EDUCA: interaktiivinen liitutaulu, robotin kestävyys ja tietokirja!

Hortoilu Educan tämän vuotisilla messuilla oli vaisuhko kokemus verrattuna edelliseen. Silloin hurmosta oli selvästi enemmän digiloikkien ja älytaulujen keskellä. Nytkin interaktiiviset liitutaulun korvaajat näkyivät käytävillä, mutta olivatko opettajien sormet kohmeessa? Neliön tai ympyrän piirtäminen ei sujunut ihan toivotulla tavalla. Jokseenkin arkirealismia puolestaan oli Alpha-robottien myyntipuheessa: nämä itse rakennettavat ja ohjelmoitavat ukot kestävät varmasti luokkakäyttöä!

   Viime vuonna varsinainen hitti oli Kamerakynä-ohjelmat ja omien elokuvien teko vaikka kännykällä opetuksen liittyvien ongelmien havainnollistamisessa. Nyt muutenkin opetuskorttipakettien teossa kunnostautunut SanomaPro esitteli Arttu-sovelluksensa, jonka avulla voi tunnistaa puhelimellaan kirjan sivun ja siihen ympätyn videon.

   Viitisentoistatuhatta opettajaa, kirjantekijää ja tuotteistajaa osallistui järjestäjien mukaan messuille. Pääteema oli kuten arvata saattaa Suomi 100-vuotta, ja senkö kunniaksi esimerkiksi kaikkien puolueiden edustajat vannoivat koulutuksen ja sivistyksen nimiin – leikkaukset tältä alalta olivat valitettava virhe. Itse ohjelmistossa näyttivät nyt painottuvan opetuksen arvot, yleissivistyksen mahdollinen rapautuminen ja kiusaamisen ongelmat. Jonkinlainen Hippokrateen valan tapainen opettajien uskontunnustuskin kuultiin.

 Oppikirjailijan työn arvostusta

 Suomen tietokirjailijat ry:n tilaisuudessa iso sali oli täpösen täynnä, kun jaettiin oppikirjailijapalkintoja. Nämä muistuttivat kätevästi oppikirjan yhä edelleen tärkeästä roolista. Yhteenvedon tehnyt äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Inkeri Hellström totesi mm. yksiselitteisen tylysti: oppikirjasta luopumisesta puhuvat eivät joko ymmärrä opetuksesta mitään tai eivät koskaan ole kunnolla opettaneet.

   Kuin historialliseksi todisteeksi tilaisuudessa julkistettiin myös paksu ja painava opus Oppikirja Suomea rakentamassa. Sen laajoissa artikkeleissa käsitellään monipuolisesti – ja poleemisesti – oppikirjan pitkiä perinteitä aapisen ja lukutaidon opetuksen alkuajoista eri aineiden materiaalien muotoutumiseen ja nykytilanteeseen. Helena Ruuska tarttuu mielenkiintoiseen alalajiin eli lukukirjojen merkitykseen: nykyisin unohdettu laji on kasvattanut monta sukupolvea lukemaan ja myös rakastamaan kirjallisuutta. Keskikoulun lukukirjan eri vaiheiden myötä rakentuu kuva moderneista kirjavalinnoista oppilaiden käyttöön. 

    Kun itse olin aikoinani mukana WS:n kunnianhimoisessa lukukirjaprojektissa Werneri, jäin miettimään erillisten tekstien tenhovoimaa. Silloin mukaan valittujen tekstikatkelmien lisäksi kolmikkomme Arvi Arjatsalon ja Elina Karjalainen kirjoitti teemojen ympärille omia tarinoitaan ja kertomuksiaan. Voi varmasti sanoa, että oppikirjojen liitännäisinä lukukirjoilla oli sekä hengähdystauon että lisäviitteiden rooli. Ruuska tiivistää lopuksi PISA-tulosten herkistämänä: ”Ehkä lukukirjakonseptille ei kannatakaan jättää hyvästejä, sillä vielä saatetaan kaivata kompaktia lukutaidon oppikirjaa – tietenkin päivitettynä2010-luvun ja sitä seuraavien vuosikymmenien tarpeisiin.”

