Opetusministeriön lastenkulttuurin raamit

Kun asetetaan ohjausryhmä laatimaan ehdotusta, niin aikajaksotus näyttää olevan noin puolitoista vuotta - ainakin lasten kulttuuripolitiikkaa ajatellen. Ohjelman teko aloitettiin elokuussa 2013, ja tulos julkistettiin helmikuussa 2014. Tekstissä puhutaan tosin "Lasten kulttuuripoliittisesta ohjelmasta vuosiksi 2014-2018", mutta otsikossa ehdotuksesta lastenkulttuuripoliittiseksi ohjelmaksi. Tuossa on kyllä vissi ero, joka olisi ollut ihan hyvä täsmentää tai korjata jompikumpi kirjoitusasu. Minusta ainakin lasten kulttuuripolitiikka voisi olla ihan hyvä asia - sitähän ovat monet nuorikirjailijatkin harrastaneet, ajatellaan nyt vaikka Sven Wernströmin, Jersildin tai muita kirjoja lasten omista pyrkimyksistä rakentaa toimivaa yhteiskuntaa.
Onko näissä ehdotuksissa oikeastaan mitään uutta? Jatkuvatko samanlaiset hyvää tarkoittavat toiveet ilman konkreettisia toimenpide-ehdotuksia? No, kyllä ja ei. Maistelkaapa tätä:"Lapsissa ja nuorissa piirtyy kohta 100-vuotiaan Suomen tulevaisuudenkuva; heidän arvoissaan, luovuudessaan, hyvinvoinnissaan ja menestymisessään elämässä. Lasten ja nuorten kasvamisen tukeminen on yksi yhteiskunnan ja sivistysvaltion tärkeimmistä tehtävistä. Silti yhteiskunnassamme tehdään usein päätöksiä lapsen perustarpeista tinkien - lapsen riskillä." Tämähän tiedetään, mutta on tuo korrektisti kyllä ilmaistu, toki.

Ainakin yksi kunnon ehdotus?

Entä se konkretia. No, kyllä löytyy. Tai sanotaan näin, että keskeisistä toimenpide-ehdotuksista yksi on selvärajainen:"Valtakunnallisen lastenkulttuurin ja taidekasvatuksen edistämiskeskuksen perustaminen". Muissa on tuttua optimismia: lisääminen, saavutettavuuden parantaminen, kehittäminen, vahvistaminen, lisääminen, lisääminen. Kukahan tekisi joskus yliopistollisen väitöksen erilaisten työryhmien toimenpide-ehdotusten sanankäytön toistoista?
Juuri sopivasti postilaatikosta putosi taas mielenkiintoinen julkaisu, Annantalon ohjelma kevääksi 2014. Sieltä löytyy todella monipuolinen valintojen mahdollisuus kirjallisuudesta taiteeseen, koulun tukemisesta näyttelemiseen ja esiintymiseen. Meillähän taitaa Suomessa jo olla moninainen määrä lastenkulttuurin ja taidekasvatuksen edistämiskeskuksia eli Taikalamppu-verkosto ympäri Suomea. Verkostolla on tiiviit yhteydet, ja toimijoiden kautta tehdään merkittävä määrä erilaista ja muuttuvaista lastenkulttuurin kenttätyötä pitkin mantuja ja maisemia. Eri asia sitten on, että aina tarvittaisiin jokin elin keräämään tapahtunutta ja tapahtuvaa, mutta eikö tämäntyyppinen tiedotuspuoli kuuluisi opetusministeriölle itselleen?
Toimenpide-toive-ehdotuksissa on hyviä alueita: ympäristöjen kehittäminen, kulttuurikompetenssin vahvistaminen, osallistuminen taiteeseen ja kulttuuriin, opetuksen lisääminen yleissivistävässä koulussa taiteen ja kulttuurin avulla sekä lastenkulttuurin ja sen metodien sekä pedagogiikan opetuksen lisääminen sekä luokanopettajien että muussa taidekoulutuksessa.
Kaikki tärkeitä ja kannatettavia asioita. Miten? Ehdotuksessa todetaan yksiselitteisesti:"Parannettavaa on sisällöissä, menetelmissä sekä oppimiseen ja harrastamiseen käytettävässä ajassa. Taideopetustuntien määrän suhteen tilanne on huolestuttavin peruskoulun yläluokilla ja toisen asteen koulutuksessa. Taideopetuksen sisällölliset haasteet koskevat erityisesti peruskoulun alaluokkia. Luokanopettajien koulutukseen sisältyvä taidekoulutus ei anna nykyisin riittäviä valmiuksia taide- ja taitoaineiden opettamiseen."
Haloo opetushallitus! Haloo Krista Kiuru! Nämä ovat varmasti tuttuja asioita. Nyt vain äkkiä perustamaan ohjausryhmä vuosille 2014-2016 tekemään ehdotuksia muutoksiksi.

