Muhevaa, leiskuvaa kirjallistumista

Vuoden kauneimpien kirjojen joukkoon lastenkirjojen kategoriaan ylsi jo toisen kerran Marika Maijala melkein miljoonan biljoonan tontun jälkeen. Nyt oli vuorossa ilahduttavasti uuden kuvittajien oman Etana Editions kustantamon Piano karkaa Juha Virran tarinana. Etanakin näkyy tekevän painotyönsä niin sanotusti EU:ssa eli nyt Livonia Printissä Baltiassa. Tämä on osoitus toisaalta siitä, että painokulut on saatava mahdollisimman pieniksi ja ilman liikevaihtoveroa, joka sitten maksetaan vasta kirjojen myynnin yhteydessä. Toisaalta painotyö on siis kelvollista, jos kauneimpien kirjojen asiantunteva ja tiukka raatikin sen hyväksyy.

   Se kolmas näkökulma on tietenkin suomalaisen työn yhä tiukentuva ahdinko verotuksen ja vähän muidenkin  ongelmien kanssa. Painotyöt valuvat halvemmille tarjoajille, suomalainen työ vähenee. Tätä on paha mennä arvostelemaan, kun mallia on kätevä käyttää niin kirjojen, lehtien kuin mainostenkin tekemisessä. Eriarvoistahan se on, kun veroedut saa vain rekisteröity toimija, ei yksityinen. Näin jälkimmäiset joutuvat maksamaan sen rankemman kautta.

    Piano karkaa on tehty futuralla, paperi on Amber 200g/m2, graafisina suunnittelijoina ovat toimineet Jenni Erkintalo ja Réka Király, kustantamon vetäjät. Kirjojen tarkastelussa pannaankin erityistä painoa juuri kokonaisuuteen – kaikki graafiset ja muut elementit lyövät kättä sujuvasti. Muut kirjat ovatkin kotimaista painotyötä: Elina Warstan kuvittama Koira nimeltä kissa (Teos), Jenni Pääskysaaren ja Nana Sjöblomin Tyttö sinä olet… (Otava) sekä Minna Lindebergin ja Linda Bondestamin Boggan och Kyösti Kekkonen (Schildts&Söderström). 

     Kirjainlajit laajenevat: on Arno Pro ja Anarchy Sans, Avenir LT Std ja Candida Std Roman. Raadin arvioissa on hauskoja ja opiksi otettavia huomioita: Bogganissa ”väri leiskuu oikeissa paikoissa.”, Piano karkaa taas on ”raikas ja muhevalla tavalla tämän päivän retrohenkistä kuvakieltä hyödyntävä”, Koira nimeltä kissan ”typografian, kuvan, viivan ja värimaailman yhteistyö johdattaa vakuuttavasti erilaisuuden kohtaamiseen”.

    Näillä siis mennään: muhevaa, värikylläistä, yhteistyötä ja leiskuvutta!

Ruokakirja: paperi Munken Lynx

Tietokirjojen puolella jylläsivät ruokakirjat. Niidenkin arvioinneissa ei niinkään selostettu miten reseptit ovat onnistuneet, vaan kuvien ja tekstin sijoittelua, värikuvien pinnan kiiltoa, ulkoasua ja vaikkapa paperipäällyksen liepeiden mainiota lisäkäyttöä.

    Jos sisusta olisi pitänyt arvioida myös kiinnostavuuden kannalta – ja ehkä kulttuurihistoriallisestikin – niin olisipa mielestäni mukaan sopinut Ulla Clercin toimittama ja Aboa Vetus & Ars Nova –museon julkaisema Kirjain kerrallaan: lukemisen ja kirjoittamisen jäljet. Näyttelykatalogi on harvinaisen runsas, monipuolinen ja kuva-aineistoltaan sekä kiinnostava että harvinainen.

    Kirja tuo lähelle keskiajan ja kirjoitusvälineiden kehityksen, on puumerkkien tulkintaa ja merkitystä. Minulle uusi termikin löytyy: kirjaantumisella tarkoitetaan tavallisen talonpojan kulkua kirjojen ja lukemisen pariin. Kirjallistuminen taas voisi olla juuri välineiden kehittymistä (mustekirjoituskulttuuri, muistiinpanokulttuuri ja inskriptiot). On kuin kokisi löytöretkeilijän ahaa-elämyksiä: lukea ja katsella paperin ja pergamentin aineellistumista, vahataulujen kirjoituspuikkojen muotokieltä, ihailla kirjoitustaulujen koteloiden designiä. Entä tuohikirjeet? Tunnistusmerkit astioiden pohjissa? Tiiliin tehdyt koukerot? Kalenterisauvat ja sinetit!

