Totta tosiaanko kokemusasiantuntija?

Tietokirja.fi – tapahtuma kokosi taas viikonloppuna Helsingin Tieteiden taloon melkoisen määrän kiinnostunutta väkeä. Professori Pirjo Hiidenmaa kysyi avajaisluennossaan Onko tietokirja totta. Aluksi olikin humoristisen koomista tarkastella myydyimpien tietokirjojen listoja, jotka olivat täynnä jo viime blogissa ihmeteltyjä värityskirjoja. Niiden kohdalla tiedosta ei tainnut olla häivääkään, mutta muutenkaan ei aivan selvää vastausta ei saatu. 

    Tietokirja kun on järjestetty kokonaisuus, jossa voi olla erilaisia sisältöjä – ne taas voivat olla totta jostakin näkökulmasta. Hiidenmaa nosti kuitenkin esiin kokemuskirjallisuuden nousun ja uutena alalla huseeraavan tietokirjailijan, kokemusasiantuntijan…

 Monikerroksisia kirjailijoita

      Minulla oli ilo päästä esittelemään aivan tuore, ensimmäinen suomalaisia lasten ja nuorten tietokirjailijoita esittelevä opus, Totta tosiaan. Tuo kustantaja Avaimen porukan keksimä otsikko on erinomainen kiteytys kirjalle, joka pohtii 20 kotimaisen lastentietokirjailijan töiden kautta aiheita, perillemenoa ja keinoja. Totta tosiaan – siinä on ensinnäkin tuo ihmetys, oivallus ja ymmärtäminen, joka on oleellinen osa tietokirjan viehätystä. Mutta – painotuksen mukaan – ehkä myös tervettä epäröintiä: onkohan se nyt todella totta tosiaan…

    Tähän kokoelmaan valikoituneet kirjailijat edustavat laajaa kirjoa niin esitystavoiltaan kuin alueiltaan. Monet kirjoittavat erityyppisiä tietokirjoja ja ovat olleet mukana oppikirjojen teossa. On monipuolisia tiedon välittämisen tapoja selkeästä tiedon popularisoinnista historiallisen ja arkielämän tarinoiden käyttöön. Kirjailijat on jaoteltu muutamaan suurempaan kokonaisuuteen, vaikka monet heistä voisivat kuulua useampaan yhtä aikaa. Kuten kirjan kannestakin voi kätevästi huomata, mukana ovat tutusti ja taatusti luonnontieto, perinteet ja myytit, historia tiedon ja tarinan tukemana sekä tuo ääriviivoiltaan aaltoileva arki, läheltä ja kaukaa, huumorilla ja tunteella.

     Kotimainen lasten tietokirjailija on monipuolinen ja valmis erilaisiin haasteisiin. Hän on myös usein erinomainen kääntäjä tai alueensa käännösten suosittelija ja tarkistaja. Tämä on tärkeää, koska käännöskirjallisuus jyllää kuitenkin tarjonnassa. Monet toimivat lisäksi kriitikkoina, artikkelien laatijoina, tutkijoina ja esiintyjinä. Seuraavaankin teokseen riittää esiteltävää, mutta tunnusomaista kotimaiselle lasten tietokirjallisuudelle on sirpaloituminen monelle eri alueelle yksittäisten teosten ja tekijöiden kautta.

Tietotunteesta kuvatietoon 

     Muutaman alueen nostin erityisesti esille: voisi sanoa että tietokuvitus on toinen kertoja. Monessa tapauksessa työparit tekevät pitkäaikaista ja monen kirjan mittaista hedelmällistä yhteistyötä. Kuvittajien mietteet ovat mielenkiintoisen erilaisiakin. ”Varsinainen teksti on yksi tarina, kuvat toinen ja kolmas kuvateksteissä – niin että ne muodostavat eheän paketin.” ”Tietokuva ei ole puhdas näkemys. Se on oikein tai väärin.” ”Tietokuvitus on eräänlaista tunnetietoa, joka on mielestäni yhtä merkittävää kuin varsinainen historiallinen tieto.” ”Viime kädessä tietokuvitus saa lopullisen sisältönsä lukijassa, siinä mitä tietoa hän kuvituksesta löytää ja mitä hän itse siihen lisää.”