   Kun silmäilin paria nykyistä kuudennen luokan äidinkielen oppikirjaa, päällimmäiseksi havainnoksi jäi jopa hajanaisen tylsän graafisen ulkoasun lisäksi suppeat lisälukemisen mahdollisuudet. Tuntuu kuin mentäisiin joko/ja suositummuuden ja tunnettavuuden kautta Tolkienista Simukkaan, myydyimpien kirjojen listaa läpi. Vivahteikkaat, yllättävät moniaalle suuntautuvat vaihtoehdot jäävät helposti uupumaan. Liekö sitten syy kokonaisuuden hallinnan puutteesta vai kiireestä…

Missä tietokirja luuraa?

Liekö ollut myös opetussuunnitelman uutuuden syytä, että tiedonhankinta ja –kirjoittaminen ovat kyllä eri tavoin pyritty ottamaan mukaan, mutta tietokirjat ovat jääneet esittelyissä kovin piiloon, useimmiten vain jonkin kirjalistan varaan. Onneksi Suomen tietokirjailijoilla on tähänkin tarjolla apua. Jo aikaisemmin esiteltiin yläkouluun ja lukioon tarkoitettu luettelo Tietokirjoja kouluun! ja nyt saatiin käsiin uunituote Lukuvinkkejä alakouluun ja esiopetukseen.

   Kun mukana on 75 tietokirjaa, kokonaisuuden koonti on vaikea ja lopultakin aina kompromissi. Tämä myös esikoulun ja ensimmäisten luokkien kohdalla, jotka jäävät vähemmälle. Valintoja on turha sen kummemmin suurennuslasilla tarkastella, koska luettelon hieno ykköstavoite on saada valokeila koulussa kohdistumaan pitkästä aikaa nimenomaan tietoon ja tietokirjan mahdollisuuksiin eri kouluaineiden tukena.

Aukeama Tietokirjoja kouluun -luettelosta historian ja kulttuurihistorian osastosta.

    Tästä puhuu myös professori Pirjo Hiidenmaa omassa valaisevassa johdannossaan. On oikeastaan mukava havaita, että omassa kotimaisia lasten tietokirjailijoita esittelevässä duetossani Totta tosiaan (2015) ja Toden teolla (2016) lähes kaikki mukana olevat tietokirjat ovat myös esiteltyinä. Sieltä ehkä voisi kaivaakin luetteloiden tueksi vielä monia mielenkiintoisia tiedon kohteita vaikkapa Katariina Heilalalta Päivä Kansallismuseossa tai Liisa Lauermalta mainio Sukuseikkailu. Suomen sotien tilanteistakin löytyy keskusteluja herättäviä luotauksia. Ehkäpä joidenkin alueiden tärkeyttä ja suositeltavaa soveltuvuutta on ilmassa, kun Jenni Pääskysaaren ihanat poika ja tyttö komeilevat molemmissa luetteloissa. Ja lasten keittokirjoja on enemmän kuin koodausoppaita!

   Mutta oikeastaan ainoa varsinainen kommentti päätyykin uuden luettelon viimeiselle sivulle.  Taittaja tai joku lienee väsähtänyt, kun sivulla komeilee autojen tunnistusopas. Lisäksi kirjan mukana on myös yli 100 tarraa, joten askartelua ja liimaamista riittänee kuitenkin aika monelle oppilaalle. Jotkut merkit taitavat jäädä käyttämättä. Runsaalle tyhjälle valkoiselle pinnalle olisi kyllä voinut ottaa vaikka huumorimielessä Rohilan pariskunnan niin nostalgisen ihanan Mummolan koneet…

Sarjanukuttajat ja Tyyris Tyllerö

Joulukuun myydyimpien lastenkirjojen joukosta ei löytynyt yllätyksiä. Sarjat jylläsivät edelleen kuin panssarivaunut läpi Suomen. Voisi jopa sanoa, että on yllätyksetöntä ja tylsää seurata kuukausi kuukauden jälkeen markkinointinostojen avittamia seikkailuja niin koulumaailmassa kuin hullunkuristen perheidyllien puristuksessa. Tämäpä ei tarkoita, etteikö kohteissa olisi hyvää imua ja letkeää tekemistä – ihminen ja kriitikkokin vain kaipaa joskus erilaisia nostoja.