    Dosentti Janne Harjula puhuu kirjallistumisesta ja juuri erilaisen lähdeaineiston monialainen tutkiminen on Kirjain kerrallaan –julkaisun läpileikkaava teema. Mukana on arkeologiaa, kansatiedettä, kielentutkimusta, kulttuuri- ja kirjahistoriaa aina 1800-luvulle. Samaan aikaan voidaan kuvitella olevamme aineellisen ja aineettoman äärellä. Paperi tai pergamentti antaa aineellisuuden sille piirretylle aineettomalle sanomalle. Joutuu todella pohtimaan, miten väliaikaisiksi tarkoitetut merkinnät, lukemaan opettelu tai ääneen lukeminen eivät jätä suoria fyysisiä merkkejä. Kirjassa on peräperään näkökulmia kiihdyttäviä pohdintoja miten täydennykset varhaisten kirjojen marginaaleissa tai merkinnät noissa tiilissä ja astioissa ovat esipuheen sanoin kuin jännityskertomuksen johtolankoja. ”Kirjan perimmäinen ajatus kiteytyy edelleen samoin kuin satoja vuosia sitten – se on muistiinpanoista kasvanut ja irtonaisista käsikirjoituksista toimitettu, viimeistelty ja painettu kirjanmuotoinen kertomus, teksti johon lukija tarttuu. Kirja on arkkityyppinen esine, jonka keskiajalta tämän päivän maailmaan piipahtava tunnistaisi.”

Riikka Soininen kuvittaa Kirjainta kerrallaan

    Ei minulla mitään ole vaikkapa Sandro-keittokirjaa vastaan. Graafisesti kuulemma yllätyksellisesti ja houkutellen kokoonpantu resepti. Ehkäpä senkin jotkin maustesuositukset ovat peräisin keskiajan kauppiaan vahataulun pintaan ikuistamista muistiinpanoista, jotka myöhemmin tallentuivat musteella kirjan sivuille…      

Tiedonjano, mielenterveys ja kirjasto

Aikaisemminkin on tullut kehuttua Kirjailija –lehteä eli alan työntekijöiden yhdistyksen jäsenjulkaisua. Tämän vuoden ensimmäisessä numerossa on lastenkirjallisuuskin kunnolla esillä, kun vauhtiin pääsee Tuula Korolainen kokovartalokuvaan. Teemana on ”Kirjailija oman tekstinsä äärellä”, mutta Korolainen puhuu paljon muustakin kuten alan näkyvyydestä, työskentelyedellytyksistä, muutoksista ja oleellisista ongelmista.

     Mielenkiintoista oli, miten Korolaisen esiin nostamat vaatimukset kuuluvat muualtakin. Olin viikonloppuna Joensuussa tietokirjojen ympärillä pyörineen rumban osanottajana – oli siellä näköjään myös kaunokirjailijoiden talvipäivät – ja esiin nousi tarve löytää keskitetysti ja helposti lasten- ja nuorten kaikkinaisten kirjojen löytäminen ja esittäminen. Vuoden kirjat –luettelon haudalle kun ei ole kasvanut oikein mitään kunnollista perillistä. Korolainen sanoo painokkaasti saman asian: ”Nyt tarvittaisiin julkisen vallan ja kustantamojen yhteistyössä rahoittamaa tietopankkia, johon listattaisiin kaikki vuoden aikana ilmestyvät lasten- ja nuortenkirjat sisältökuvauksineen. Näin vanhempien, ja muiden aikuisten olisi helpompi löytää kirjoja lapsille.”

    Kustantajien paperiset kevät- ja syksyluettelot ovat kadonneet lähes kokonaan. Niin se vaan on, että netistä tietojen hakeminen on hankalampaa, räpellyttävämpää ja jää senkin takia usein tekemättä. Näin myös kirjailijoihin liittyvä esittely, joka aikaisemmin oli mukavasti tarkistettavissa ja kerättävissä, jää tavalliselta tallaajalta pois.

