Louhet, Nopolat, Kunnakset

Parityöskentelyn rajoja

Erään toisen työn yhteydessä jouduin miettimään kirjojen valmistumiseen liittyviä työpari-ulottuvuuksia. Liekö niitä edes kovin paljon tutkittu? Tarkoitan nyt esimerkiksi kirjoittaja-kuvittajaa, kirjoittajakaksikkoa, kirjojen kanssa puuhastelevia aviopareja, äiti-tytär-suhdetta ja niin edelleen.

Miten kemiat pelaavat yhteen, kuka oikeastaan loppujen lopuksi valitsee kuvittajan, miksi kuvittajaa vaihdetaan kesken kaiken, millainen työnjako ja niin edelleen.

Esimerkkejä ei ole vaikea löytää: on Sinikka ja Tiina Nopolaa – ja heidän sarjoissaan vaihtuneita hahmojen tekijöitä Markus Majaluomasta Salla Savolaiseen, on Aino Havukaista ja Sami Toivosta, Mauri ja Tarja os. Junnila Kunnasta tyttärineen, Timo Parvelaa pitkäaikaisen kuvittajansa Virpi Talvitien kera, Tuula Korolaista ja Riitta Tulustoa materiaalin keruussa ja työstämisessä, Jukka Parkkista tyttärineen. Hieno kokonainen tietokirjasarja on vaikkapa Kukkulan kortteli ja Leena Lumpeen sekä Maija Larmolan yhteistyö. Eikä unohdeta Kristiina  ja Aino Louhea!

Tietokirjan todellisuus?

Samalla tulee fundeerattua, millä tavalla eroavat jos eroavat tietokirjojen kuvitukset mielikuvituksen riennosta? Otetaan kaksi esimerkkiä. Riikka Jäntti on kuvittanut Lauri Jäntin palkinnon arvoisesti Markku Löytösen historialliset löytöretkeilijäkirjat, joissa tietokuvituksella on tärkeä asemansa. Tekijöiden kertoman mukaan kokonaisuuden suunnittelu on tärkeimpiä kohtia – samalla tietokuvien taustoitus ja tarkistukset vievät paljon aikaa. Miten isot ja pienemmät kuvat vaihtelevat? Miten kuvatekstit lisäävät tietoa? Tekstiblokkien sijoittelu? Tiivistä yhteistyötä ja pohdintaa. Riikka Jäntillä on vertailtavaksi sitten omia eläinmaailmaan sijoittuvia satuseikkailuja.

Marjatta Levanto taas on tehnyt useimmissa kirjoissaan yhteistyötä Julia Vuoren kanssa, jolla päällisin puolin näyttää olevan täysin vapaat ja mielikuvituksen siivittämät pensselit kommentoida Levannon tekstiä. 

Kommentoinnista toki on kysymys, mutta jännittävästi kirjantekijäparin kokonaisuudesta tulee itsenäistäkin vuoropuhelua. Eerossa (1994) Vuori on jopa tehnyt koko kuvituksen sarjakuvamaisesti eläinhahmojaan käyttäen, kun taas Levanto puhuu Järnefeltin suulla ja miettii taiteentekemisen edellytyksiä, tuskaa ja onnistumisia. Vasta lopussa paljastuu öljymaalaus Raatajat rahanalaiset. Nykytaide suurinpiirtein (1998) on sekin taideteosten, pohtivien tekstien ja Julia Vuoren kommenttipiirrosten ilotulitusta. Miten Vuoren kommentit vievät katsojaa eteenpäin miettimään ydintä? Mitä hän tarkoittaa avaruusolentojensa vauhdikkailla mukaantuloilla? Juliallakin on sopivasti paljon omaa tuotantoa mukaanotettavaksi vertailuun.

Mamman vaikutuksesta omaan

Ei voi siis aivan suoraan sanoa, että lasten ja nuorten tietokirja on haastavampaa ja taustoitetumpaa kuin fantasiakuvakirjan työstäminen. Molemmat käyttävät varmasti hyväkseen arkirealismin ja mielikuvituksen antamia mahdollisuuksia. Myös tiedon ja fantasian välinen viiva on mutkikas varsinkin törmätessään yhteen. Varmaan joku kriitikko jo miettii, miten Aino Louhi on pärjännyt Eppu Nuotion tarinaan tehdyssä kuvituksessaan Tämä vai tuo: Viljan syntymäpäivät (Bazar 2015). Onko yritetty etäännyttää jälki äidin vaikutuksesta? Millä tavalla? Mitä asioita ja miten tässä arkirealismijutussa kuvitetaan? Vai onko mukava äidin ja tyttären suhde tässä kenen suhde?