  Niitä ei tullut Topelius- eikä Lydecken-palkintojenkaan kohdalla. Raati panosti jo ehdolla olleisiin vaan ei vielä menestyneisiin kohteisiin. Nyt nekin palkittiin. Vielä on toivona Runeberg-juniorin raati – liekö siellä tulossa yllätyksiä?

   Lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön viime vuoden viimeinen numero tuli lievästi myöhässä atk-ongelmien takia. Kun taittokoneet uupuvat ja vaihdetaan, syntyy aina uusia ongelmia. Jokin palkinto pitäisi antaa keksijälle, joka saa vanhat ja uudet ohjelmat edes jotenkin pukumaan toistensa kanssa. 

   Tyyris Tyllerö on pysynyt kuitenkin muurin harjalla opetusministeriön painostustoimista huolimatta. Mukana on lastenkulttuurin alueita kirjallisuudesta teatteriin, tiedosta musiikkiin.  Numeron aloittaa kiinnostavasti Sisko Ylimartimo luotaus  fantasiakertomuksiin, joissa kertojien katse osuu ulkopuolelta pohjoiseen, vaikkapa pohjoisnavalle tai Lappiin. Näitä ovat mm. Voltairen Mikromegas, (1752), postmoderniin tapaan leikkiä ja liioittelua sekä faktan ja fiktion sekoitusta. Joukosta löytyy toki H.C.Andersen, skotti George Macdonalds ja vaikkapa Philip Pullmanin Kultainen kompassi suomalaisnoitineen.

Tietokirjasta kuoleman kokemiseen

Teresia Volotinen on selvittänyt lasten ja nuorten tietokirjojen trendejä perheiden monimuotoisuudesta Nakkiin lautasella - koskaan aikaisemmin ei ole lasten tietokirjoissa kerrottu Elina Lappalaisen  tavoin siitä, miten tuotantoeläimiä kasvatetaan. Maailmanmaineeseen noussut Linda Liukas on tietysti mukana Ruby-kirjoillaan.  Ismo Loivamaa luo katsauksen lastenteatteria sivuaviin kirjoihin. Lastenteatteri rimpuilee talousvaikeuksissa, mutta hyvääkin kuuluu alalle. Hiljan on nimittäin julkaistu teatterikirjoja, joissa paneudutaan perusteellisesti ja intohimoisesti lastenteatteriin. Käsitys lastenteatterin lähimenneisyydestä kirkastuu. 

Meidän pihan perhesopan ja Christel Rönnsin opetusta

    Kaisa Lange pohtii kysymyksiä sairastumisesta, kuoleman läheisyydestä ja aikuisen vastuusta Suden lahja –kuvakirjan kautta. Tarinansa ja kuviensa kanssa matka todellisuuden ja mielikuvituksen, tunteen ja ajatuksen maailmoihin on koskettava ja ajatteluttava. Mutta onko pienen lapsen sairauksista ja kohtaamisesta esimerkiksi kuoleman kanssa olemassa lasten tietokirjallisuutta? Näitä löytyy erilaisten järjestöjen, yhdistysten ja liittojen julkaisuista. Uusia hyviä kirjoja on kuitenkin tullut esiteltäviksi Pienen kulkijan sairauskirjasta Patrick Nessin Hirviön kutsun tehokkaaseen fiktiiviseen analyysiin. Mutta laajempaa tietoa kuoleman mysteeristä lapsille ja nuorille täytyy etsiä norjalaisen tekijän versiosta Varför dör man? Se käsittelee kiinnostavasti kuolemaa historiassa, lääketieteessä ja uskomuksissa.

Laulujen lunnaat ovat iloisia

Johanna Lindstedt luo katsauksen uusiin lasten laulukirjoihin, jotka elävät edelleen vahvaa nousukautta. Kyllä maailmaan laulua mahtuu! Eli tervetuloa tämä 2010-luvun lapsille suunnattujen uusien laulujen kavalkadi! Juhlittaessa on musiikki tarpeen, ja tähänkin tarpeeseen löytyy tarjontaa.  Eri kulttuurien perinteet on huomioitu, on erilaisia otteita humoristisesta klassiseen.   Monikulttuurisuus on myös kirjan lauluvalinnoissa esillä. Kansanperinteen välittämistä yhä uusille lapsille voi mainiosti tehdä juuri monipuolisten laulukirjojen avulla.