Leena Lumpeen kuvitusta

     Työskentelytapoja on monia, mutta tärkeintä on tekstin ja kuvituksen toisiaan onnistuneesti tukevat ratkaisut. Mielestäni kuvien tutkiminen voi tuoda kouluopetukseen uusia näkökulmia ja keskusteluja. Samalla voi korostaa, että tietokuvia ja -kirjoja voi käyttää myös myöhemmin kuin vain alimmilla luokilla ja lisäksi eri oppiaineissa. Kirjoilla on mainiot lähtökohdat laajentaa monilukutaitoa: visuaalinen lukutaito, kuvanlukutaito, kriittinen lukutaito saavat hienoja esimerkkejä tietokirjojemme kuvituksista. Usein oppilaat saattavat tulkitakin kuvaa ja vasta sen jälkeen palata tekstiin. Tietokuva on mainio väline oman kulttuurin jäsentämisessä ja vaikkapa eri kulttuurien välisten ilmiöiden ja historiallisten lähtökohtiemme ymmärtämisessä. Ja se on vaikuttava väline: oppilas katseli näyttelyssä Gallen Kallelan originaalitaulua ja totesi, että se on kai väärennös kun siinä ei ole koiria.
 

     Kuvittajien ratkaisut, ajatukset ja pohdinnat työn lähtökohdista ja vaatimuksista panevat mielikuvituksen liikkeelle. On herkullista tutkia esimerkiksi Maija Larmolan kaupunkikirjoissa Leena Lumpeen kansia, joista löytää valtavasti aikalaishistoriaa, Riikka Jäntin tutkittuja historiallisia henkilö- ja tilannekuvia ympäri maailmaa – tällaiset ovat siis Niagaran putoukset tai Nordenskiöldin talvehtimista ahtojäissä tai Ulla Eton herkillä viivoilla esiin loihtimaa autenttista 40-luvun elämää Pohjanmaalla.

Ulla Eton kuvitusta Repun salaisuuteen

    Mutta toisaalla kuvien tutkija Marjatta Levanto ja Suna Vuori kuorivat taiteesta kerroksen toisensa jälkeen: ”Kuvataiteessa on myös murahtelua ja kiljumista. Sellaista kerrontaa, jonka voi ymmärtää heti. Monista maalauksista näkee hyvin pian, ovatko ne iloisia vai surullisia, vihaisia vai rauhallisia.”

     Tunteiden historian mukaantulo kirjoihin on oma kiehtova kerroksensa. Elämänkerrallisuus on yleisestikin jälleen muodikas. Monenlaisia tasoja voi tutkailla lasten tietokirjoissakin yksilön, ryhmän, joukon, eläinten ja ihmisten jopa yhden kaupungin korttelin puolelta.

Reetta Niemelän Milja kirjoista löytyy niin monilukutaitoa kuin rajapintoja: Leena Lumme on rakentanut Miljan viereen koiran viestimään toveruudesta, ovi on auki pihalle ja ollaan luonnon ja rakennetun rajamailla. Miljasta näkyy, että hän aavistelee monia isoja asioita.

 Tietokirjailijat rakastavat sankareitaan

    Kirjojen kokonaisuuksien kautta päästään käsiksi henkilöihin ja ilmiöihin läheltä, pitemmän aikavälin puitteissa ja usein henkilökohtaisen aineiston valossa.  Tiedonkin vetovoima perustuu tekstin herättämiin tunteisiin ja on hauskaa lukiessaan huomata, kuinka läheisiä kirjoittajien suhteet kohdehenkilöihinsä ovat. Noita tiedostettuja tai tiedostamattomia keinoja vedota lukijan tunteisiin on ollut hauska analysoida! Reetta Niemelä tunnustaa, että hänen kansatieteen proseminaarityönsä emäntien ammatti-identiteetistä vaikutti Iita-emännän rehevään ja turvalliseen habitukseen.

 

Mauri Kunnaksen tietokuvitusta

 Lastenkirjallisuus on kuin sateenvarjo, jonka alla voi olla runoja, kertomuksia, jännitystä, kauhua, tietokirjallisuutta ja sarjakuvia. Jos tietokirjallisuus halutaan poimia sieltä eroon, voidaan toki ajatella asiaa tekstin, tyylin, sisällön tai kuvituksen kautta. Totta tosiaan -kirjan lopussa on mietiskelyä tietokirjan olemuksesta Kristiina Louhen, Maikki Harjanteen, Tatun ja Patun sekä Koiramäen kera. Tiedon ja fiktion raja on kuitenkin häilyvä varsinkin pienten lasten kirjojen kohdalla. Vankan tietopohjan esitysmuodoksikin voi hyvin valikoitua tarinan muotoinen esitystapa. Tämä aikuisten luokitusongelma tuskin kiinnostaa lasta, jota ohjaavat tietokirjan pariin monet erilaiset syyt ja taustalla olevat kulttuuriset erot vaikkapa taustan ja sukupuolen kautta. 
 

     Olen pyrkinyt tuomaan kirjojen rinnalle myös tekijän ja hänen ajatuksiaan keinoista siirtää tärkeäksi koettu tieto ja elämys lukijoiden parhaaksi. Yleväksi lopuksi kertaan jälleen kerran matkasaarnaajan tavoin: Lukemisen tärkeys on koko perheelle yhteinen elämys, sukupolvien kiertoa. Lasten näkökulmat ja kokeminen tulevat mukaan kirjahistorian rinnalle.

