Kirjamessu-uutiset ja Herra Hakkarainen

Helsingin kirjamessuista voi tulla friikille uuvuttava kokemus - neljä päivää putkeen torstaista sunnuntaihin Helsingin messukeskuksen kuhisevilla käytävillä. Onneksi ei kuitenkaan joka hetki: torstaina oli hyvinkin tilaa lastenteltan luona ja nuorten Louhi-lavalla istumapaikkoja oli niin suppeasti, ettei ruuhkaa päässyt syntymään. Sunnuntaina oli tilaa lorvia kiireettömämmin. Pressihuonekin oli tyhjä kuin hauta, ja kahvia riitti kaikille.

Palaute olikin sekä että. Lastenteltan paikka oli paljon parempi kuin viime vuoden hallin takaosa, mutta telttaan ei näköjään ollut tarkoituskaan päästää aikuisia. He saivat kuikuilla ulkopuolella tuijottamassa rei'istä sisään. Kallion ilmaisutaidon lukiolaisten vetämän Louhi-lavan ohjelmisto taas veti ketä veti, mutta taustalla seiniin maalauksiaan suihkuttavien taiteilijoiden suihkepullojen hajumaailma sai toisenlaisiin parfyymeihin tottuneet poistumaan. Ehkä myös sittenkin traditionaaliset kysymyksenasettelut kirjailijoille? Polttavimmat aiheet liikkuivat bodauksen, matkustamisen, menestyksen, parisuhteiden eli romantiikan parissa. Olisipa ollut hienoa, jos lukiolaiset olisivat keksineet ottaa käsittelyyn nyt poissaolollaan messuilla loistaneen Books Northin Puiden tarinoita 1-2 - juuri kalliolaisillekin sopivat monimieliset sadut!

Ehkäpä myös urheat kirjailijat vaivaantuivat huomatessaan kuinka nopeasti puoli tuntia kului - otetaan alusta lopusta vähän pois, niin kiirettä pitää jos haluaa puhua oleellisia asioita eikä vain raapaista hauskasti pintaa. Mauri Kunnas hallitsee aika hyvin tällaisen small talkin: hän kertoi työmetodinsa olevan enimmäkseen nukkumista ja vastaili nurkumatta toimittajan ennustettaviin raapaisuihin. Toki esiteltävänä oli kaikkien unissakulkijoiden esikuva, Herra Hakkarainen.  Jos joutuu vertaamaan haastattelijoita, täytyy antaa tunnustus suomenruotsalaiselle puolelle. Esimerkiksi Jörn Donner joutui oikeasti miettimään romaaninsa nimistömaailmaa ja ratkaisuja. Haastattelija antoi myös ovelasti Jörkalle mahdollisuuden sarkasmiin ja poliittiseen vedätykseen: kansanedustaja aikoo vetää lärvit huhtikuussa ja paneutua sitten tositoimiin uuden käsikirjoituksen kera. Mukavasti myös ennen Jörn Donnerin esiintymistä kerrottiin Donnerin sukua käsittelevän kirjan sisällöstä - syntyi kiva historiallinen jatkumo.

Faktaa vai fiktiota palkinnoille

Takauma-lavalla huseerasi Suomen kirjailijaliitto. En päässyt tarkistamaan kuntoa kuin sunnuntaina, kun Kaari Utrio, Tiina Raevaara ja Tuula-Liina Varis puhuivat vaihtuuko fakta fiktioon ja miten. Tuon keskustelun perusteella kaikki olisi hyvin - mitä nyt taas huomattiin, että vauhtiin päästyä piti lopettaa.  Joka tapauksessa aiheita ja pohdintaa tuli kirjattua mieleen. Mikä oli mahdollista kirjan käsittelemänä aikana? Miten aiheet vuotavat tiedosta tarinaksi? Myös fantasia tarvitsee faktaa. Tiedon hankinnasta saa valtavan määrän palapelin palasia - mihin lähtee tietoa viemään? Ja todella - liikuttavan yksimielisiä keskustelijat olivat siitä, miten tiedonhankintaan ei saa upota. Jossain välissä on pakko panna poikki ja alkaa varsinainen kirjoittaminen. Olisi ollut mukava kysäistä, olisiko heistä faktio terminä mahdollinen?

Kirjoittamisen tuloksista sitten palkitaan - joko ihan shekillä tai lukijoiden suosiolla. Kirjamessut ovat olleet hyvä julkinen tila erilaisten saavutusten esiinnostamiseen. Suomen tietokirjailijat ry jakoi tietokirjailijapalkintonsa, Suomen kirjailijaliitto Erkki Tuomiojalle ansaitusti uuden Kirjailija kiittää -maininnan, Suomen messut taas Rakkaudesta kirjaan-tunnustuksensa sarjakuvaneuvos Heikki Kaukorannalle, joka oli mm. perustamassa Suomen sarjakuvaseuraa 1971 (olin siellä minäkin) ja pari lastenkirjoihin liittyvää nostoa.

Niistä ensimmäinen oli Kirjakauppaliiton Lasten kirjapöllö, joka siis jaetaan vähintään viisi vuotta aikaisemmin ilmestyneelle lasten/nuorten runolle, romaanille tai tietokirjalle. Nyt oli vuorossa Ansu Kivekkään nuortendekkari Päin Porkkalaa (Tammi 2008), koulukiusatun Emman ja hiukkasen dementoituneen naapurin Ester-tädin aarrejahdista Porkkalan takamailla. Voi vain sanoa, että valinta oli varsin osuvainen. Muistan, että arvioidessani kirjaa olin ihastunut hyvään draiviin, rujonpuoleiseen huumoriin - virolaisen kulkurikoiran omalaatuiset mietteet tai moottoripyöräjengin katteeton uhoaminen - sekä mainioon sananmukaisesti räjähtäneeseen loppuselvitykseen.