    Jotakin on yritetty: esimerkiksi apurahoin tuettu Tiedonjano.fi –sivusto pyrkii esittelemään aikuisten tietokirjoja nopeampaan tahtiin, mutta hakee vielä ilmettään, eikä auta lastenkirjallisuuden kenttää. Erilaiset kirjastojen vinkkilistat ja luokka-astediplomiluettelot ovat hajallaan, ja niidenkin valikoimaan voi olla hiukan skeptinen varsinkin tietokirjojen puolelta. Kritiikki- ja blogisivustot ovat tekijöittensä näköisiä ja täydentyvät hitaasti ja sattumanvaraisemmin. Silti kirjastot voisivat olla melkoinen tekijä tälläkin kentällä – voisikohan ajatella, että Korolaisen ehdottamaa tietopankkia lähtisivät valtionkin tuella tekemään Itsenäisyyden juhlavuonna 2017 keskitetysti alan toimijoista koostettu ohjausryhmä?

    Toinen kiinnostava keskustelu käydään taitamattoman kirjailijan vai vajavainen lukija –teeman ympäriltä. J.S. Meresmaa, Magdalena Hai ja Anni Nupponen pohtivan fantasian kautta miten kirjat todella saavuttavat lukijan. He näkevät kirjoittamisen ja tapahtumat kuvina ja kohtauksina. Mielikuvittelen, kirjaimellisesti, sanoo J.S.Meresmaa. ”Entä lukijat, pohdin. On arveltu, että kirjan on nykyään vaikea nousta nuoremman lukijakunnan parissa suureen suosioon, ellei siitä ole tehty mediahypeä ja elokuvaa. Onko nuorempi polvi jo tottunut jo ajattelemaan tarinoita kokonaisvaltaisina visuaalis-sanallisina elämyksinä? Miten tämä vaikuttaa meihin kirjailijoina?” Meresmaa haluaa kyseenalaistaa nykykehityksen. Kuinka laajoja mediakattausten pitäisi olla, että kirja saavuttaisi yleisönsä? Meresmaa näkee kirjan erillisena visuaalisista medioista ja pohtii, onko se kirjan häviö. ”Halutaanko jatkossa vain kuvallistettuja tarinoita?”

Opettajankoulutus – pintaliitoa?

     Koulun ja äidinkielenopetuksen merkitys korostuu myös lasten ja nuortenkirjallisuuden kohdalla. Joensuussa päiviteltiin muun muassa opettajakoulutuksen merkitystä. Mutta mitä pystytään tekemään, jos koulutukseen tulevilla on jo omituisia puutteita esimerkiksi yleissivistyksessä tai suomalaisen kirjallisuuden haltuunotossa. Koomista ehkä, mutta jopa pelottavaa, jos Seitsemän veljestä tunnistetaan heti näytelmäksi. On tietysti helppo syyttää peruskoulua ja lukiota, mutta hämmästyttäviä rajoitteita löytyy niin kirjoittamisen että pedagogisen ja teknisen osaamisen puolelta. Osataan kyllä ladella nuo hienot opetuksen pedagogiset jargonit, mutta mitä ne oikeastaan tarkoittavat? Oireellista taitaa olla sekin, että melkeinpä eniten tietokirjallisuutta syntyy tällä hetkellä juuri opetuksen, koulun, psykologian ja opetusmenetelmien puolella.

    Mielenterveys nostaa sekin ykkösnumerossaan painokkaasti esille kulttuurin merkityksen terveyden hoitamisessa. Lehdessä todetaan useammassakin artikkelissa, miten kulttuurilla on niin monipuolisia vaikutuksia hyvinvointiin, että sitä aletaan jo soveltaa osaksi terveydenhuoltoa. Kulttuuri on olennainen keino ymmärtää elämää ja omaa itseä, koska se pääsee suoraan alitajuntaan ohi järkeilyn. Vaikutukset näkyvät myös aivotutkimuksessa, sanoo Päivi Rajamäki. Korolainen mietiskelee viistäen samaa puolta: ”Tarinallisuus on lyönyt itsensä läpi journalismissa, ja se on kyllä lukijaystävällinen lähestymistapa, mutta tarkoittaa vain entistä pinnallisempaa otetta. Jutut väännetään yksilön selviytymistarinoiksi, joilla pitää olla onnellinen loppu vaikka väkisin.” ”Lasten ja nuortenkirjoissa onnelliset tai toiveikkaat loput ovat tietenkin paikallaan. Tosin nuoret ovat paradoksaalisesti nykyään mieltyneitä nimenomaan dystopioihin ja synkkiin tulevaisuuden visioihin.”