Tällä erää voi ainakin todeta, että sisätilat on mietitty kukkakaupasta syntymäpäiviin, ihmishahmot ovat selkeitä ja hauskoja – mutta kansi tekstivalintoineen tylsähkö ja sekava.

Nyt täytyy heti sanoa Marjatta Levannon kirjojen taitavien kuvankatsomisfilosofioiden opettamana, että näin minä sen koin. Sinä voit nähdä asian ihan eri tavalla.

Mauri Kunnas hipulit jalassa

Koiramäki ja Nyrok City paljastavat mistä puhutaan!

Sarjassamme riemastuttavia ja erilaisia syöksyjä lastenkirjallisuuden ja sarjakuvan syvimpään olemukseen taitaa Marko Vesterbackan Kunnaxen kiäli (Warelia 2011) olla niitä ilmaisevimpia. Alaotsikko sen sanoo ihan ehtana: ”Lukemista nille jokka tiarostaa että Mauri Kunnaxen kirjoisa on muutakin hianoo kun kuvat elikkä Tyrväätä Mauri Kunnaxen Nyrokeisa, Koiramäisä ja muisa teoxisa elikkä Tyrvään murteen plakkarisanakirja.”

Vesterbacka löytää merkittäviä yhteyksiä Agricolan suomen ja 2000-luvun varhaisteinien suomen välillä ks-yhtymän korvaavassa x:ssä: ”Sydäntäni vihloo, kun näen ihmispoloisen vilpittömän kiintymyxen erilaisiin tavaroihin…” (Kotlant Jaarti). Ja ihan totta, ei Mauri Kunnas välttämättä kunnioita esikuviaan ihan loppuun asti. Tarkistin Vesterbackan terävän huomion Seitsemästä koiraveljeksestä, kun peikko pakottaa kalvean immen kiillottamaan aarteitaan. Alkuperäisessä versiossa Aleksis Kivi ei anna peikkonsa lausua sanaakaan, mutta Kunnaspa lisää työintoa karjahduksella: ”Jynssää plikka jynssää!”. 

Vesterbacka on kolunnut läpi kaikki Kunnaksen kirjat ensimmäisestä viimeiseen ja merkinnyt tyrvääläiset kohdat muistiin. Niitä löytyi enemmän kuin hän arvasikaan, lähes jokaisesta kirjasta ja varsinkin sarjakuvista ja Koiramäki-kirjoista. ”Toivon, ettei tämä kirja tunnu liian kehittävältä. Olen tehnyt kirjan fanipohjalta. Mukaan ottamani sanat olen valinnut naiviskelein perusteluin ja sana-artikkelitkin ovat miten sattuu. Olen antanut itselleni luvan kaikenlaisiin sivupolkuihin ja epäasiallisuuksiin. Kunnaksen tekstit ovat minut niihin viekoitelleet. Minä olen viaton.”

Sarjakuvien ystäville selitykset ovat varmaan avartavia, mutta niin myös Koiramäen aikuisille faneille, jotka nyt voivat avata pienemmillekin ihastelijoille, mitä tarkoittaa esimerkiksi hipulit jalassa tai Koiramäestä emännän uusi klänninki, kaalomyssy ja huivi. Vesterbacka arvelee, että Kunnas on poiminut garderobin Wareliuksen Kertomuksesta Tyrvään pitäjästä 1853. Warelius on muutenkin ollut Kunnakselle mainio lähdemateriaali yksityiskohtaisine selvityksineen tyrvääläisestä elämänmenosta.  ”Nyt on paraikaa uudenaikaisena vaatteenpartena ’klänninki’ (hihat, miehusta ja kantapäihin ulottuva hame yhdessä, sarsista ja muusta ohuesta kankaasta) ja ’kaalo-myssy’ (pikkunen pään laella ison tykin päällä) niinmyös visikka ja ’kohtu’ (pumpuleilla topattu) päällisvaatteena---”. Tai ehkä on kuitenkin parempi vain näyttää kuvaa ja sanoa, että omituisia hattuja naisilla on ollut kautta aikojen? 