Palkinnon esittelivät Kallion ilmaisutaidon lukion edustajat marssittaen estraadille kirjan päähenkilöt, joita haastateltiin nykytilanteesta. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä (ja mikrofonien kuuluvuudesta), mutta varhaiskasvatuksen erityisopettajana Ansu Kivekäs (s. 1964) selvisi tilanteesta. Olihan palkinnon tunnuslauseena "Hyvä kirja elää!"

Karisto käytti messuja hyväkseen julkistaen "Perhe on paras"-kirjoituskilpailun tulokset. Diktaattorina toimi kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä, jonka pohdinnoista saattoi aistia yleensäkin erilaisten raatien jäsenten ongelmanasetteluja:"Yritin löytää kirjoittajan persoonallisen äänen. Missä se kuuluu ja kaikuu. Kielessä? Tapahtumien, ihmisten ja asioiden kuvaamisessa? Ajattelin kirjastoon tulevaa lasta, joka haluaa kivaa luettavaa tai kahdeksanvuotiasta, joka avaa synttärilahjapakettia ja löytää kääreestä kirjan." No, sieltä tuli tässä tapauksessa esiin uuden tekijän, Maria Kuutin, esikoinen Anna ja Elvis kylpylässä. Kilpailussa etsittiin elämänmakuisia, 8-12-vuotiaille tarkoitettuja tarinoita, kommelluksia, iloja ja suruja, jännitystä ja huulenheittoa. 

Maria Kuutti on äidinkielenopettaja Kangasniemellä, niin että ainakin siellä on taattu lukijakunta. Annan ja Elviksen seikkailu täytyy tarkistaa vielä myöhemmin - itse raami, kylpyläloma Imatralla on aika tutuntuntuinen. Seuraavaa osaakin jo lupaillaan, ja silloin Anna ja Elvis ovat mummolassa.

Mikä parasta kirjamessuilla?

Kävijämäärähän ei tainnut nousta tavoiteltuun eli jäätiin alle 80 000. Kaksi tuttua keskisuurta kustantajaa olivat erittäin tyytyväisiä ostoryntäyksiin - molemmat myivät lähinnä lastenkirjallisuutta. Toisaalta moni tuttu mainitsi jättävänsä kirjatuoksinan pienimpään mahdolliseen ja keskittyvänsä kaikkeen muuhun: divarit, musa, ruoka ja viinit. Tuossa messukävijälaskennassa (parinsadan otannastahan saatiin näitä keskimääräisiä aikoja ja ostoksia jne) olisikin mukava miettiä, kuinka paljon merkitsivät muut messut ja esimerkiksi mainio idea tarjota koululaisille ilmaisia ja edullisia lippuja mukaan.

Mutta kun sai raivattua itselleen tilaa, niin olihan messuilla melkoinen kavalkadi tämän vuoden kirjallisuuden ilmeitä! Satuin esimerkiksi avaamaan uteliaisuuttani Maarit Tyrkön Tytön ja nauhurin (WSOY) juuri Astrid Lindgreniä käsittelevältä sivulta. Tyrkkö on ehtinyt todella moneen - Astridin haastattelun ajankohta oli lähellä Veljeni Leijonamielen ilmestymistä, merkittävä hetki "Kuulin, että uusi kirja oli tulossa. Kirjailijan oli määrä jättää se kustantajalle kesäkuun ensimmäisenä päivänä kahden kuukauden kuluttua. Utelin kirjasta ja Astrid Lindgren kertoi:'Luin eräälle hyvälle ystävälleni käsikirjoituksen alkua. Hän alkoi itkeä niin vuolaasti, että minuakin rupesi itkettämään. Tämä ystävättäreni on yli 70-vuotias entinen lastenosaston kirjastonhoitaja ja hän on lukenut kaikki maailman lastenkirjat.'" Astridin löytämisen innoittamana selasin Tyrkön kirjan esimerkillisen kattavaa nimiluetteloa ja löysin sieltä kiintoisia nimiä Ellen Niitistä Jaan Krossiin ja niin edelleen. En kuitenkaan ostanut kirjaa, koska se käsitteli enemmän muuta miestä.

Ensi kertaa messuilla oli myös postimerkkeihin erikoistunut osasto, mistä sai ilmaista neuvontaa ja arviointia. Olisin kysynyt isäni keräämästä oudosta kirjattujen kirjeiden kirjausmerkintöjen kokoelmasta 1950-luvulta, mutta tiskillä oli jonoa. Mikael Jungner näytti olevan niin sisällä jossain postimerkkitarkastelussa, että jätin vuoroni väliin. Sen sijaan katselin odottaessani Aihefilatelisti -lehteä 1/2014 ja äkkäsin jutun Tove Janssonista. Tietenkään Tovesta ei päässyt kirjamessuilla karkuun, vaikka kuinka yritti. Itse juttu oli tuollainen yleiskuvaus, mutta kuvituksena hauska valokuva Tovesta signeeraamassa Nordia 1993-näyttelyyn tehtyä Muumi-postimerkkivihkoaan 9.10.1992 vierellään Tuulikki Pietilä. Vähän harvinaisempaa kuvamateriaalia lienevät sitten Toven yhdessä äitinsä kanssa suunnittelema korusähkelomake ja Taidekorttiyhdistykselle 1941-42 tehty joulu- ja uudenvuodenkortti sotilaista metsässä joulukuusen vieressä (Kuvataide 217/10).