    Vai olisivatko kirjailijat mieltyneet näihin aiheisiin, koska luulevat nuorten tarvitsevan juuri niitä? Joensuussa opettajilla oli erilaisiakin näkemyksiä. Oppilaat alkavat olla kyllästyneitä niin jatkuvaan pieleen menemisiin ja rankkoihin juttuihin, jotka heidän mielestään ovat marginaalia kuitenkin. Aivan kuten eräs muotoilee tiedon tuputtamista: ”Luonnonkatastrofit tulevat esiin jo niin monessa oppiaineessa, että kyllä tämä on jo koettu.” Mielenterveys-lehdessä pohditaan, miten aikaisempaa kahden ääripään metodia pyritään monipuolistamaan. Kulttuuria on toisaalta käytetty terapiassa kuvataiteen, musiikin ja kirjoittamisen avulla, toisaalta sillä on ilahdutettu esimerkiksi laulamalla vanhainkodeissa tai sairaalaklovnien työskentelyllä. Nyt kulttuuria tarvitaan terapian ja mielihyvän välimaastoon sairauksien ennaltaehkäisijäksi, erityisesti korkean sairastumisriskin alueella ja kuntoutukseen. On syntymässä hyvinvoinnin monialaisia yhteistyöverkostoja.

Novelleissa rankkuus saa lempeyttä.

    Mieleeni tulevat heti kirjastot, jotka pitkään ovat olleet ainoita kaikille avoimia kulttuurinjakelun terapiakeskuksia – eivätkä ole saaneet siitä kunnilta varmaan mitään ylimääräistä tukea. Tätä taustaa varten voi suhtautua joustavammin kirjastojen venkoiluun oman roolinsa etsimisessä. Kirjasto on helppo paikka tulla ja käyttää kaikenlaisia vempaimia, opiskella, saada tukea ja neuvontaa, jota ei niin vaan sutjakkaasti löydä muualta. Miksi emme voisi suodakin erikoistumista ja täsmäkirjastoyksiköitä erilaisiin tarpeisiin? Kaikille rauhan ja viihtymisen puolestapuhujille luulisin löytyvän tilaa – ja on myönnettävä, että itselleni esiintymis- ja viihdematkailussa kirjasto on kuin toinen koti. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella pienemmät yksiköt ovat juuri sopivasti monipuolisia. Hyväksi havaittujen perustoimintojen aktiivinen harjoittaminen ja hiominen ei ole mikään paikalleen pysähtymisen merkki sekään. Porakoneen lainaaminen onnistuu mainiosti, koska neuvonta tietää kenellä sellainen on ja kuinka homma hoidetaan.

     Luen parastaikaa Pertti Julkusen Kirjastopäiväkirjaa (Ntamo 2013). Ehkä on hyvä kirjastopuolella miettiä sielläkin kokonaisuutta kavahtamatta kärjistyksiä ja niiden siemeniä: "Kirjaston uudistamista edistävä propaganda on toteutettu viestinnän ideologian vallassa keskitetysti. Olen lukenut suuren joukon kirjastonjohtajista tehtyjä päivälehtihaastatteluja. Kaikissa on sama sanasto ja samarakenne. Poikkeuksetta jokaisessa jutussa käytetään sanaa ’olohuone’. ’Tämän päivän’ kirjasto on ’yhteinen olohuone’, johon tuodaan ’elämää ja kodikkuutta’. Lukijan tehtävänä on päätellä, että kirjasto on ollut näihin saakka kuollut ja virastomainen paikka. Yksikään haastattelija ei ole kysynyt, miksi melu on kirjastossa välttämätöntä, tai miksi kirjakokoelmia on pakko pienentää.” Tarzan huutaakin vain kirjansa sivuilla?

    Ensi kerralla enemmän kulttuuriministerin mestauslistoista. Lastenkulttuuri jäi taas byrokratian Jalkoihin.

Kirja, kone ja ase poliitikon pöydälle

Jokaisella kirjailijalla varmaan on jonkinlainen suhde arkistoihinsa. Olen kuullut tekijöistä, joilla kaikki on säntillisesti vuosittain mapeissa, toisista, joilla on kapea kulkuväylä laatikoiden ja mappien ja kirjahyllyjen välissä. Minulla on onneksi vielä sekä tilaa että hyllyissäkin varaa – hiukan. Se vaatii olemaan valppaana ja poistamaan ja tarkistamaan vähän väliä. Ihanien lastenkirjojen kohdalla joutuu usein empimään ja tuskailemaan.