Oma aktiivisuus tärkeää!

Onneksi monissa kouluissa on lähdetty tekemään jo itsenäisesti toivomuksiin sisältyviä yhteistyömuotoja. On kirjailijoita ja taiteilijoita koulussa, on Suomen tietokirjailijoiden tukemia monen tiedon alan asiantuntijoiden kiinnostavia vierailuja lukiossa, on järjestöjen kautta tapahtuvia koulutuksia, on kummikirjailijoita, monipuolista yhteistyötä kirjastojen kanssa. Siellä täällä.
On kirjallisuutta opettajille ja vanhemmille, joissa kiteytetään oleellisia solmukohtia. Apina pulpetissa, Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun koulupläjäys yläasteelta, antoi minulle ainakin yhden oivalluksen: koululuokan arkkitehtuurista voi heti lukea jotain koulun tilasta. Miten oppilaat on sijoitettu, ryhmiin, riveihin, miten sisustus toimii, missä opettaja? Kirjastoissakin on jo siirrytty pois massiivisista neuvontatiskeistä kevyempiin, jopa liikkuviin pisteisiin, tiloja on somistettu sohvin, tauluin, infotauluin, nousevin ja laskevin pöydin. Miten luokassa? Ehkä tämä raha tulee viimeiseksi? Vielä tärkeämpää on tietysti luokan tunnelma ja kommunikointi. Toinen ahaa-elämys tältä kantilta tuli Rauno Haapaniemen ja Timo Jantusen Iloa kouluun -opuksesta, jonka yhden iskulauseen voi ottaa jopa luokantauluksi:"Penkittämisellä ei pitkälle potkita eikä ilo viihdy yksipuolisen hiljaisuuden pedagogiassa."
Vielä yksi ajatusheitto. Palaan vielä kerran jo edellisessä blogissa sivuttuun, vähän aikaa sitten julkistettuun Nuorisobarometriin, missä luetaan kylmiä madonlukuja poliittisten puolueiden vetovoimalle. Nuoret eivät välitä tällaisesta mahdollisuudesta vaikuttaa asioihin. He tekevät sen omilla tavoillaan, omissa ryhmissään, yhden asian puolesta, vaihtelevasti, energisesti ja aina uusia muotoja keksien. Tämä tuntuu hyvältä, mutta miten kokonaisuus saadaan toimimaan juuri lasten ja nuorten hyväksi nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä? Onko lastenkulttuurin valtiollisen toimenpide-ehdotuksen toiverikkaista verbeistä mitään seurausta?

Uutisia kritiikistä ja mediamessuista

Viime blogissa epäilykseni kirjastojen ns. muun materiaalin oikeasta määrästä sai oikeastaan hyvin huvittavan varmistuksen heti pääkaupunkiseudun Helmetin avauduttua ruudulleni. Kirjasto Kymppi muuttaa nimeään ja varustetasokin levenee mukavasti juuri sinne "minimaalisen" pienelle muun touhuilun puolelle. Ja muuten - tietysti nyt kun on talvi ja pakkaset, luistimiakin voitte lainata melko monesta kirjastosta! Minullakin on tarve lähiaikoina porata pari reikää kirjahyllyä varten. Tarkistanpa mikä on lähin kirjasto...