Tutkimuksen mukaan kirjamessujen vieraat viihtyivät keskimäärin reilut kolme tuntia. Se tuntuu aika hyvältä suoritukselta. Toisaalta messuohjelmat voisi hyvin asettaa järjestykseen senkin mukaan, kuinka nopeasti aika kuluu kuunnellessa esiintyjiä. Kaikkein hauskimmin sen taisi tehdä Suomen tietokirjailijoiden jo klassikoksi muodostunut Tietokirjaraati. Viisi tietokirjaa arvioidaan arvovaltaisen raadin toimesta. Puhetta johti armottomasti Minna Lindgren. Kahden minuutin mittaiset arviot tekivät Heikki Haapavaara, Heimo "Holle" Holopainen, Tuija Brax ja Anna-Stina Nykänen. Tunnin mittaisen tilaisuuden ongelma olikin, että aika tuntui menevän kuin siivillä ja supistuvan kuin puoleksi tunniksi...

Raadin suosikki oli muuten Liisa Keltikangas-Järvisen Maailman paras koulu? (WSOY 2014). Sehän todistaa vastaansanomattomasti, miten poikia sorsitaan arvosanoissa kouluissa olivat he miten hyviä tahansa. Kirja kuulema pitää kaikkien kasvattajien, opettajankoulutuslaitosten ja poliitikkojen lukea alusta loppuun.

Kirjamessut opettavat.

Kirjastojen endgame ja Sodankylän draivi

Paitsi Tove Janssonin juhlavuotta tapahtuu koko ajan muutakin lastenkulttuurin kentällä. Elämyksellinen lastenkirjanäyttely Helsingissä 5.11.2014-1.2.2015 Virka Galleriassa sisältää komean kuvituskokonaisuuden lisäksi kaikkea muutakin, mm. lasten tietokirjojen tekijöiden pohdiskelua ja mielenkiintoisten nuorten tietokirjojen vinkkausta. Paitsi että tietysti Tove Jansson on mukana näyttelyssä Maija Karman ja Maija-Kaarina Nenosen siivellä...

Ja miten on Lukuinto-projektin tilanne, kun varsinaisen toimintavuoden loppu häämöttää? Lukuintohan on ollut monipuolinen lukemisen edistämisprojekti, joka on koonnut yhteen erilaisia toimijoita ympäri Suomea kouluista kirjastoihin, järjestöistä tutkijoihin. Varmaan on pidetty huolta samalla hyvien toimintamallien kirjaamisesta ja jatkotoimenpiteistä. Kovin usein tärkeät aktiot ovat saattaneet jäädä vain itsensä pituisiksi ja näköisiksi rahojen loputtua.

Miten vierottaa itsensä muumeista?

Eikö Tove Janssonista pääse millään eroon? Tänä vuonna se ei taida onnistua, ja hyvä niin. Postista kolahti käsiin kuvakirja Muumiperhe talvella (kuvat Päivi Arenius, Tammi 2014)), jota ensin huokaisten ajattelin yhdeksi klooniksi lisää uupumattomaan muumitarinointiin. Mutta Tarinaa ja tekemistä -sarjan sisältö onkin viitseliäs ja nokkelakin. Katariina Heilalan mukavan selkeä teksti johdattelee pienten tehtävien myötä Pikku Myytä etsimään, tuo mukaan sarjakuvista tutun reippaan urheiluhullun Virkkusen ja niin Muumiperhe herää talven riemuihin. Hiljalleen myös Areniuksen kuvat - ja niiden hyvin janssonmainen värimaailma - tempaavat mukaansa. Lopussa on vielä pienoiskuvissa vastaukset kysymyksiin ja arvoituksiin.

Uusin Onnimanni-lehti (Lastenkirjainstituutin julkaisu) tarttuu aiheeseen mm. Sisko Ylimartimon kivalla jutulla Tovesta Lewis Carrollin Liisan kuvittajana. Carroll oli läheinen Tovelle, ja kuinka ollakaan, juuri Raben&Sjögrenillä kustannustoimittajana toiminut Astrid Lindgren houkutteli Toven Hobbitin kuvittajaksi. Bonnier sai sitten Toven tekemään uuden käännöksen kuvamaailman Liisasta. Aivan niin kauheaa ja hurjaa horroria kuin Tove olisi halunnut ruotsalaiset eivät kuitenkaan kestäneet, vaan suitsivat hurjimmat ideat: protestoinnista huolimatta "kuvituksesta tuli kesy ja ruotsalaiselle kansankodille sovelias idylli."

Mutta ehkä ei niin tiedettyä on myös tamperelaisen Lastenkirjainstituutin hieno kokoelma Tove Jansson-aiheista materiaalia. Vuonna 1989 Tove lahjoitti yksitoista laatikollista kotikirjastonsa teoksia ja tutkimuksia, lehtiä, artikkeleita, kirjeitä ja grafiikkaa. Ihailkaa vaikkapa omistuskirjoituksella varustettua Maurice Sendakin hienoa The Moon Jumpersia (1959)! Ei ihme että Tovella on instituutissa kokonainen hylly käytössään.

Syksyn lehtiä

tippuu niitäkin koko ajan poimittaviksi. Kritiikin uutisissa 3/2014 on mm. riemastuttava juttu, Maaria Ylikankaan Runouden uusista sukupolvista. Hän sai valtiolta apurahan perehtyäkseen vuodeksi runouteen. Ja Ylikankaan juttu erilaisine runouden muotojen merkitsijänä on kuin hulppea dada-riimitys itsessään - lukekaa, haluaako hän vielä kokea miten Emma Helle hajottaa runollisesti moottorisahalla pianon!

Teatteri&Tanssi+Sirkus 6/2014 ei vieläkään pääse käsiksi lastenteatteriin. Ilmoitusosastosta löytyvät ne mielenkiintoisimmat vihjeet: Unga teatern valmistelee Timo Parvela -dramatisointia Murrosikäisen käyttöohjeesta ja Teatteri Soittorasia Porvoossa tulee esittämään - kuinkas muuten - Tove Janssonin lapsuutta Olipa kerran pieni tyttö -otsikolla, tekstintekijänä mm. porvoolainen energiamummo Maijaliisa Dieckmann. No. hänellähän on tuntumaa asiaan, takana kirjat niin Aleksis Kiven tai Topeliuksen nuoruudesta.

