja saa kuljeskella arvokkaassa miljöössä, mutta näin paljon kait suodaan oikomista juonen kehittelyssä. Ongelmallisempaa on niin tuttu säpsähtely ja outojen äänien kuuleminen ja valojen näkyminen. Loppujen lopuksi syyksi paljastuu vanhainkodista karannut 96-vuotias Gunnar, joka on saanut huonosta palvelusta tarpeekseen. Kuvaus on aikaansa edellä! Kirjan kuvitus on isoissa värillisissä kuvissa mainiota ja aaveellisen tehokasta, mutta köhinäistä influensseria eivät väliin tungetut viivapiirrosvitsit miellyttäneet Ja hyvän luonnekuvan aikaisemmissa kirjoissa saanut kuminukke Arttu ei oikein pääse tässä vauhtiin, vaan yrmyilee vain silloin tällöin muiden mukana – rooli on hukassa?

Nykyaikaisen tytön huone voisi olla mukava vertailukohde Riina Katajavuoren Mennään jo naapuriin -kirjalle!

 Robotit valloillaan

Artun rooli ehkä jää hukkaan, koska pariskunnan seuraava sarjan alku, Täältä tullaan. lemmikit! (2019) on siirtynyt Tammen kustannusohjelmaan. Pitäisikö olla sankarittarelle, aina niin auttavaiselle Kati-e:lle, kateellinen: hän on rakentanut oman robottinsa Ti-botin, nuket eivät kiinnostaneet vaan tietokone ja tabletit, käynyt koodauspäiväkodin, eletroniikkaeskarin ja käy kolmannella ohjelmoinnin linjaa. Mikähän vuosi tässä onkaan menossa? Onko tässä Linda Liukkaan mentorointia?

Riina Kaarla piirtää edelleen kiinnostavasti. Varsinkin laajat interiöörit ovat koukuttavia – niissä on todella paljon mielenkiintoista etsittävää ja havainnoitavaa. Varsinainen clou saattaa olla Kati-e:n kiinnostus eläimiin ja niihin liittyvien pulmien ratkaisemiseen. Mutta edelleen puolikuntoisen tuhisevana on todettava, ettei nyt jaksa innostua sinne tänne juoksentelemisesta tai robotin lentoradoista ja tutunoloisista pikku pulmista koiranhankinnasta kissanmahan kurinaan.

Mutta seuraava seikkailu on jo tulossa syksyllä. Ehkä se tempaa mukaansa. Nimi tosin on enteellisen influenssatorinen: Varkaan jäljillä…

Atshiii. Terveyttä kaikille. Arttu Tirttuja laskemalla voi flunssainenkin saada unen päästä kiinni.

Huijaria lukiessa sydän hyppää kallelleen

Hyviä uutisia. Kirjavinkkauksessa espoolainen neljännen luokan tyttö totesi että ”pitää olla sellaisia kirjoja, että sydän hyppää syrjään kallelleen.” Alan suomalainen uranuurtaja Marja-Leena Mäkelä päätyi monien nimivaihtoehtojen joukosta suosimaan kirjavinkkausta. Olihan niitä muitakin, kirjakassikulkuria ja omaa ehdokastani kirjahinguttajaa. Kaikkien takana on pyrkimys saada eri-ikäiset lukijat koukkuun, lukuhingun kouriin, sydämet kallelleen.

Alku on ratkaiseva tekijä. Kun tein aikoinaan Laivaryöstöä ja aloitin sen terävästi lauseella ”Laiva ulvahti”, lahjomaton nuori kriitikko totesi: ”Tuo kirja ei tule menestymään.” Lukekaa siis tarkkaan alku, kirjoittakaa haastava alku.

 ”Sotilaan juostessa alas kivikkoista rinnettä hänen päänsä sisällä takoi vain yksi ajatus. Tämä on protokollan vastaista. Tämä on virhetilanne. Hän vilkaisi taakseen, yhä savuaviin raunioihin ja ruumiisiin, jotka pian huurtuisivat hyytävän kylmässä ilmassa.”