 

Suna Vuoren tulkintoja

 Mielestäni kotimaiset lasten tietokirjamme tarjoavat mainiota avun keskustella yhdessä aikuisten kanssa. Pohdinta esimerkiksi elämänkysymyksistä taiteen, luonnon, tekniikan, historian ja arjen alueilla voivat olla toverillisia ja tasavertaisia. Varttuneemmatkin voivat oppia ja löytää yhdessä uusia näkökulmia olemassaolon moniselitteisyydestä. Huumoria unohtamatta. Tiedosta tinkimättä. Totta tosiaan!

Monikulttuurinen väristyskirja ja muita eläimiä

Luette nyt viestinnällistä toimintatyyppiä, joka on tilanteinen, aikaan ja paikkaan sijoittuva sosiaalisen toiminnan muoto. Näin kerrotaan mielenkiintoisessa opuksessa nimeltä Kieli verkossa – näkökulmia digitaaliseen vuorovaikutukseen (SKS 2015). Kirjassa toki käsitellään aihetta hyvin laajalti, jopa niin että mietitään miten lankapuhelin, kännykkä ja Skype muuttavat käyttäjiensä tapaa puhua. Digitaalinen media on joka tapauksessa muuttanut ja mullistanut tapamme viestiä ja luonut uusia ympäristöjä kielen käyttämiseen. Kirja iskeytyy erilaisiin muotoihin tapausselosteidenkin kautta: on blogeja, tekstiviestejä, verkkokeskustelua, kotisivuja ja niin edelleen.

   Kaisa Koskinen historioitsee omassa blogikatsauksessaan tyylikkäästi: blogien tekemisessä on piirteitä niin yksityisestä päiväkirjasta, printtimedian kolumniperinteestä ja pamflettikirjallisuudesta. Tässä siis kuljen tai ainakin taaperran Samuel Pepysin ja Jonathan Swiftin sekä japanilaisen zuihitsu-perinteen eli siveltimen jälkien perässä.

    Toinen asia sitten on, miten kirjoitettu blogi enää pelaa. Kesän myydyimpien "kirjojen" kärjen niin varttuneiden kuin lapsellisempienkin kohdalla kansoittavat värityskirjat- vai pitääkö puhua todella väristyskirjoista? Sieltä taitaa puuttua vain monikulttuurinen väritysopas, kaikkea muuta on jo tarjolla. Siinä olisi idea hitiksi!

Matka mielikuvitukseen

Uusin lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerö 3/2015 kulkee monella eri polulla. Kaisa Lange pohtii nykysirkuksen muotoja ja tapaa auttaa lapsia maailman hahmottamisessa. Helsinkiläinen Hurja Ruuth on ollut mukana niin vauvasirkustyöpajoissa, perhesirkuksessa kuin nuorisotaloprojekteissa. Syyriassa kohdattiin puolestaan toinen todellisuus: pakolaisleirien nuorilla on kysymys osallisuudesta elämään. Ei vain siihen, mitä pakolaisleiri ja ympäröivä sota tarjoavat, vaan myös osallisuutta unelmiin ja tulevaisuuteen. Jonakin päivänä maailma ympärillä ehkä muuttuu.

Sirkuksen ja klovnerian tapa käsitellä ympäröivää todellisuutta ja maailmaa, koko elämää on omanlaisensa. Sirkusta katsotaan eri tavalla kuin kuvaa, näytelmää tai elokuvaa – niilläkin jokaisella on oma kielensä.

     Outi-Maria Takkinen kertoo puolestaan helsinkiläisen sanataiteen opetuksen liikkeellelähdöstä. Miten pääkaupungissa on mahdollisuus osallistua kirjojen, runojen ja tarinoiden luomiseen – sanataide kuuluu kaikille taustaan katsomatta. Hän miettii sanataiteen olemusta ja perillemenoa yhden sanataideprojektin erilaisten lähestymistapojen kautta: tarinankerrontaa, kertomispelikorttien tekemistä, Helsinkiin liittyvien sanojen pyydystämistä ulkona. Mikä sana on pyöreä, mikä enemmänkin kulmikas? Sanataiteelle taiteenalana on leimallista aineettomuus: tarinoita kerrotaan tai kirjoitetaan, mutta niistä ei synny konkreettista lopputuotosta. Takkinen toteaa, miten hänellä sanataiteen opettamisessa on muodostunut tärkeäksi se, että prosessin päämäärä on esimerkiksi jokin julkaisu: pelejä, postikortteja, tekstinäyttelyitä, esityksiä, kuunnelmia, runovideoita, antologioita ja lehtiä, jotka julkaisuina tuntuvat pitävän pintansa myös median laajentumisen aikakaudella.

Valloita lähiympäristö ja – Sibelius!