Tyyris Tyllerössä 3/2014 Ismo Loivamaa on koostanut mukaan melkoisen paketin suomalaisen kirjaston merkityksestä - ja historiastakin. Mukana on useita eläkeiän kynnyksellä tai sen juuri ohittaneita lastenkirjaston puuhanaisia. Mervi Kosken, Katariina Ahtiaisen ja Marketta Könösen kommenteista ja analyyseistä kasvaa jännästi esiin kirjaston kivijalkamainen asema niin lasten ja nuorten kuin myös kirjailijoiden tukena. Miksei myös tietysti opettajien ja kasvattajien vierihoitajana, kuten Seija Kitulan rakkaiden kirjojen mietiskelystä selviää.Miten lukuinto syntyy, miten sitä tuetaan ja jatketaan? Samoin vähän nostalgista on miettiä, kuinka vuosikymmenien tieto, tuntuma ja tekemiset jäävät kovin nopeasti unholaan maailman muuttumisen pyörityksessä. Poleemisesti Suomen kuvalehden 34/2014 kannessa olivatkin kaikki nykyisin kirjastosta saatavat/lainattavat vehkeet, joista puuttui ehkä vain rollaattori heikkokuntoisille eläkeläisasiakkaille. Kirjaa edusti tietysti Tuntematon sotilas. Tyllerön kannessa puolestaan Pirre Vaijärven Jeppe 70-luvulta pohtii jo sarjakirjallisuuden ongelmia. Mikä olisi sopiva seuraava salaisuus...

Pääkirjoituksessa todetaan, että kirjastoilla ei taida olla omia tehokkaita lobbareitaan, ei koko maan kattavaa tiedotusstrategiaa, ei hyvien lukemistulosten yhteistä lainaustiskiä. Mistä saadaan tarpeeksi pätikkää Kirjastoseuralle tehostamaan tiedotusta? Kirjasto on edelleen tämän maan suosituin käyttöliittymä ja edullisen tiedon ja viihteen kanava. Jos poliitikot eivät osaa pitää asiaa kunnossa, kansanliike oikokoon raamit kuntoon. Ehkä kirjastojenkin on kuitenkin syytä katsoa itseään peiliin: ken on maassa kaunehin ja millä tavalla, millä tavoitteilla?

Kirjastokirjat ja muita sisustuselementtejä

Tapiolan kirjastossa on kirjailijan työtila otettu näppärästi mielenkiintoiseksi sisustuselementiksi. Tauno Yliruusin pöytä tilpehööreineen pysäyttää monia tarkastelemaan ja aprikoimaan. Omia kirjailijoita alueelta riittää, joten idea on kätevästi vaihdettavissa. Tapiolassa myös seinävaatteista ja palautusautomaatin plekseistä voi lukea paikallisten kirjailijoiden runoja! 

Kirjasto on neliö, jonka keskus on pöytä, laulaa M.A.Numminen ep-lyvyllä Pynnisen perintö. Sisustuselementteinä kirjahyllyt ja kirjojen selät ovat tietysti piristävä ja omistajastaan paljon kertova kokonaisuus. Muistelenpa, että nykyisessä reality-tunne itsesi-testaa-maailmassa oli sellainenkin osio kuin ota joka kymmenes kirja hyllystäsi niin kerron millainen olet. Huh huh. Taitaapa pikemminkin kertoa, mitä lähiaikoina on ajatellut yrittävänsä lukea: Elina Rouhiainen Susiraja 3, Markku Karpion Selviytymispeli, Elisabeth Ahon Tanssii Emman kanssa, Leena Laulajainen Hopeasarvinen poro, Maria Turtschaninoffin Maresi... Millainen siis olen?

Kirjastot ovat esillä myös monenmoisissa kirjoissa. Henkilökohtaisesti koskettavin elämys oli varmaankin Haruki Murakawin Kafka rannalla, missä kirjasto loppujen lopuksi vertautui itse elämään. Ei voi tienkään unohtaa myöskään Walter Moersia ja esimerkiksi Uinuvien kirjojen labyrinttiä (Otava 2014), valtavaa kirjan merkityksien ilotulitusta. Ehkä vähän tuntemattomampi sarja on sitten Jylhäkoskeen sijoittuva Karo Hämäläisen ja Tapani Baggen maailma. Tammen jonkinlaiseen oppituki-ideaan liittyvissä kirjoissa mm. konkreettisesti kiristetään kirjastolla. Konstaapeli Mutanen ja kadonneen kirjaston arvoituksessa (Tammi 2011) taikuri tekee hämäyksiään ja kirjaston saa takaisin sadallatuhannella eurolla. Taustalla häärii myös erittäin epäluotettava kaupunginjohtaja...

Jos kirjasto katoaa, koska paikalliset poliitikot eivät saa aikaan lunastussummaa, edessä on jalkautuminen - tai oikeastaan kai pitäisi sanoa pyöräytyminen. Tapiolassa tämäkin tehtiin ensimmäisenä, niin että oireellista kyllä jopa Eestistä tultiin hakemaan kokemuksia ja know how -taustoja. Erikoisvalmisteiset pyörät kätkevät sisäänsä hyvät tilat kirjoille. Lanseeraus muuten tehtiin torilla, missä riitti väkeä tungokseen asti. Kirjastopyörät ovatkin mainio väline osallistua erilaisiin katutapahtumiin, toriaktioihin ja messuihin. Ehkäpä myös puolueiden äänestystelttojen liepeille sopivin iskulausebanderollein?