Lukemattomia lehtiä tipahtelee niin postiluukusta kuin eri tilaisuuksista mainoskasseihin. Suomen arvostelijain liiton äänitorvi Kritiikin Uutisten viime vuoden viimeisessä numerossa on tietysti terhakkaa pulinaa alan ongelmista, mutta myös väliin huolta lastenkulttuurista. Linda Sundberg tekee sen vielä toisella kotimaisella ja selvittää ruotsinkielisen television suositun BUU-klubbenin merkitystä ja nuorallatanssia. Yksi suosituimmista ja tärkeimmistä lasten- ja nuortenohjelmista joutuu todella jännittämään jopa sopimuksien uusimista. Kun itse aikoinani tein Lea Pennasen ja Jorma Pilkkeen kanssa lastenohjelmia radiolle tai Irja Raninin kera teeveelle, resursseja löytyi jopa yhteistyöhön lahden toiselle puolelle kuunnelmista ja sarjajännäreistä puhumattakaan. Nyt kuulema 90-luvulta tultaessa resursseista on leikattu kaksi kolmasosaa. BUU-klubbenin vetäjä ei ole saanut neljän vuoden työrupeaman jälkeenkään vakituista kiinnitystä, ja porukka on alkanut vitsailla kontrahdin varmaan löytyvän postilaatikosta Lucian päivänä.
Kirjoitus oli avartava: tekijät myös kiertävät ympäri Suomea ja tapaavat kasapäin lapsia. Ja lapset todistavat hyvän ohjelman tehon:"Du har varit i min TV hemma hos mig!".

Messudigit ja herätekoulut

Toinen mietityttävä vihreä lanka jäi mieleen Leena Eilittän raportista Frankfurtin kirjamessuilta. Hän kommentoi muun muassa digitaalisen kirjallisuuden ympärillä käytyä väliin kiivastakin keskustelua. Englantilainen lastenkirjojen kustantaja Peter Usborne oli ottanut skeptisen kannan ja todennut ettei digitaalinen kirjallisuus "tule koskaan korvaamaan tavallista, jolla on aina oma tunnearvonsa. Tämän lisäksi digitaalista kirjaa on vaikea markkinoida ja se onnistuukin parhaiten silloin, kun kirjasta on olemassa myös paperiversio." Kirjallisten agenttien merkitystä korostettiin. Aleksis Salusjärvi totesi, että "Frankfurtin messuja varten ovat kamasaksat pakanneet esitelaukkunsa kaikilla vientialoilla."
Uusin tapa näyttää löytyneen siten, että kustantajat lähettävät arvostelijoille hiukan ennakkoon kirjasta ns. heräteversion. Lopullinen kirja on kovakantinen, mutta vihjeversio paperback, jonka kannen taakse kustannustoimittaja on voinut sitten kirjoittaa miten upeaa oli löytää juuri tämä kirja kirjamessuilta. Kannessa on varoitus: Ennakkolukukappale. Ei myyntiin. No, varoitus on ihan asiallinen, mutta turha. Ei näitä kirjoja enää niin vaan saa realisoitua edes divareihin. Vaikka ovatkin tosi upeita, kuten Leon Leysonin Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopuksen paperikannen toisella puolella hehkutetaan:"Vielä hotellin aamiaispöydässä hän (käsikirjoituksen lukija/kustannustoimittaja/agentti? blogistin lisäys) liikuttuu kyyneliin kertoessaan tuoreesta lukukokemuksestaan pöytäseurueelleen."
Tarina on tietysti poikkeuksellinen ja kuten David Walliamsin kohdalla - jota myös Sinikka Nopola on täysin rinnoin suosittamassa - Herra Lemun hankkiminen vie unohtumattomaan hetkeen:"Lähdin kaupasta euforisessa onnentilassa ja kävelin kirjapussi kädessäni satoja metrejä kaupungin suosituinta kauppakatua, kunnes huomasin mikä keikkui toisella käsivarrellani - tyhjä ostoskori."

Ihastuksen syvemmät salat

Onneksi kustantajien edustajat eivät sentään ole sortuneet Voice of Finlandin tuomareiden euforiseen yleisimpään kommenttiin: "Mielettömän hyvä! Hei, ihan mieletöntä!" Molemmat ovat toki kelpo kirjoja, mutta kummasti tutun tuntuisia. Schindlerin lista vie jo samoille apajille ja Anne Frankin taloon, nyt Krakovaan, mutta Walliamsin Herra Lemu (vaikka Quentin Blaken piirrokset antavatkin mukavan oman Dahlmaisen säväyksensä ja arvonsa) on kyllä selvää valtavirtaa. "Herra Lemu lemusi. Ja löyhkäsi. Ja jos voi sanoa että löyhkälemusi, niin sitä myös. Hän oli maailman lemuavista lemuavin lemuaja." Lemun ominaispiirteitä selvitellään vielä hetken, ennen kuin kulkuri itse pääsee esittelemään ominaisluonnettaan lemun takaa. No, tähän on toki tarvittu Jaana Kapari-Jatta ja hänen sanataituruuttaan kääntämään kaikki vivahteet. Ilmiöhän ei siis ole uusi, vaan milloin joltakin pääsee paukku tai kakan kiertokulusta tehdään tietokirja (varsin mainio sellainen!) tai pienille lapsille lanseerataan Potalle -kirjan tapaan kanteen pytynrengas ja sisälle hyvän saavutuksen tarroja ja selkeitä ohjeita suorituksen parantamiseksi. Herra Lemusta on kuitenkin sanottava, että kirjasta pystyy löytämään ihan kelvollisia käyttäymisongelmia ja niiden ratkaisuja ja jopa yllättäviä hauskoja kriittisiä huomioita yhteiskunnan mekanismeista. Melkeinpä pidin enemmän näistä ei myytävistä kirjoista. Kenties ne lukee vielä joskus toisenkin kerran.