   Toisaalta kellarivarastosta ilmoille kannetun postin kätevän laatikon uumenista voi löytyä kirjoja, jotka nostattavat niin muistoja kuin innostusta uudelleen. Kyseinen laatikko ei ollut edes aivan täynnä, joten saatoin pinota sisällön yhdellä kertaa työpöydälle.

Omistuskirjoituksia kuolleilta ja eläviltä

    Ahaa, täällä siis olikin muiden Tove Janssonin kirjojen joukossa Taikatalvi, mihin Tove kirjoitti omistuskirjoituksen. Vaan ei ollutkaan. Oli Muumipapan urotyöt: Till Kari – din vän Tove. Ja sydämen kuva. Sisältä löysin sitten radio-ohjelmani synopsiksen, missä mietiskelen kuinka 50-luvun teinit Satu Koskimies ja Katariina Haavio suhtautuvat päiväkirjojen buumiin ja Muumipapan ohjeisiin. Kirjan väliin on työnnetty vielä Per Olov Janssonin ottama valokuva Tovesta ilmeisesti noin vuodelta 1978.  Toinenkin omistuskirjoitus löytyy, Vuosisadan rakkaustarinasta (1978). Meillä oli aikoinaan Märtä Tikkasen kanssa yhteinen työhuone Tapiolassa Espoossa – toinen oli ehtinyt lähteä kun toinen tuli, joten tarpeen mukaan kirjoittelimme lappuja. Myös Anna Taurialan tärkeitä ja uraauurtavia kuvakirjoja löytyy kasasta kuten nostalgiset klassikot Leena menee kouluun (1973) sekä Kun Leenan ällästä tuli ärrä (1975). Edelliseen on tekijä kirjoittanut omistuskirjoituksen 6.11.1973. Jossakin pitäisi vielä olla vieläkin suuremman kohun nostanut Vuokko Österlundin ja Annan työ Ihminen ja ihmisiä (1974), missä ensimmäistä kertaa lasten kuvakirjassa realistisesti kuvattiin ihmisten seksuaalisuutta.

    Outoa sekalaisuutta lisäävät Walt Disneyn Joulumanteli eli Aku Ankka n:o 51 a 1970, joka on aikoinaan maksanut 1,25 markkaa. Mikähän sen arvo on nykyisin? Ja pitkään kadoksissa ollut ensimmäisiä äitiyspakkauskirjojakin ilmestyy päivänvaloon: Kaarina Helakisan ja Maija Karman Pallerokirja (1991) tuottaa melkoisia nostalgisia muistoja. Jostakin syystä mukaan on eksynyt myös Pekka Vuorisen Keltanaamiot ja karkurit (Karisto 1949), kertomus reippaille pojille. Ilmeisesti olen jossain vaiheessa täyttänyt tämän vaatimuksen.

     Kasassa on näköjään kaukaisia kirjailijasuosikkejani: on Peter Handkea (Poissa 1991), Italo Calvinoa (Tämä vaikea elämä 1979), Christoph Heinia (Säestäjä 1989). Ja tärkeä kirja, jonka tosin luin vasta oman insinööri Andréen ilmapalloseikkailua käsitelleen kirjani Kotkan lennon (1978) jälkeen eli Per Olof Sundmanin pokkariversion Ingenjör Andrées luftfärd (alun perin 1967). Romaanilla oli mielenkiintoinen historia – se ilmestyi 30.10.1967, ja heti perään Sundman sai Pohjoismaisen neuvoston suuren kirjallisuuspalkinnon. Kotkan lento on varhainen faktio, missä tietokuvat olivat löytyneiden valokuvien rinnalla havainnollistamassa nuoremmalle lukijalle matkanteon vaiheita. Muistaakseni meillä oli Sundmanin kanssa ainakin erilainen loppukohtaus…