Muuten - viime vuoden kirjastokehittäjän palkinto meni Toenperän kirjastoille (Joroinen, Juva ja Rantasalmi) sekä Sompion kirjastolle (Pelkosenniemi, Savukoski ja Sodankylä). Jälkimmäinen on sekin hieno osoitus pienten yksiköiden hynttyiden mainiosta yhteenlyttäytymisestä. "Runokirjakahvilaa, tarinatupia, sanataidepajoja, senioreiden lukupiiriä, itsepalvelukokoustilaa, kirjojen julkistamistilaisuuksia, satutunteja, käsityökerhoa, kauhukammaria, Lukuintoa, luentoja, nukketeatteria, konsertteja, itsepalvelulehtisalia ja runopiiriä. Lapsille, perheille, saamenkielisille, nuorille, ikääntyneille ja erityisryhmille löytyy tapahtumia. Tämä kirjasto levittää hyvinvointia aivan konkreettisesti: kirjastoauton matkassa sivukylille kulkevat niin kirjallisuus kuin lääkkeetkin."

Rakkaudesta kirjoihin. Ripaus hullua luovuutta.

Muumit Rivieralla ja kirjeitä Frankfurtista

Mikä viikonloppu!

Ensin meitä hemmoteltiin perjantaina uudella muumien animaatioelokuvalla ja sen maailmanensi-illalla, kaupan päälle vielä Tove Janssonin kirjekokoelmalla sekä filmistä raakattu kuvakirja. Lauantaina ympäri Suomea vietettiin Sadun päivää paraateineen. Sunnuntaina kai sitten voidaankin levätä kaikesta tästä hauskasta ja miettiä mitä jäi käteen - kun vielä Suomi teemamaana -frankfurtilainen messuhulina päättyy.

Ainakaan lounasaikaan sijoittunut Muumit Rivieralla -ensiesitys ei houkutellut kuin kourallisen lapsiyleisöä kasvattajineen katsomoon. Yleisö oli varsin sivistynyttä, enpä päässyt laskemaan kuin pari naurunpyrskähdystä. Toinen kuului, kun muumiperhe muutti loistohotellissa asumaan valtavaan sänkyyn - muualla oli liian hienoa - ja toinen, kun pikku Myy pääsi käyttämään hampaitaan. Ai niin, kyllä hihitystä tunnistin myös, kun Niiskuneiti yritti maalata itselleen suloiset pusuhuulet!

Muumit Rivieralla tuotti tällaiselle muumifanille päänsärkyäkin. Toisaalta toivoi tietenkin, että animaatio räjäyttäisi pankin ja toisi kunniaa tekijöilleen muumifilosofian taitavana tulkitsijana. No, elokuva on kait myyty jo ympäri maailmaa, mutta...

Rustasin muistilehtiööni ranskalaisia viivoja. Alussa oudon hailakat värit? Pikku Myy ylimääräinen lisäke, onko perusteltua? Merirosvoseikkailu alussa irrallinen. Meri ja purjehdus mukavan hurjia. 

Ja niin edelleen.

Sarjakuvan asiantuntijat varmaan vielä jollakin foorumilla mietiskelevät strippien ja elokuvan yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia. Familjen lever högt perustuu Toven ja hänen äitinsä Rivieran vierailuun, ja äkkisältään hahmot ja osin tapahtumat perustuvatkin säntillisesti sarjakuvan hahmoihin - alunperin suoraan englanniksi tehtynä. Minusta pikku Myyn mukaanotto ylimääräisenä hahmona on kekseliäs, mutta lopultakin hänen roolinsa jää pitkälti vain purevaksi - totuuden suorasukaisena tulkkina vähäisemmäksi. Muumi-sarjakuvissahan Pikku Myy ilmestyy mukaan Talonrakennus-kokonaisuudessa, kun Mymmelin äiti saapuu 17 uuden lapsen kanssa asumaan Muumitalossa. "Pienuuttani minä kompensoinkin ilkeydellä." pikku Myy ilmoittaa rouva Vilijonkalle. Ja Muumipappakin saa osansa löydettyään tyttösen sängystään: "Minä olen pikku Myy! Puren, koska se on mukavaa!" "Johtuu varmaan siitä vapaasta kasvatuksesta.", arvelee Muumipappa.

Elokuvassa mukaantulo on loogisoitu merirosvolaivan haaksirikolla - laivasta pelastuu pikku Myykin, joka piiloutuu muumiperheen veneeseen ja matkalle kohti tarunomaista Rivieran rannikkoa. Merirosvoista ei alun jälkeen nähdä häivähdystäkään. Koko episodi muuten saa muistelemaan tyyppeineen Egnerin kolmea iloista rosvoa...

Muistutettakoon, että vuonna 2010 tuli mainio Maria Lindbergin nukketietokoneanimaatio Muumi ja punainen pyrstötähti. Suomalaisessa versiossa ääninä olivat mm. Tapani Perttu ja Elsa Sainio, muissa mm. Max von Sydow ja Mads Mickelsen. Riviera -elokuvassa musiikissa valloittavinta olivat jazzahtavat osat (Lassy) - Pyrstötähdessä The Comet Song oli itsensä Björkin käsialaa!

Mitä jää uupumaan?

Kuvakirjassa Muumit Rivieralla (WSOY 2014) ei siinäkään ole häivähdystäkään merirosvoista, vaan aloitetaan suoraan idyllistä: "Muumitalon puutarhassa vietetään kodikkaan rauhallista ja tunnelmallista iltahetkeä." Kirjassa piirrosjälki on väliin oudon vimeistelemätöntä. Mietinpä, miten tässä toimii kirjan ja elokuvan suhde eli tämä vanha kysymys, kumpi ensin? 