Educa on oppimessu

Opetusalan valtakunnallinen koulutustapahtuma Educa tapahtui tammikuun lopussa, ja Messukeskuksen saattoi sanoa tulvineen opettajia. Lastenkulttuurin kannalta anti jäi yll'ättävän vaisuksi ainakin omalta osaltani. Valokiilat keskittyivät toisaalta uuteen opetussuunnitelmaan ja outoon valoilmiöön, oppimateriaalipilveen, joka näytti monelle kuin janssonmaiselta Mörköltä. Mitä tuonne pilveen oikein siirretään, kuka sitä valvoo, onko kaikki ilmaista, miten valvotaan tasoa ja niin edelleen. Suomen tietokirjailijat esitteli monia erilaisia mahdollisuuksia seminaarissaan, missä myös palkittiin traditionaalisesti oppikirjan tekijöitä. Pilvi jäi vielä leijumaan päämäärättömänä jossakin, mutta ilmiötä tullaan seuraamaan tarkasti.
Itse olin mukana puhumassa lasten- ja nuorten tietokirjoista sekä koulun, kirjailijoiden ja kirjaston yhteistyön muodoista lukemisen edistämisessä Lukuinto-tapahtumassa. Opetusministeriön tukema ja Oulun yliopiston koordinoima hanke on levittäytynyt ympäri Suomea ja sen tuloksia on todella mielenkiintoista odotella tämän toimintavuoden jälkeen. Saatoin todeta, että tarinallisuus on nyt se juttu. Ruotsin opettajankoulutuksessa - ja lukiolaistenkin joukossa - suositaan mielellään fiktion ja faktan yhdistelmiä. Eli siis faktiota, tuota termiä olen käyttänytkin jo 90-luvulta asti kuvaamaan kirjoja, joissa yhdistyvät tietoon tarinat eri tavoin. Vastikään ilmestyi tietokirja Tarinan mahdista, ja eikö vain vastikään Ruotsiin myydyn meidän yhtiömme edustaja puhunut, miten tässä tilanteessa myynti oli kyllä se paras tarina mikä saatiin aikaiseksi...
Mutta kuten nuortenkirjoissa on jo useamman vuoden aikana selvitetty, nuoret ovat aktiivisia ja luovat omia ilmiöitään ja hankkeitaan - mutta eivät ole kiinnostuneita puoluepolitiikasta tai äänestämisestä. Ja senhän todisti myös äskettäin julkistettu Nuorisobarometri. Näin se on. Nuortenkirjailijat olivat jälleen ajan hermoilla ja kuunnelleet kuvattaviaan todella hyvin. Lukuinto-tapahtumassa puhuttiin toki mediakasvatuksen tärkeydestä, termeistä ja muodoista. Saatoin vinkata yhden mielestäni erinomaisen virike- ja malliopuksen eli Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen puolelta Ismo Kiesiläisen ja Mediakasvatusseuran Anniina Lundwallin toimittaman Uteliaammin, rohkeammin, hauskemmin! Kokoelma työmenetelmiä median ja maailman hahmottamiseen ja muuttamiseen on mainio ajatus/tehtävähautomo myös vanhemmille. Miten pienen äänen saisi kuulumaan suuressa mediassa? Ja muuten - näistä harjoituksista aika moni on jo kokeiltu isoissa medioissa!