Olin Anniina Mikaman fantasiaesikoisesta Taikuri ja taskuvaras sitä mieltä, että se kuuluu sarjaan sydän syrjään kallelleen. Suomen nuorisokirjailijat ry:n Topelius-raati oli samaa mieltä. Asiantunteva porukka siis.

 

Kansi Sami Saramäki

Toinen kirja on useimmiten haastava ja hankala, varsinkin kun edellinen on hymistelty. Huijarin oppipoikaan (WS 2019) tarttuu siis pelonsekaisin odottavin silmin. Protokollan vastainen sotilas herätetään kuitenkin taitavan juonen sommittelun ansiosta historialliseen Krakowaan 1829.

Historialliset puitteet

Erityisesti minua miellytti molempien kirjojen ovela kytkeytyminen toisiinsa - on ihan pakko tarttua uudelleen Taikuriin ja taskuvarkaaseen tarkistaakseen, miten Helsingin historia lomittuu toisen osan Krakowaan. Oikein hyvin ja lukijaa hauskasti hämäten ja edelleen toisen lukukerran väärti. Ja kuten Helsingin tapahtumissa myös Huijarin oppipojassa riittää avauksia monelle suunnalle. Juonipaljastusta tämän enempää tekemättä Huijarista voi kaivaa historian havinaa, alkemian ja Merlinin Viisasten kiven magiaa, robotiikkaa ja keinoälyä ja toki kuten Taikuristakin ystävyyden, vihan ja väkivallan pohdintaa.

Viimeinen osa, Tinasotamiehet, ilmestyy keväällä 2020. Nimestä voi jotain päätellä. Odotusta löytyy sydän sopivasti kallellaan.

Mikaman kirjat ovat hyviä esimerkkejä kaunon ja tiedon yhdistelemisestä. Näin niiden pariksi voisi innostuessaan etsiä myös tietokirjoja. Mutta mitkä tietokirjat yltäisivät samaan lukuhinkuun?

Monia alueita, yksittäisiä luotauksia

Ruotsissa löytyy sarjakuvaa kaikilta aloilta...

Parhaimmillaan urheilijoiden ja musiikintekijöiden elämänkerroista voi löytyä kunnon potkua. Harrasteihin keskittyvät aikakauslehdet sisältävät vetäviä artikkeleita. Jutikkalan kartanon kultainen sormus! Loimaan avaruuskivet! Sarjakuvat loihtivat esiin Helsingin kaivausten kautta aikakausien elämää tai ajattelun kehitystä Logicomixissa.

Mitä varttuneempia lukijoita lähestytään, sitä enemmän sydän alkaa lyödä tiheämmin. Mutta lasten ja varhaisnuorten puolella on vielä reilusti tilaa. Kirjat kyllä levittäytyvät monelle eri tiedon alueelle, mutta kussakin harvalukuisina. No, tietysti luonnontieteet, avaruus, historia ja elämäntapataidot ovat jopa yliedustettuina, mutta missä ovat yhteiskunnalliset, politiikkaan ja demokratiaan johdattelevat luotaukset? Päivä Korkeasaaressa on mainio, hyvin tehty tietokirja, mutta onko Päivästä eduskunnassa ylivoimaista tehdä vastaavaa? Taitaa olla, kun on seurannut viimeaikaisia sattumuksia. Platon halusi jo aikoinaan valtiolle tarinamonopolin. Suomessa se taitaa olla ihan totta näiden keskeneräisten yritystarinoiden vain jatkuessa.

 Kulje ja laula kanssamme

Onkohan niin, että kouluopetukseen tukilukemiseksi soveltuvia tietokirjoja löytyykin helpommin? Toisaalta esimerkiksi Satu Blomeruksen ja kumppaneiden koostamaa Kulje kanssamme (Opetushallitus 2018) soisi luettavan muuallakin. Suomen romanien historiaa lapsille lähes sarjakuvanomaisesti käsittelevä omannäköisensä opus tarjoaa monipuolisen kattauksen myös vanhemmille tiedoksi. On mielenkiintoisia aiheita kielestä, taustoista, perheen ja suvun merkityksestä, ammattien kirjoa vanhoista uusiin: hevoskyydillä, virkkaamisesta pitsiin ja samettiin ja pukeutumiseen. Nykyaika tulee mukaan asumisessa, koulussa ja oppimisessa – ja tietysti kerrataan leikkejä, uskonasioita ja musiikin voimaa. 