Nyt ilman muuta kirja, jos pakko on. Siitä saa selkoistetun juonikuvion, jota elokuva sitten pystyy jonkin verran lihottamaan. Kovin paljon sekään ei paneudu hienosäätöihin. Toki Muumipapan omahyväinen omiin sankaritekoihin uppoutuminen tulee esille, toki hiukan Muumimamman psykologinen silmä luksuselämän vaaroista, jonkin verran Muumipeikon ja Niiskuneidin suhteen ongelmat. Satiiri taiteilijaelämästä, rahan vaikutuksesta naisten shoppailuun on mukana, mutta sittenkin alkuperäisen sarjakuvan ruutujen tehokkuus himmenee Rivieran rannikon auringon keltaiseen utuun.

Muuten, jäin ihastelemaan erästä ratkaisua elokuvassa. Kun poliisit lopussa jahtaavat (Chaplinin poliisit?) Muumipappaa pormestarin patsaan turmelemisestä, muumiperhe pelastuu päästämällä irti säkistä riiviöt. Nämä pienet mustat otukset alkavat kiljua hävyttömyyksiä joka puolelle, ja niinpä poliisit ja muutkin rivieralaiset ovat pian tukkanuottasilla. Olisiko tämän idean lähtökohta Taikurin hatussa? Siinähän vieraskieliset sanaotukset ryömivät lattialle herättämään epäjärjestystä! 

Boel Westinin ja Helen Svenssonin toimittama Kirjeitä Tove Janssonilta (Schildts&Söderström 2014) on valikoima kohteinaan perhe, Elisabeth Wolff, Eva Konikoff, Atos Wirtanen, Vivica Bandler, Tuulikki Pietilä, erikseen äiti Signe, kääntäjä Maya Vanni ja kustantaja Åke Runnquist. Tove oli todella uupumaton kirjeiden kirjoittaja (tämähän näkyy kirjoissakin: muistakaa Nuuskamuikkusen kevätkirje muumitalon salongin lipastolla). Jos Tove sai parhaimpina aikoinaan muun muassa ihailijoiltaan parituhatta kirjettä vuosittain ja vastasi kaikkiin, kirjetulva paisuu melkoisiin mittoihin - kenties sillä pääsisi Guinnessin ennätysten kirjaankin.

 Kokonaisuus on maltillisesti jaoteltu sekä vuosittain että myös varustettu selventävillä osviitoilla. Hyvä näin, vaikka luulisin kirjan kiinnostavan erityisemmin nimenomaan Toven uraan ja elämään uppoutuneita entusiasteja. Silti kirjeistä paljastuu hyvin läheltä, riipaisevastikin, Toven ajatuksia, tuntemuksia, haaveita ja päämääriä. Osa kirjeistä on toki jo hyödynnetty erilaisissa tutkimuksissa, mutta niiden lukeminen kokonaisina, aikaan ja henkilöihin sidottuina, antaa intiimimmän ja vaikuttavamman tunteen läsnäolosta. Henkilökohtaisesti tämän kirjan läpikäynti oli vaikuttava kokemus, aivan kuin Tove Jansson olisi uudelleen tullut kirjojensa ja kuvitustensa kanssa viereen.

Muumilaaksosta Frankfurtiin

Sadun päivä lauantaina sai ainakin Helsingissä nauttia myös siedettävästä säästä. Jopa poliisisedät valvoivat ystävällisesti kulkuetta keskikaupungilta Annantaloon jatkamaan juhlintaa. Olikohan kulkueessa mukana Muumiperheen jäseniäkin? Ainakin satu oli kirvoittanut prinsessoja ja muita traditionaalisen vaikuttavia teemoja mukaan. Hienoa oli myös huomata, että leikkimieli saa aikuisemmatkin mukaan hullutteluun. Annantalo oli muuten mainio paikka loppupisteeksi. Siellä oli sopivasti animaatiota ja askartelua, Sadun päivän kahvilameininkiä ja vanhoja kunnon tarinankertojia Maikki Harjanteesta Camilla Mickwitziin esillä kuvillaan. Ohjelma ympäri Suomea näytti keskittyvän kirjastoihin ja teattereihin. Tämä on ymmärrettävää - Sadun päivän ideahan taisi lähteä lastenteatterin puolelta, ainakin nukketeatteri Hevosenkengän puuhaihmisiltä. Nyt mainion iskulauseen "Satua liikkeellä" -idean on hahmottanut Sari Airola.

Useimmiten kirjastoissa vannottiin traditionaalisen sadunkerronnan nimiin, mutta esimerkiksi Vaasassa kirjastossa jäi mieleen vähän erilainen meininki. Siellä seikkailtiin kirjastossa tarinoiden perässä. Ilmeisesti vinkkiä oli otettu Marja-Leena Mäkelän monista oivista kirjavinkkausideoista ja malleista.

Frankfurt, niin. Ennen Helsingin kirjamessuja suomalaisen kustannusmaailman starat pääsivät tositoimiin saksalaiseen kirjamaailmaan - sekä myymään että ostamaan. Ehkä enemmän ostamaan, mutta olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kustannussopimusta saatiin aikaan näillä satsauksilla saksalaiselle kielialueelle. Sellaisia lukuja on mainittu kuin jo 130 käännettyä kirjaa, 60 kirjailijaa messuilla (joilta siis on tullut saksaksi jotain), 200 messuihin liittyvää tapahtumaa ja neljä miljoonaa euroa teemavuoden rahoitukseen, puolet yksityisiltä lahjoittajilta. Taitaa kuitenkin olla niin, että kunnon myyntilukuihin niinkin valtavassa maassa kuin Saksa ei oikein kukaan ole yltänyt? Jos Suomessa voi olla erittäin tyytyväinen viidentuhannen kirjan myyntiin, niin miten Saksassa?