Aikamoisen mielenkiintoista o myös Kunnaksen versiot Joulupukissa vaikkapa apulaisista, tontuista, jotka satakuntalaisen perimätiedon mukaan olivat aika tylyä väkeä. En sitten tiedä mistä Kunnas loppujen lopuksi on ominut mielikuvansa Noitarummun lappalaisnoidasta, joka omalta osaltaan taitaa miljoonapainoksina ulkomaillekin levinneenä kertoa tehokkaimmin kuvan rähisevästä ja viinaan menevästä alkuasukkaasta?

 Kunnakxen kiäli -oppaassa on myös pitkähkö johdanto, johon sisältyy aikaisemmin julkaistu haastattelu Kunnaksesta Kirjava kaupunki-julkaisuun. Monien lapsuuden muistojen lisäksi haastattelijalle jää elävästi mieleen Laiturikahvilan tunnelma: ”Jos taustalle olisi voinut laittaa äänitehosteita, siellä olisi kuulunut tasaisin välein Kunnaksen omista sanomisistaan huvittunut hähätys.”

Lisää tällaisia lastenkirjailijasukelluksia. Vaan onko meillä kunnon kohteita? Heli Laaksosen Aapine voisi olla yksi, mutta liekö siinä tarpeeksi kunnasmaista kielen uusiokäyttöä?

Olinpa unohtaa. Hipulit jalassa on löydetty mainiosta elämänkerrasta Minä, Mauri Kunnas, jota seuraavaksi tai ensin voi vilkuilla. Kaksitoista lahjaa joulupukille –kirjan viimeisessä kuvassa on muisto lapsuudesta. Kuvassa pikkupoika ahmii sarjakuvia ikkunalla. Jalassaan hänellä on villasukat eli Kunnaksen kotikielellä hipulit.

Tämä lisää varmasti lukunautintoa, joten hipulit jalkaan kun lähdetään Koiramäelle.

Uuslukutaidoton hörhö?

Tänään on sitten vapaan, häiritsemättömän ja ikioman lukemisen päivä – pois kaikesta sähköisestä ja muusta hörhöilystä. Mitä sitä lukisi?

Olikohan tuo Karo Hämäläinen joka päivän Hesarissa suositti jäämistä sänkyyn ja lukemaan kaikkea minkä on jättänyt joulun aikana odottelemaan. Onkohan sarjakuva sopivaa materiaalia Lukemisen päivänä? Ehkäpä ihan uhalla kahlaan läpi Petteri Tikkasen seitsemän albumin sarjan, viimeisenä kuin päätepisteenä lapsen, nuoren ja aikuistuvan miehen tarinalle ytimekkäästi Armeija (Like 2014). Kun on toisaalta lueskellut näitä kotimaisten nuortenkirjailijoiden nuorisokuvauksia, niin Tikkanen yltää ihan hyvään suoritukseen jonkun Finlandia Junior –ehdokkaan Kalajoen hiekkojen rinnalle. 

Mitenkähän tämä nyt olikaan, sarjakuvat siis jäävät Finlandioiden ulkopuolelle? Onhan niillä toki oma palkintonsakin, mutta monet varsinkin pienemmille tarkoitetut albumit/kirjat lähestyvät kuvakirjaa kuin veteen piirretty viiva. Olihan siellä juuri tällainen rajanveto eli Tietäväisen Vain pahaa unta, mutta joskus jää miettimään miten toisaalta kustantajat, toisaalta raadit tietävät asioista. Hämmästyksekseni nopea kysely tuotti vastaukseksi ”ei tietoa” tuki- ja palkintomahdollisuuksista. Jos ja kun raadeille ei tule pohtimaan panevia ehdokkaita, niin turha kai on niitä kaivatakaan? Tikkasen kohdalla kysymys on tietenkin myös kokonaisesta varttumisen sukupolvien kierrosta ja perinteistä, jotka Eero - albumeissa tulevat lakonisen oivaltavasti esille. Pelkistetty, mutta samalla varman mustan viivan selkeys on iholla ja herättää tunteita, jopa nostalgisia tuntemuksia sittenkin kaiken kasvamisen samankaltaisuudesta.