Kansi Aiju Salminen

Harvinainen tiedonalue on myös Timo Kalevi Forssin Mitä on punk? (Umpihanki 2018). Kirja on nimensä mukainen sisuskalujaan myöten. Valokuvia, Aiju Salmisen mahtavan rosoisia räjähtäviä kuvituksia, historiaa Ramonesin kautta Amerikkaan, soittimiin, ideologiaan, Maukkaan ja moottorisahaan, ihanan villeihin pienlehtiin. Täällähän sitä politiikkaa löytyy tottelemattomuudesta anarkiaan (kuvituksena muuten Peppi Pitkätossu!). Tämä talo on vallattu, ja kiusaamista vastaan taistellaan kirjan lopussa.

Suomen tietokirjailijat ovat tukeneet kirjantekoa. Saavat mitä ansaitsevatkin, aitoa tavaraa.

Takakansi ilmoittaa, että nyt voidaan tehdä kaikenlaista hauskaa, kun vain hylkää turhat säännöt ja kainostelun. Yy, kaa, koo, nee…

Muumit kuiskivat, Me Leijonat karjutaan

Nyt kun ollaan päästy laskiaiseen ja päivän päähän Minna Canthin ei-niin-tasan-vuosijuhlasta on todettava, että kaikkien näiden urheiden tyttöjen ja poikien sankaritarinoiden lisäksi löytää helposti esille nostettavia pitkän työn uranuurtajia, mielenkiintoisia monitaitajia ja niin, tietysti, Muumien uudelleen tulemisen piirroshahmoina.

Muumilaakson keittokirja on aarreaitta - mutta minkälaisia ääniä hillon tekemisestä syntyykään?

Muutaman jakson nähtyään ei varmaankaan pitäisi vielä kovin hanakasti ryhtyä miettimään hahmojen oikeellisuutta tai äänenmuodostusta – varsinkaan kun on aivopesty Toven omiin kirjoihin ja tyyliin. Silti huomasin nyökytteleväni lukiessani HS:n mielipidepalstalla (2.3.2019) Jukka O. Mattilan hauskasti satiirisia ajatuksia äänimaailmasta. Hän sanoo suoraan sen olevan päälle liimatun tuntuista: ”Ihmishahmoiselta Mymmeliltä voi odottaa ihmisääntä, mutta muiden kohdalla toivoo enemmän mielikuvitusta ja fysiikan lakien tuntemusta. Äänielinten koosta johtuen luonnossa hiiret vikisevät korkealla äänellä ja norsut matalalla..--- Muumit sijoittunevat kooltaan jonnekin hiiren ja norsun väliin, mutta muumikuonon turpea muoto viittaa selvästi ihmisääntä matalampaan äänenkorkeuteen. Muumikuonoa jäljittelevällä solumuovi-keinopäällä voisi etsiä lähtökohtia todentuntuiseen ääntelyyn ja kehittää ihmisäänistä teknisesti muokaten luontevat loppu­tulokset.”

Ymmärrän tekijöiden vaikeudet, mutta Mymmeliä, Myytä ja Hemulia lukuun ottamatta  J.O.Mattila taitaa olla oikeilla nuoteilla. Voi ehkä sanoa, että kyllä lapset nauttivat mainiosta animaatiosta ja puhelusta, mutta mutta… Sarja kuuluu myös aikuisille nostalgisoiville fanaatikoille, jotka mittailevat pian kuonon pyöreyttä ja Nuuskamuikkusen hatun silmille valahtavaa tasoa.

Solomon Ruusukorva lähti Piilomaahan

Jos Ismo Loivamaan mainion hakuteoksen Kuka kukin on lastenkirjoissa jatkoksi tekisi Kuka eläin on missäkin –version, niin sieltä varmasti löytyisivät Mukkelis Muuli, Roar ja Solomon Ruusukorva puhumattakaan Kettu Keikurasta..Pitkän uraauurtavan työn tehnyt Lea Pennanen poistui Piilomaahansa 89 vuoden iässä tammikuussa.