Mielipide- ja kulttuurilehdet

Missä uudet ideat, tehdyt menetelmäsovellukset, kokoavat mietiskelyt ja arvioinnit oikein luuraavat? Olen huomannut, että erilaisissa kirjakeskusteluissa kovin harvoin muistetaan pienempien mielipide- ja kulttuurilehtien anti. Vuoden alku on mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että voi taas tarkistaa moniko yrittäjä on luopunut leikistä. Yksi harmittavainen takaisku oli lasten ja nuorten elokuva- ja mediapuolelle kurkottaneen Peili-lehden lopetus, eikä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran päätös Hiidenkiven lakkauttaminen sekään ollut kohottava uutinen. Kultti ry:n eli kulttuurilehtien yhteisen järjestön sivuilla on sentään vielä mukava määrä eri alojen suunnannäyttäjiä. Mutta yhä edelleen kerään ainakin yhden kappaleen menehtyneitä lehtiä - aikoinaan jo pidimme Tapiolan kirjastossa Espoossa Kuolleet lehdet -näyttelyn, joka kirvoitti hyvän määrän kommentteja niin tekijöiltä kuin lukijoilta. Niihin aikoihin vielä Komposti-lehtikin saatettiin sijoittaa maatalouden puolelle, ja Valo fysiikkaan.

Tammikuussa voi myös nähdä lehtien toimittajien sinnikkään viimeisen ponnistukset, kun edellisen vuoden neljäs numero pykätään Itellan jakoon ennen tammikuun loppua. Silloinhan postimaksukin muuttuu, jos ei tuota neljän numeron satsia saa kasaan. Taiteiden välisen tutkimuksen aikakauslehti Synteesi ehti mukaan, ja sieltähän saattoi poimia taas uuden määrittelyn vellovaan kirjallisuudenlajien joukkoon. Pekka Kuusiston jännä artikkeli käsittelee Poen, Kafkan ja Borgesin töitä ensyklopedisen novellin kautta. Siinäpä taas pähkäiltävää kaunon ja tiedon yhteensovittajille tietoproosan, faktion tai asiaproosan joukkoon.

Lastenkulttuurin ja -kirjallisuuden puolella mukaan ehti juuri ja juuri myös Virikkeitä eli IBBY Finlandin julkaisu, jota virittää Kaarina Kolu. Virikkeitä on ollut aina mielenkiintoinen, mutta nyt se pureutuu varsin mukavan monipuolisesti nimenomaan kirjan sähköiseen kenttään. Kolu kysyy, missä lastenkirjan kritiikki luuraa, ja onhan sitä hajallaan siellä täällä painetussa ja sähköisessä maailmassa. Kukapa muuten jaksaa etsiä ja haroa koko kenttää? Reetta Saine tekee kivan kokonaisuuden lukemisen uusista tavoista ja perään haastattelee sähkökirjan tuottajia ja jakelijoita tämän hetken tilanteesta. Tuntuu siltä, että kaikki vain odottavat henkeään pidätellen, milloin sähkökirja räjäyttää markkinat - tosiasia on, ettei e-kirja ole lyönyt itseään vielä kunnolla läpi - ja mitäs jos ei ehdikään lyödä, kun tulee jo jokin uusi, koukuttavampi systeemi? Virikkeitä -julkaisun monipuolisuuteen kuuluvat myös ajankohtaiset haastattelut (nyt palkitun kuvittajan Jani Ikosen mietteet e-kirjan kuvittamisesta), tapahtumat ja myös laajahkot arvioinnit uusista kirjoista.

Mutta edelleen kuten muissakin alan vastaavissa julkaisuissa arvioinnit ovat sieltä täältä, ehkäpä mieltymyksien mukaan, irrallisia. Laajempi katsauksia en ole nähnytkään kuin lastenkulttuurin aikakauskirjassa, Tyyris Tyllerössä, jonka tietokirjojen vuosittaisista arvioinneista ilmestyikin ensimmäinen erillisjulkaisu Mausteyrteistä ydinvoimaan - lasten- ja nuorten tietokirjallisuudesta 1980-2000.

Isommat julkaisut toki osaavat aikataulunsa. Lapsen maailma on luotettava ja informatiivinen sekin. Lapset ja vanhukset juhlivat yhdessä, saadaanko lapset siivoamaan, kodittomien ongelmat, huostaan otetut lapset - lehti on julkaisijansa, Lastensuojelun keskusliiton, näköinen. Mutta mukana on myös alan ammattimiehen, Ismo Loivamaan, vakituinen Kuukauden kirja-palsta. Nyt on vuorossa kotimaisen nuortenkirjan maailma, mistä Loivamaa löytää perhesurmiakin. Lasten sarjakuvien häviäminen askarruttaa myös.