   Lisäksi otetaan kantaa koulu-uudistuksen uusiin kiemuroihin, palkittuihin teoksiin, kulttuurilehtien ahdinkoon ja kuluneen vuoden aikana varjoon jääneisiin kohteisiin. Runeberg Junior ja Topelius –raatien ehdokkaat esitellään, mutta Tyllerön suosikit jäivät jälkimmäisessä osiossa nuolemaan näppejään. Kuin yhtenä lehden teeman loppukaneettina numeron lopettaa muistokirjoitukseni viime vuoden lopulla menehtyneen taitavan ja tunnetun piirtäjän, animaattorin ja kannentekijän Jukka Murtosaaresta. Minulla oli ilo ja kunnia tehdä Jukan kanssa niin sarjakuvia kuin kirjojakin. Jukan innostusta, intohimoista suhtautumista työhönsä jää kaipaamaan. Mutta ehkä yhteistyömme Kulmikkaassa kalliossa ei sittenkään jää viimeiseksi…

Näkymättömät ja muita muodonmuutoksia

Komea teos komeasta aiheesta: mitä ja millaisia ovat lasten mielikuvitusystävät? Motoksi voisi ottaa lausahduksen: ”Ei näkymättömyys ole mikään este olemassaololle.” Verna Kovanen lähti selvittämään tämän päivän lasten tarinoita valokuvin ja tarinoin koosteessaan Näkymättömät (Vernace 2016). Toinen dokumentaristin ongelma on miten dokumentoida näkymätöntä. ”On mielenkiintoista, että monesti lapsetkin sanovat ystävän olevannäkymätön, mutta silti he tietävät, missä kohdassa tilaa se on kanssamme. Näin ollen siis valokuvassa nähty todellisuus voi sisältää eri elementtejä eri katsojalle, ja siihen voi lisätä tasoja kertomalla, mitä lapsi Näkymättömien tapauksessa kokee.” 

   Tapaamme kirjan sivuilla Lean ja mielikuvituskissan, joka käpertyy ja liikkuu Lean sylissä ja ympärillä ja sanoin paikoilleen asetettuna. Ilona puolestaan on saanut kaverikseen kummituksen, joka alun pelottavuuden jälkeen suopuu kaveriksi. ”Luin et se on haarautuva, niin se voi olla kaikkialla, missä se haluaa. Joskus se tulee keskeyttää mun leikit ja haluais tulla mukaan, mut mä en halua leikkiä sen kanssa. Välillä ollaan piilosta. Kummitus on tosi pelokas, jos se ei tunne jotakuta, niin se kummittelee sille. Se pelkää et ihmiset tekee sille pahaa.” Vernerillä on punainen toukka nimeltään Anni-Panni, jonka kanssa tehdään leipomuksia. Arjen läpitunkema aikuisten elämä tunkee läpi taas Siirin kolmessa kaverissa, joihin kaikkiin ollaan jotenkin rakastuneita, mutta väliin on niin ärsyttävää, kun ne ei vastaa puheluihin.

Mistä kaverit tulevat?

   Oscarilla on taas Mulperi-astronautti, Caishalla Pokémonit, Niila on kapteeni Mustaparran kaveri ja juttujen kuuntelija: ”Mustaparta on vähän hankala sen takia, et se tekee kaikkee jäynää. Kerran meidän tietokone ei toiminu, ku Mustaparta oli majoittunut hiiren sisään.” Ellen on tavannut Liisan ja Antonin Tukholmassa, Atlaksen Plenti muutti Brysselistä mukaan Suomeen, Julia on perustanut toimiston Mintun, Tomppelin ja Ruusukaalin kanssa. vanhemmat sukupolvetkin ovat päässeet mukaan Ullan löydettyä II-papan. Muistia pidetään yllä pelaamalla, herkutellaan ravintolassa ja juhlitaan.