Harvemmin muistetaan, että Lea teki merkittävän uran Yleisradion lastenradion toimittajana, tuottajana ja toimituspäällikkönä vuosina 1957-1992. Hän loi aivan uuden konseptin vanhojen muottien jälkeen ja päästi lapset itse ääneen, toi lastenkirjallisuuden mukaan ja tilasi ennakkoluulottomasti tekstejä Asko Martinheimosta Rauha S. Virtaseen ja Lasse Raustelaan. Ääninä kuultiin vaikkapa Pentti Siimestä tai Elina Saloa tai Elina Pohjanpäätä. Lean mainiona työparina toimi nuortenohjelmien puolella Jorma Pilke, joka toi puolestaan erilaisia kokeileviakin ohjelmatyyppejä eetteriin.

Sain ilon olla tekemässä lasten kirjaohjelmia monen vuoden ajan Fabianinkadun vahoissa studioissa. Lapset olivat silloinkin pääosissa kertomassa tuntemuksiaan kirjoista tai haastattelemassa kirjailijoita. Lealta sai aina vinkkejä, palautetta ja rakentavaa kritiikkiä – vaikkapa äänenkäytöstä. Lea Pennanen toimi lisäksi täydet kolme kautta Suomen nuorisokirjailijat ry:n luotsaajana.  

Eläimet kansista mediaan

Hänen spekulatiivista fantasiaa (alan yhdistyksen Lean kirjoista käyttämä lajityyppi) edustava eläinmaailmansa oli 1960-80-luvuilla suosittu ja tuttu radiokuunnelmista ja –luennoista. Niiden aikaa kestävästä tarinoinnista todistaa myös viime vuosina otetut uudet painokset.

 Lea Pennasen yhteistyö loistavan kuvittajan, Maija Karman kanssa tuotti klassisia hahmoja. Poikaleijona Roarilta ei puutu oman arvonsa tunnistamista Me leijonat -perheen toilauksissa – mieleen muistuvat niin Kummituseläin kuin Simpanssi Merenkulkija sekä Tohtori Tiikeri.

Piilomaan pikku aasi taisi jossain perheissä tuottaa jopa kauhun väristyksiä: jännitys kohoaa taitavasti kun velho Mukkelis Muuli luihujen kettupalvelijoiden kanssa uhkaa iloisten eläinten elämää. Pikkusiili puolestaan hellyttää koko perheen ja tuo samalla tarinaan tiukempaa luonnonsuojelullista näkökulmaa. Pikkusiili rakasti sieniä yli kaiken. Ihmisten rakentaessa tiensä yhä lähemmäksi sen kotia, sieniä ei läheltä niin vain löytynytkään. Matkoillaan pikku siili löytää Eläinten Metsään ja sen sopuisan yhteisön: Hiiri Hiin, Kissa Kiisselin, Nippeli Kulkurirotan ja Aukusti Huuhkajan. Lea Pennasen viekas perushahmo pulpahtaa esille täälläkin, kun Kettu Keikura punoo häijyjä juoniaan.

 Jättimetsästä ja herkkäviivaisen Elina Vannisen kuvittamasta Kettusaaresta tehtiin myös tv-sovitukset. Kettusaaressa on siinäkin pohjavireenä luonnon ja elämän säilyttäminen sopusoinnussa. Pikku kettu Solomon Ruusukorvan on löydettävä yhteisölle uusi asuinpaikka ihmisten tuhovimman takia. Hiiri Hiirilinin ja pienen Hukkahännän kanssa kettu lähtee kohti Kettusaarta, jossa kaikki eläimet voivat elää ystävinä. Solomon Ruusukorva onnistuu lukijoiden ja kuuntelijoiden helpotukseksi. Lea Pennanen maalaa loppuun upean kuvan taivaasta, ruusunpunaisia pilviä kultaisen kaislikon yllä. Siellä on pilvikettujen ikiaikainen heimo. Ja taitavat siellä tarinoitaan sorvata myös satujen, seikkailujen ja mielikuvituksen taitajat!  

Kiitos Lea yhteisistä hetkistä.