Kirjastot - minkä asian puolesta?

Sitten kolahti postiluukusta Itellan vielä säntilliseltä postinkantajalta uusin Kirjastolehti, vuoden ensimmäinen teemanumero Lukeminen &Sisustus. Hetken pelkäsin pahinta; nyt ne ovat lähteneet Pienen pintaremontin ja Vuosisadan huoneremontin linjoille. Löytyihän numerosta toki lukunurkkauksen sisustuksesta, mutta muuten lehti oli vankasti kirjallisuuden puolella. Vai oliko? Kirjastoseuran puheenjohtaja Jukka Relanderille oli kaveri kilauttanut ja ollut huolissaan kirjojen vähenemisestä kaikenmaailman tilpehöörien tieltä. Relander oli kilauttanut asiantuntijalle eli Helsinkiin johtajalle, joka vakuutti, että aineistosta ryhmä "muut" kattaa EHKÄ prosentin kymmenyksen tai pari. Helsingistä löytyy kolme kirjastoa, josta sitä MUUTA saa, ja muualta maasta ehkä jokunen.

Kyllä ei ole asia näin heppoinen. Mennään vain Espooseen, ja johan löytyy mahdollisuuksia ompelukoneista kahvinkeittoon, puurolautaseen aamusella, uuden napin tekemiseen ihmetulostimella ja niin edelleen. Olenpa kuullut, että toivottaisiin myös hengästyneille eläkeläisille mielellään paria rullatuolia - verenpainemittarinhan toki saa jo käyttöön. Kysymyksessä taitaa olla kuitenkin suhtautumisharha. Täysinäisellä vatsalla voi rauhallisin mielin syventyä kirjallisuuteen, kahvi piristää ja 3D-tulostimen tulosta odotellessaan noina tunteita on ihan kiva pyöriä kirjahyllyjen välissä. Kerettiläisenä sitä hiukan miettii, mikä on tulos-panos -suhde vaikkapa juuri tuon tulostuksen kohdalla. Kuinka monta neliömetriä tilaa viedään, ja kuinka monta asiakasta pystytään palvelemaan. Tuntuu siltä, että kirjasto on ajan hengessä ja huomannut, että cd-levyt esimerkiksi ovat vanhaa kamaa. Samalla voidaan musiikkipuolta pienentää ja luottaa siihen, että jossain on kyllä se yksi varastokappale. Jos sen löytää.

Kun Relander sanoo, että kirjastojen pitää panostaa viestintään, hän taitaa olla oikeassa. Kirjojen lainaaminen ei ole uutinen, sähköpora ja luistimet kenties. Mutta Kirjastolehden mukavan monipuolisesti taas kirjastomaailmaa esittelevässä numerossa on paljon esimerkkejä sutjakkaasti kirjastoon liittyvistä markkinointijipoista. Kirjastopyörä - joka muuten ensi lähti pyörimään Espoossa - on kätevä väline ja samalla mainostaja, arviointipalvelu pöytälaatikkokirjailijoille samaten Espoossa ihan mainio ja tarpeeseen muiden arviointitahojen rinnalla. Vanha työkaverini pedagoginen informaatikko Mikko Airaksinen myhäilee tyytyväisenä kuvissa, koska palvelulle on todella ollut kysyntää.

Personal trainer kirjastossa?

Tämäkin palvelu saattaa olla ihan mielenkiintoinen. Asiantuntija paneutuu lukemisongelmiisi täydellä tarmollaan ja valmistaa sinulle vaihtoehtoisia lukuversioita. Lukuvalmentaja ammattinimikkeenä saattaa herättää uteliasta ja varmaan myös vähän epäuskoistakin kulmakarvojen kohotusta. Ollaanko jo nyt niin pitkällä, että suomalaisille, noille lukemisen maailmanlaajuisesti pätevöityneille mestareille, tarvitaan lukuvalmennusta? Taisi se PISA-tutkimus olla ihan väärässä?
Asia täytyy varmaan miettiä toisinpäin. Lukuvalmentaja antaa lainaksi kirjastonhoidollista pätevyyttään ja opastaa tuhansien mahdollisuuksien viidakossa. Mainiota! Pelkään kuitenkin, että kun tämä valmennus lyö itsensä läpi, niin Silene Lehto, kirjailija ja Suomen ensimmäinen lukuvalmentaja, ei ehdi paljon muuta tekemäänkään. Milloin hän ehtii tutustua itse uusiin kirjoihin? Ehkä tässäkin on kysymys keisarin uusista vaatteista. Kautta aikojenhan kirjastoihmiset ovat olleet lukuvalmentajia ja opastaneet tiedon, taidon ja elämysten vauhtiradalla löytämään omanlaisensa polun.