Satiiria ja mytologiaa

     Roland Barthesin Mytologioita (1994) herättää heti muistot eloon. Vedin tuolloin tv ykkösessä kirjallisuusohjelmaa Kirjakuutamo ja pääsin jopa Eeva Litmasen kanssa esittämään joskus keskustelujen väliin tehtyjä pieniä kuvaelmia. Barthesin kirja on täynnä ihania lyhyitä pohdintoja, esseitä ja mielenilmauksia, sarkastisiakin sellaisia kuten saippuasta ja pesuaineista tai naisen urasta kirjailijana: ”Olkaa siis naiset rohkeita ja vapaita. Leikkikää miehiä ja kirjoittakaa kuten he. Mutta älkää koskaan etääntykö heistä kauas. Eläkää heidän katseensa alla, hyvittäkää romaaninne lapsillenne. Antautukaa hetkeksi urallenne, mutta palatkaa mitä pikimmin omiin olosuhteisiinne. Yksi romaani, yksi lapsi, hieman feminismiä, hieman avioelämää. Yhdistäkäämme taiteen seikkailu kodin vahvoihin tukipilareihin.”

    Mutta tämä ei toki ollut kuvaelmamme idea, vaan Barthesin mytologia nimeltä Viini ja maito. Tämä pitäisi varmaan kaikkien viinin rakastajien ja vihaajien lukea. Ranskalaisethan ovat osoittaneet, että viini on äärimmäinen myyttinen vastakohta vedelle.     Istumme Kappelin ikkunapöydässä Eeva Litmasen kanssa ja katsomme toisiamme silmiin. Lausun suuret repliikkini eli Barthesin pitkän esseen ydinlauseet lasiani kohottaen ja viiniä pyöritellen: ”On janoinen ilma.” Ja hetken kuluttua: ”Tämä antaa sydäntä työntekoon.” Mitä viiniä oikeastaan joimme? En todellakaan muista, koska toistelin vain mielessäni repliikkejä.

    Toinen upea ja ties monenteenko lukemiskertaan koukuttava teos on pohjimmaisena. Leena Krohn on aina ollut vastustamaton, mutta Kynä ja kone (1996) taitaa olla kirjoittajan, kriitikon, osallistujan, mietiskelijän ja niin edelleen peruskauraa. Kirja avautuu yhdeltä aukeamalta, jota ilmeisesti olen käännellyt ennenkin. Kirja sinänsä on luvun otsikko. Leena Krohn käskee siinä vain katsomaan kirjaa kuin ensimmäistä kertaa. Pelkkää kirjaa eli esinettä jota kutsutaan kirjaksi. 

 Kirja poliitikkojen pöydille

    ”Katseeni osui pöydälle jätettyyn avoimeen kirjaan. Jäin katsomaan sitä kauempaa huoneesta kesäillan hämärässä. Joltakin se oli jäänyt kesken, Joku palaisi vielä takaisin sen ääreen.

    En nähnyt lukea sitä sieltä missä istuin enkä tiennyt edes, mikä kirja se oli. Illan viimeinen valo lankesi sen lehdille. Ja silloin äkkiä näkyi. miten tavattoman kaunis ja salaperäinen esine kirja on, samalla kertaa aistillinen ja – jos niin tohdin sanoa – yliaistillinen.” ”Tämä jos mikä on todellinen ja aito metamorfoosi. Eloton kappale kääntyy puoleemme ja animoituu, mykkä esine saa äänen ja puhkeaa puhumaan, nukkuja herää. Sitä juuri lukutaito merkitsee.

    Kirja on astia, joka on täytetty ihmisen tietoisuudella. Katse herättää sen kuin koomatilasta.”    ”Kirja näyttää hyvin passiiviselta. Se ei itse tee mitään, ei se osaa. Se pysyy siinä paikassa, mihin se pannaan, se jää syrjään, jos se pannaan syrjään. Mutta sen passiivisuus on näennäistä, sillä ei ole dynaamisempaa esinettä kuin kirja. Kaikessa liikkumattomuudessaan kirja suihkuaa ympärilleen elinvoimaa. Se ei ole aivan vaaraton esine. Sitä on pidettävä silmällä.”

   Olen hämmennyksissäni ja iloinen: yhden laatikon sisus on avannut kaikenlaisia patoja. Luin juuri Helsingin Sanomista, että yhä useampi kirjallisuudesta, kirjastoista ja lukemisesta sekä kulttuurin tilasta huolestunut on lähettämässä kirjoja päättäjillemme. Luulen, että Leena Krohn on minun kynäni, koneeni ja täsmäaseeni. Viinin ja maidon kera.