Lastentarhanopettaja Riikka Rauhala esittelee päiväkoti Runon esikoululaisten projektia Löydä näkymätön ympäristö. Kulttuuriympäristö on ollut jo pari vuotta tärkeänä teemana Euroopassa.

Siihen kuuluvat myös arjen ympäristöt, joihin ei kenties jokapäiväisten reittien varrella juuri kiinnitä huomiota. Kulttuuriympäristö voi olla myös jotain mikä koetaan rumaksi ja jota ei tahdokaan huomata. Miten päiväkotien lähiympäristöjä voidaan käyttää hyväksi? Monia asioita voi teeman ympäriltä tutkia ja matkaoppaana voivat olla lapset itse.

Talvisirkus Uni/Joona Petterson

    Voidaan käydä puistossa, missä on puutolpissa pistekirjoitusta: mitä niissä lukee? Koirapuistosta lähdetään talvipuutarhaan tai laskemaan mäkeä vanhan ruumishuoneen eteen. Voi löytyä 1920-luvun kerrostalon sisäpiha. Lasten leikkiin saatiin mukaan talon ikäihmisiä. Lapset toimivat siis oman elämänpiirinsä asiantuntijoina ja avaavat omasta näkökulmastaan käsin suhdettaan kaupunkitilaan monilla erilaisilla tavoilla ja seikkailuilla.

Johanna Lindstedt arvioi Sibeliuksen juhlavuoden kirjallisia tuotteita, kun taas Niklas Bengtsson kertoo laajasti Intian nukketeatteriperinteestä ja sen monimuotoisuudesta. Taidemuotojen historian kannalta on kiinnostavaa, että intialainen nukketeatteri on ilmeisesti vanhempaa kuin ns. varsinainen teatteri. Toisten jäljitteleminen tai näytteleminen ei ollut muinaisina aikoina hyväksyttyä, vaan suorastaan tabu. Toisen ihmisen näytteleminen tiesi kuolemaa, mutta tämä ei koskenut nukketeatteria. Intian nukketeatterikulttuuria yhdistää oikeastaan vain yhteiset uskonnolliset tekstit.

Karhujen, koirien ja kissojen maailmaa suomeksi

Kun vähään aikaan ei ole ilmestynytkään Jukka Parkkisen Karhukirjeitä, niin Timo Parvelan Maukka ja Väykkä ovat saaneet hallita lähes yksin monimielistä ja –filosofista eläinkenttää. Nyt joutuu pakostakin vertailemaan, kun yhtä aikaa ilmestyi Maukan ja Väykän matkakirja (Tammi 2015) ja Karhukirjeitä kuntolomalta (WSOY 2015).

     Onneksi kirjoja ei tarvitse kauheasti arvotella, koska molempien seurassa viihtyy – aikuinenkin. Tai niin, ehkä varsinkin varttuneempi lukija, jolla on hiukan hajua laajemmistakin yhtäläisyyksistä. Maukka ja Väykkä joutuvat Italiaan, missä koira joutuu tutustumaan outoon punaiseen mehuun ja tulee kosineeksi karjutyttöstä. Humma Ihalainen saa kortin, jonka loppukaneetissa on Seiväsmatkojen tapaan lisää matkan kohokohdista:”Ciao! Bella. Quattro stagioni. Frutti di mare. Margherita. Arrivederci. Gatto et Cane.”

    Karhunpoika Otso taas raportoi tällä kertaa Amalia-tätinsä edesottamuksista ystävälleen konstaapeli Karhuselle. Amalia yrittää tosissaan laihtua Käpälämäen kuntoutuskeskuksessa, eikä koskaan juokse Nallemarketin ohi lenkillään. Varttunut lukija saa aika paljon irti niin pasianssivitseistä, bingosta, uhkapelistä, laittomasta kalastuksesta tai parkkismaisista sanaleikeistä – Amaliahan lyö helposti golfkentällä pallon yli baarin. 

Ehkäpä myös Amalian laulut vaativat hymynkareeseen muistoja historiasta: sieltä löytyy niin Violetti Parran Eläimelle kiitos, sota-ajan viisu Eläimiä juoksuhaudoissa ja Muistan koe-eläinpuiston kaunehimman sekä Ansa Mäntyniemen kappale Aikuinen naaraskarhu.

    Virpi Talvitie pitää tasonsa Maukan ja Väykän värikuvissa. Amaliassa kustantaja on ehkä säästämisen sijasta ollutkin ovela: Pia Westerholmin eläinhahmot ovat mustavalkoisia - valmiita väritettäviksi. Sehän on nyt kuumin brändi!

    Suotakoon aikuistuneille lastenkirjailijoillekin oma tyylinsä puhua lapsille. Ihan varmasti ainakin yliopistoissa nämä tekstitoiminnat ennakoivat jolleivat ihan avaa diskurssin tutkimuksen monipuolistumista.