Muuten - Kirjastolehden numeron olisi voinut otsikoida toisinkin: Keski-ikäiset naiset älkööt vaivautuko! Pääkirjoituksessaan Ira Koivu on löytänyt varsinaisen uutisankan (toivottavasti). Siinä nimittäin erään kunnan vapaa-aikalautakunnan puheenjohtaja ihmettelee, pitääkö yhteiskunnan ostaa keski-ikäisille naisille rakkausromaaneja. Puheenjohtajan mielestä kirjasto on yliarvostettu paikka, eikä sinne tarvitsisi sijoittaa hirveitä summia.
Menkää tarkistamaan kunta ja lausuja Kirjastolehdestä, joka jo itsessään on vakuuttava vastaus. Hirveä summa varmaan onkin, kun keskimäärin kirjasto vie yhden prosentin kuntien budjetista.

Sarjakuvien pläjäykset

Sarjakuvien puolesta puhua Sarjainfo ehti sekin mukaan. Alan uutisista ja asioista koostuvassa lehdessä on myös paljon muuta, usein myös kattavia artikkeleita mm. sarjakuvasta koulussa, lastensarjakuvasta tai -lehdistä. Nyt 4/2013 kertoo muun muassa, että suomalainen sarjakuvatutkija Karin Kukkonen väitteli sarjakuvan tarinankerronnan keinoista: Storytelling Beyond Postmodernism: Fables and the Fairy Tale. Uusin juttu, Studying Comics And Graphic Novels käsittelee taas sarjakuvia etenkin narratologisen, tarinankerronnan viitekehyksessä. Mukana on mm. omaelämänkerrallisen sarjakuvan lajityypilliset piirteet. Tässäkin yhdistyvät kaksi tämän hetken "kuumaa" aihetta: tarinan käyttö eri puolilla mediakenttää politiikasta talouteen. Oikein panin merkille, kun Ruotsiin myytiin suomalainen yritys, niin ao toimitusjohtaja totesi, että tämä oli paras tarina joka näillä eväillä saatiin aikaiseksi. Toinen on taas omaelämänkerrallisuuden nousu kerronnan kärkeen. Onkohan sitä ruokkinut bensiinillä Merete Mazzarellan tolkullinen ja virikkeellistävä opas Elämä sanoiksi?

Sarjainfo esittelee myös mukavan kattavasti uutta sarjakuvaa. Varsinkin fantasian puolella Portti ja Tähtivaeltaja kiitettävästi pitävät satunnaisemmin alaa seuraavan mukana kuvioissa: niiden arvosteluosastot ovat erinomaisia ja kiinnostavia. Sarjainfossa esitellään tuo kolmas in-aihe eli sukupolvien välisen yhteiselon mahdollistava materiaali Anne Fisken albumin kautta. Bingo ja muita seikkailuja mummon kanssa (suom. Mikko Huusko, Sarjakuvakeskuksen julkaisuja) on varsinainen iloralli mummien maailmaan. Reetta-mummo pitää myssyä säällä kuin säällä, täyttää elämän tyhjät kohdat korttipeleillä, bingolla, vohveleilla ja joulun uusinnoilla. Ehkä ei itse sentään havittelisi näin ikiliikkuvaista adhd-sukulaista.

Satu Waltari on poissa

Tammikuussa poistui Satu Waltari joukostamme 82-vuotiaana. Hänen Hämärän matkamiehensä oli ja on eräs hyvin paljon omaan kirjoittamiseeni, ajatuksiini ja artikkeleihini vaikuttanut teos. Se on nyt otettava uudelleen esiin. Tämä on kirjan taikaa ja tehoa: yhä uudelleen se tulee ja ottaa syliinsä. Kiitos Viidennestä harharetkestä ja Hämärän lumosta.