Eräs erinomainen idea oli mielestäni rakentaa oma messuosasto suomalaiselle koulumateriaalille. Yhteisosasto 4.2. valtavassa hallissa nimittäin ei esittele/myy oppimateriaaleja vaan myös koulujärjestelmää. Helsingin Sanomien haastattelussa (12.10.2014) professori Pasi Sahlberg kuitenkin toteaa, että Suomen Pisa-menestyksen hohto on himmenemässä. Hänen mielestään peruskoulun opetussuunnitelman uudistaminen on menossa pieleen:"Se on Titanicin kansituolien järjestämistä uudella tavalla, vaikka nähdään että jäävuori on tulossa vastaan. Koko laivan kurssi pitäisi muuttaa." Suomessa opettajat ja rehtorit ovat pystyviä, mutta peruskoulusta ja toisen asteen tavoitteista ei ole olemassa yhteistä kansallista näkemystä, Sahlberg tykittää. Sitä ei johda kukaan. Hän mittaisi koulun onnistumista sillä, kuinka moni 16-vuotias sanoo koulun auttaneen keksimään, mitä tämä haluaa tehdä.

Miten tuntuukaan siltä, että koulun uudistuksessa on samoja titanicmaisia piirteitä kuin suomalaisessa talousuudistuksessa?

Kirjamessujen outo hohde ja tunnetieto

Halkokellarin salaisuudesta Repun salaisuuteen

Kirjamessut ovat porhaltaneet meilläkin käyntiin. Turussa ensimmäisten päivien vilinä oli jopa yllättävän hektistä tai sitten ei enää muistanut kunnolla miten kirja voi vetää puoleensa. Messuillahan ylipäätään ensimmäiset arkipäivät ovat traditionaalisesti olleet myös kouluille tarjottuja täsmävierailuja, ja niinpä Turussakin porhalsi ilahduttavan paljon nuoria osastolta toiselle. Suomen nuorisokirjailijoiden lavan nurkilla kuhisi ihan mukavasti - useimmiten kyllä kirjojen kansinäyttelyn ja kilpailun tiimoilta, mutta riitti eturiviin oppilaita meidänkin esityksemme aikana, kun Kari J. Kettulan - Turun kirjamessujen ex-promoottorin - kanssa puhuimme edellisenä päivänä (!) ilmestyneestä kirjastani Halkokellarin salaisuus. Siihen vierelle sopikin sitten mainiosti esiteltäväksi myös Repun salaisuus (Lasten Keskus 2014), mihin palaan vielä myöhemmin tarkemmin. Nimittäin rovaniemeläisen Ulla Eton fantastiset kuvat kirvoittivat luomaan uuden käsitteen, tunnetiedon, joka muun muassa heijastui suutarinverstaan tilanteesta mainiosti.

Kari J:ltä ilmestyi myös messuille kolmas osa facebook-elämänkerrasta eli Outo hohde III (Turbator 2014), mistä löysimme useita samanlaisia muistumuksia 1950- luvun Helsingistä kuin omastanikin. Halkokellarin salaisuus (Kustannus-Mäkelä 2014) on noin 13-vuotiaiden kavereiden odysseia 1950-luvun Helsingissä, lähihistoriaa, mutta myös muuta. Päähenkilön isoisä, Pappa, on nimittäin syntynyt jo 1874 ja elänyt parit tsaarit, sodat ja presidentitkin. Jännittävintä kuitenkin on Papan rahakokoelma, jonka helmi on outo piparkakkuraha, viisikopeekkainen, vuodelta 1774. Varsinaisena keräilijänä Papan vanerisesta matkalaukusta löytyy myös kultarahoja 1900-luvun alusta. Papan juttujen kautta kaverukset menevät läpi niin Helsingin pommitukset 1944 kuin pirtun salakuljetuksen, pula-ajan keinotteluineen tai olympialaisten touhotukset. Papan ura kirvesmiehenä, talonmiehenä ja klapikauppiaana tuo mukaan myös pahamaineiset kiinalaiset rangaistusvangit pakkotöissä Uudellamaalla tai joppareiden salakähmäiset puuhat sotien jälkeen.

Kari J. totesikin viisaasti, että hänestä on turha nykyään puhua kauhean kategorisesti kohderyhmien iästä: yhä enemmän tietokirjaa lähestyvät kaunokirjalliset tuotteet tavoittavat hyvin monialaisen lukijakunnan. Halkokellarin ja Repun salaisuuden lukijoihin kuuluvat aivan yhtä hyvin nostalgiset mummot ja vaarit kuin isovanhempiensa elämästä - tai Pallo-Poikien jalkapallo-otteluista Brahiksella - kiinnostuneet lapset ja nuoret tai siitä välistä vanhemmat.

FAKTIO näyttää todellakin olevan vahvoilla. Kaunokirjallinen muoto yhdistettynä luotettavaan faktapohjaan tuottaa juuri sellaista kirjallisuutta, joka menee perille. Kari J. totesi, että ytimessä on tarina - ja esimerkiksi Ruotsissa opettajankoulutuksessa tutkittiin, miten opettajakandidaatit koeluokkineen lukivat mieluimmin tietokirjoja, joissa oli tarinoita kuin aivan mielikuvituksellisia juttuja.

Äidinkielen opettajat ovat kova sana

Turussa Suomen arvostelijain liiton Turun jaosto jakoi Kritiikin punnuksia. Mieltä lämmitti, kun uuden Taikapunnus -huomionosoituksen sai Turun seudun äidinkielen opettajat ry tuloksellisesta työstään lasten ja nuorten lukuharrastuksen edistäjänä. Yhdistyksen organisoima koululaisten kirjailijahaastatteluja sisältävä Turun kirjamessujen perinteinen ohjelmalava on ollut mainiona esimerkkinä lukutaitopläjäyksestä monimedian ajassa. Ja taitaapa tuo muoto olla myös Helsingin kirjamessujen toista kertaa tänä vuonna tapahtuvan Kallion ilmaisutaidon lukion idean taustalla. Helsingissä tosin lukiolaiset ovat tainneet yrittää olla vähän liian fiksuja - myös kysymyksissään - ja tehdä sitä tätä ja tuota sillisalaatiksi: viime vuonna räpellettiin jopa haastattelujen aikana jonkinlaisia graffitteja seiniin. Ehkä kivaa, mutta maalit tuoksuivat voimakkaasti... Ja arvostavatko lukiolaiset enää alakoulun ja yläkoulun taitekohtia? Jääkö mielenkiintoista kirjallisuutta sitten tylysti pois tai kustantajien oman viitseliäisyyden varaan? Valitettavaa, että esimerkiksi Suomen Nuorisokirjailijoiden varsin monipuolista kokemusta ja ammattitaitoa ei enää oteta mukaan suunnittelutyöhön - toisin kuin siis Turussa, missä yhdistyksellä oli jopa mukavan iso lava käytössään. 

Turussa äidinkielen opettajat ovat hyvin fleksiibelejä. Mukaan mahtuu, ja vaikka nuoret itse toimivat kuten Helsingissäkin haastattelijoina, niin kivasti parin tunnin varoitusajalla tehtiin ajan hermolle välijuttujakin.

Muuten - nimet ja virtaukset ovat aika samanlaiset Turussa ja Helsingissä. Edellisessä massan vellominen on siedettävämpää, jälkimmäisessä melutasokin aiheuttaa omat ongelmansa. Jörn Donner taitaa olla nyt niin patiriarkaalinen, että voi todella sanoa miltä tuntuu. Hän inhoaa tätä aikaa ja kaiken pinnallisuutta. Ja tämä tulkintani on hyvin kauniisti muotoiltu. Turussa pidän myös paikallisen kulttuurin ja yhteistoiminnallisuuden hurtista meiningistä. Mistähän syystä juuri Turkuun on syntynyt niin monta kiinnostavaa pienlaatukustantajaa? Turbator esimerkiksi, joka Kari J. Kettulan Outo hohto-sarjan myötä pitää siis yllä kustantajalle kuuluvaa kultturellistakin roolia mainiosti: tuntuu siltä, että Outo hohde III:ssa tämä suomalaisen kirjamessumaailman renessanssimainen hahmo on nyt saanut eläköidyttyään vapaat kädet oikein herkutella oudoilla tapahtumilla ja ihmisillä - ja muistoilla.

 Lapsella on filosofinsa

Eero Ojasen Lapsen filosofia (Kirjapaja 2014) on aika ärsyttävä kirja. Toisaalta se nimittäin oikein selittää miten lasta on filosofiassa mielletty ja ehkä syrjittykin, seikkaperäisesti ja lähes selkokielellä. Toisaalta kirja tekee mitä mainioimman katsauksen alueeseensa ja samalla antaa kiinnostavia lukuvinkkejä harhapoluille. 

Ojanen toteaa, että lapsen tarkastelu korostetusti kasvatuksen näkökulmasta on yksipuolista. Näin keskipisteenä onkin kasvattaja ja kasvatettava on vain kohde. Myös Ojanen on löytänyt aikaisemminkin mainostamani Alison Gopnikin Filosofisen vauvan (Terra Cognita 2010) ja referoi sitä mukavasti - niin että luulisi kirjan saavan yhä uusia lukijoita. Toinen Ojasen kiva kokonaisuus on pohdiskelu lelujen ja leikkien merkityksestä osana lapsuuden käsitettä ihmiskunnan historiassa. "Arkeologinen aineisto kertoo, että lelut ovat ikivanha asia. --- Leluja on aina ollut ainakin kolmea perustyyppiä. On aikuisen tavaroita viitteellisesti tai hyvinkin tarkoin jäljitteleviä pienoismalleja, joiden avulla on ehkä aivan konkreettisestikin opittu jotain tekemiseen liittyviä seikkoja. Toisaalta on puhtaasti huvittavia ja hauskuttavia kapistuksia, kuten pyörivät hyrrät, ääntä tuottavat pillit ja muut sellaiset, joita ihmisten jäljiltä on löydetty hyvin vanhoilta ajoilta. Kolmanneksi voidaan lisätä taitoon ja myös yhteiseen toimintaan liittyvät kapineet, kuten pallot pelaamista varten."

Ojanen pohtii myös, miksi lapsi jää melkoiseksi mysteeriksi sananlaskuperinteessä - sen kautta ei paljon tavoita lasta tai lapsuutta. Mutta ehkä lapsen arvoitusta voi etsiä saduista? Ojanen huomauttaa, että toki sadut ovat alkuaan olleet pääasiallisesti aikuisten tarinoita. Mutta onko lapset otettu kulttuurissa vakavammin huomioon, kun he ovat saaneet enemmän aivan omaa kirjallisuuttaan ja omia lajejaan? Lapsen filosofian kannalta Ojanen katsoo juuri satujen olevan tärkein kirjallisuuden laji ja tulkitsee esimerkinomaisesti vanhaa kunnon Andersenia ja Keisarin uusia vaatteita. Ja vielä lopuksi: Kieli ja maailma. Ojanen miettii, miten merkillinen ilmiö on lapsen kieli. Minne suurin osa valtavasta kielellisestä luovuudesta häviää sen tien? "Vaikka lasten sanoja toistellaan, meillä on kulttuurissamme aivan liian vähän kaikille jaettua, yhteistä tietoa tästä inhimillisen luovuuden suunnattomasta varastosta." Pitänee yhtyä Ojasen vaatimukseen lapsen kielen tallentamisesta tutkijoille ja levittämisestä kielen kanssa työtä tekeville. Kukapa tekisi ensimmäisen tukevan "Lapsien kehittämän kielen sanakirjan"? Vaikeaa, mutta varmasti antoisaa. Ehkä tuohon kirjaan tarttuisi ainakin hiukan mahtavaa fiilistä alkuperäisestäkin tilanteesta.