Muistatko enää kuka voitti Finlandia Juniorin 1997?

Jos oikein hyvin olisi valmistautunut tähän oman elämänsä vuoden kohokohtaan, kirjan lukemiseen, olisi hankkinut sängyn viereen pinon palkittuja, mutta unohdettuja? kirjoja. Alexis Kouras nostatti jo tunteita Gondwanan lapsilla (Lasten Keskus) ensimmäisenä Juniorin saajana. Voiko maahanmuuttaja muka osata käyttää näin hyvin suomen kieltä? Varmaan on ollut joku haamukirjoittaja? Hauska on tunnistaa uudelleen kuvittajajia: Kourosilla oli Alexander Reichstein, Kari Hotakaisen Ritvassa eestiläinen Priit Pärn, Jukka Itkosella Erika Kovanen ja Eppu Nuotiolla Liisa Kallio, kaikki tälläkin hetkellä mukana olevia tunnustettuja taiteilijoita. Vuonna 1998 mukana olikin sitten harvinaisuus, lasten tietokirja, jonka tässä päivän mittaan aionkin uudelleen nautiskella: Marjatta Levannon Nykytaide suurin piirtein (Otava), jonka veikeistä sivupersoonakuvakommenteista vastasi Julia Vuori, nykyään yksi omaleimaisista kuvataiteilijoistamme. Ja Juniorin vei Leena Laulajaisen Kultamarja ja metsän salaisuudet (Tammi) kuvittajanaan Anna-Liisa Hakkarainen.

Pelkästään Finlandia Juniorin historiaa selaamalla joutuu oudon nostalgian, surumielisyyden ja kaiken maineen katoavaisuuden hämähäkin verkkoon. Ravistavia, tärkeitä, erikoisia, kantaaottavia, aikaansa kuvastavia – mutta onko näillä enää mitään merkitystä muille kuin säntillisille kirjallisuuden tutkijoille ja bibliografisteille? Ja jollekin hurahtaneelle blogistille Lukemisen Omaehtoisen Päivän aamuna?

Jotta vielä oikein rypisi vanhoissa teemoissa ja yrityksissä, niin muistanpa vuodelta 1987 silloisen Suomen Kirjakaupan säätiön lanseeraaman Kirjaviisas –palkinnon, 10 000 markkaa. Enpä kyllä ihan tarkkaan tiedä kuinka siinä sitten kävi (veikkaan että Arto Paasilinna oli tämä lukijoiden suosikki), mutta hienosti palkinto saatettiin myöntää kauno- tai tietokirjailijalle. Oikein lämpimästi suhtaudun vieläkin muun muassa OP-Kiinteistökeskuksen asuntorekisteriä mainostavan jutun yhteydessä asiakaslehdessä olleeseen Opetusministerin koko sivun ilmoitukseen ytimekkäällä otsikolla ”Ajattele sitä. Sillä osaako sinun lapsesi lukea muutakin kuin sarjakuvalehtien puhekuplia ja televisiofilmien sähkösanomatekstejä? Haluaako hän edes lukea muuta?”

Siellä kolmisenkymmentä vuotta vanhasta valistuksesta tunnistan sen ajan iskulauseita, joihin tunnustan itsekin joskus langenneeni. Mutta nyt voikin hyvin laajentaa opetusministeriön tekstiä koskemaan medialukutaitoa  – mutta ehkä sen voisi laajentaa koskemaan vanhempiakin kasvatuspiirejä: ”Uuslukutaidottomasta lapsesta kasvaa avuton aikuinen. Täysi-ikäisenäkään hän ei pysty vaikuttamaan ympäristöönsä eikä ajamaan omia asioitaan. Hän jää helposti syrjään ja osattomaksi, koska ei pysty käyttämään hyväkseen yhteiskunnan vaikutuskanavia eikä vaatimaan oikeuksiaan. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin sanoa juu tai ei.”

Vaalit lähestyvät. Hyvää Lukupäivää!