   Kovasen valokuvat ovat maagisia, vauhdikkaita tai rauhallisia: niistä tosiaan saattaa aistia nimenomaan mustavalkoisina jonkin läsnäolon ja lapsen kokonaisvaltaisen keskittymisen. Yligraafisuus tarkoittaa tässä tekstien sijoittelua välillä värialustoille, joista tekstistä ei saa selvää esimerkkinä vaikkapa takakansi. Kirjan lopussa on lastenpsykiatrian erikoislääkärin Janna Rantalan mainio essee mielikuvitusystävien taustoista ja merkityksestä lasten elämässä. 

Aukeaman oikea sivu

   Mistä tässä kaikessa on kyse? Rantala rauhoittelee aikuisia, jotka ovat jo keränneet paljon enemmän tietoa todesta kuin lapsi. Tämä kuitenkin vasta rakentaa rajoja ulkoisen ja sisäisen todellisuuden välillä. Kuvitellut kumppanit aikaisemmista käsityksistä poiketen ovat osoitus lapsen sosiaalisesta kyvykkyydestä ja toisen huomioonottamisesta. Mielikuvitusystävät liittyvät myös hyvään kielelliseen kehitykseen. ”Näkymättömänsä kanssa puuhaileva lapsi on tuskin sairastumassa.” Kysymyksessä on myös kätevä tapa harjoitella uusia, tarpeellisia rooleja. Ystävä voi olla jatkoa unikaverille vauvaiässä. ”Samoin Näkymätän voisi olla lapsen ´siirtymäminä´, väliaikainen keino hahmottaa ja tutkia omaksi minäksi kehittymistä. Hän voi olla lapsen haaveiden kantaja, urheampi, taitavampi, pystyvämpi kuin lapsi itse. Tai toisaalta pienempi ja hoivattava hahmo, jotakin sellaista, joka ei enää mahdu ihannoituun ísoon tyttöön´, ´reippaaseen poikaan´tai missään tapauksessa niinkin pystyvään ja itsenäiseen ihmiseen kuin esikoululainen.”

 Vanhemmat, älkää huolestuko!

 Lopuksi Rantala antaa vinkkejä vanhemmillekin Näkymättömän kanssa elämisestä. Fiksu ottaa hänet mukaan perheeseen, mutta ei uupua oikkujen kanssa. Näkymätön ei ole perheen kunkku. Lapsen luovuus ei tukahdu, jos leikkiä rajataan arvostavasti. Näkymättömään lapsella on copyright, ja aikuiset saavat elää lapsen taideteoksen äärellä. ”Vanhemman tehtävä ei ole kuvitella lapsen puolesta, kaapata Näkymätöntä itselleen, vaan malttaa olla leikissä mukana vähän, ihan kuin.”

   Verna Kovasen kirja on pysäyttävä muistutus lapsen mahtavista kyvyistä. Se vie ajatukset saman tien myös lastenkirjallisuuden mielikuvitusystäviin, joita löytyy runsas todistusvoimainen joukko Peter Panista Katto Kassiseen. Oikeastaan – kun selailee lastenkirjallisuutta kuvakirjoista puhumattakaan, mielikuvitusystävät kansoittavat lukuelämykset tiuhaan. Tässäpä kiintoisa tarkastelukulma – olisivatko myös muodonmuutokset eräänlaisia mielikuvitushahmoja, joihin haluaisi samastua ja elää toisenlaista arkea? Kuka haluaa muuttua Supermarsuksi, kärpäseksi tai vyötiäiseksi. Suomen nuorisokirjailijat ry:n voittaisassa kaksikossa on niissäkin kysymys muodonmuutoksista. Varsin tasapaksuiksi ratkaisuiksi raati nosti Topelius-palkinnon kohdalla Kolun sukupuolenvaihdoksen ja Sanna Iston muodonmuutokset Suomenlinnassa – tutut muistakin ehdokasasetteluista.

   Näkymättämät –kirjan takakannen taskussa on myös liitteenä Näkymättömien ystäväkirja, johon voi kerätä erilaisia muuttuviakin Näkymättömän vierailuja. Ja kun valokeila on nyt suunnattu lapsen mielikuvituksen rajattomuuteen, on syytä kehua lisäksi Alison Gopnikin Filosofista vauvaa – sekin todistaa lapsen mielen upeista kertomuksista totuudesta, rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta.