Helsingin kirjamessut - kanan vai kotkan lento?

 

 

Ehkäpä molempia. Ilmeisen nopeasti kohoon kyhätyssä kokonaisuudessa petti ensin tekniikka, niin kuin odottaa sopikin. Kommervenkkien jälkeen pääsi jo surffailemaankin ja aistimaan virtuaalimeteliä ja tungosta. Niitähän ei ollut, mutta kummallisen tavanomaiselta meno näytti. Lavoja oli toki vain kolme, joten ymmärrän, että oli varmaan pakko tiivistää ja rajoittaa.

Silti jäi kaipaamaan tietotekniikan suomia mahdollisuuksia, varsinkin kun kyse oli televisio-ohjelmien kaltaisesta ilmiasusta. Kameratyöskentely oli valitettavan kaavamaista, eikä kuvitusmahdollisuuksia otettu oikeastaan lainkaan käyttöön. Ymmärsin, että esimerkiksi yhden lavan ohjelmat olivat ainakin osittain ennakkoon filmatut, joten ainakin siellä olisi voinut kuvittaa paljon enemmän. Kun kyselin kollegoilta mielipiteitä, palaute oli aika samanlaista.

 ”Hyvä kirjailija ja hyvä haastattelu eivät aina kohtaa. Miksihän kuullaan usein ne kuluneimmat kysymykset.” ”Älyn ilotulitusta oli kun E Wallacen suomentajaa haastateltiin, vaikka johdattelija oli jouduttu äkkiä vaihtamaan. Tuli paikattua sivistysaukko kun tiedän, etten lue Wallacen yli 1000-sivuista kirjaa.” ”Parasta on kun englanninkielinen haastattelu on nyt tekstitetty suomeksi. Esim Elizabeth Stroutista sai kaiken irti. Ja parasta myös, että voi katsoa 8.11 saakka.” ”Parhaimpia olivat tiedeohjelmat. Useissa esiintyjät olivat selväsanaisia, ja asiat esitettiin todella mielenkiintoisesti.”

Kaisa Happonen ja Anne Vasko

 Mutta lasten ja varhaisnuorten ohjelmat!

 Niitä sai hakea suurennuslasin kera. Liekö ollut niin, että kustantajat saivat tietyn määrän lava-aikaa, ja lapset joutuivat statisteiksi? Kirja-Kallion varttuneempien ohjelmat puolestaan painottuivat fantasiaan ja muodikkaisiin pintakuvioihin kuten myös kirjallisen makuiset kysymykset. Löytyi sieltä sentään karhu Murr ja ilmastonmuutos-kirjat muutamien tavanomaisempien bestsellereiden takaa. Mutta mitä sitten olisit itse lavalle tuonut, kollega kysyi uteliaana. No, upeasta koronavuodesta olisi voinut poimia lähes mitä vain. Jos vain ottaisi vielä esittelemättä olevien kirjojen päältä messujen teemaa tulevaisuudesta ja luonnosta, niin kutsuisinta lavalle esimerkiksi mainiot keskustelijat Raili Mikkasen ja Reetta Niemelän.

 Julmat pedot kirjamessulavalle!

 Railin matka ahman sielunmaisemiin alkaa Ähtärin eläinpuistossa Julian ja Matin tapaamisella. Suuressa ja pienessä ahmassa (Rpbustos 2020) hän puhuu sekä ahman kanssa että kertoo suoraan lukijalle perustietoja ja kokemuksiaan tuosta ristiriitaisesti vainotusta eläimestä. Kolmensadan eläimen populaatiota voi verrata vaikka oman koulun oppilasmäärään! 

”Tiesin, ettei ahma luonnossa tule lähelle ihmistä, vaan pakenee heti hajun saatuaan tai äänen kuultuaan. Niillä on ihmisistä huonot kokemukset. Ahmat olivat jo uhkaavasti häviämässä Suomesta kokonaan, sillä niitä metsästettiin säälittä. Onneksi ne välillä rauhoitettiin. Nyt niitä saa metsästää muutaman vuodessa ja vain luvalla.” 

 Julia ja Matti ovat hyviä esimerkkejä alkuun. Niiden kautta edetään pesän valintaan, selvitetäänkö ahmiiko ahma tosiaan vai miksi sitä väitetään verenhimoiseksi tappajaksi.  Entä missä ahmoja näkee ja missä ne liikkuvat? Itse yllätyin varmaan monen muunkin ahman luontodokumentin seuraajien tavoin, kun näin miten nopea ja sitkeä juoksija ahma on. Kolmessa viikossa voi taittua jopa tuhat kilometriä.Ahman päivitystä varmasti on tarvittu, ja tässä se tehdään erinomaisten taitavien kuvaajien valokuvien saattelemana. Hauska yksityiskohta on alku- ja loppusivujen yhdistelmä: alussa näkyvät ahman jäljet talvisessa metsässä, lopussa avautuu Ahmavaara Syötteen kansallispuistossa. Juuri siellä ahman jäljet on kuvattu.

 Pelon ja vihan juuret

 Ahma ja susi ovat aika hyvä parivaljakko, kun puhutaan eläinten suojelusta ja mistä viha oikeastaan kumpuaa. Reetta Niemelän pienen pamfletin nimi on dramaattisesti Älä vihaa minua. (Kuv. Sanna Pelliccioni Karisto 2020) ja se ainakin herättää kysymyksiä – varsinkin kun kansikuvassa on hellyttävän näköinen koiranpentu (no, sudenpentuhan siinä, kuten lopuksi selviää).  Kirja alkaa hämähäkin puheenvuorolla. Idea selviää: ns vihatut luontokappaleet kirjoittavat tuntemuksistaan ihmisille. Samalla annetaan hiukan tietoa ja taustaa kustakin. Kuvituksista saa suurin piirtein kyllä selville, kenestä puhutaan, ja ehkä valokuvat olisivatkin olleet jopa liian rajuja tähän puolustuspuheenvuoroon. Jäin kyllä miettimään tuota viha-sanaa, joka on niin setvitty ilmaus tällä hetkellä. Vihataanko hämähäkkejä? Vai onko se vain vaistomainen epämiellyttävä tunne, joka saattaa sekin vaihdella vaikkapa koon ja ulkomuodon suhteen? Lopussa on tärkeitä ajatuksia juuri pelon, vihan, inhon ja ällötyksen suhteen. Reetta on vankasti sitä mieltä, että asiallisen tiedon saaminen voi muuttaa näitä tunteita myös arvostukseksi. Punaisena lankana on lisäksi ymmärtää jokaisen luontokappaleen tärkeys kokonaisuudelle. Vieraslaji-käsitettä selvitellään ja muutenkin tietopaletti on hallussa.

 Hidasta aikaa kirjamessuille?

 Puoleen tuntia on aikaa haastella. Mistähän juuri tuo määrä on tullut? Yhä nopeatempoinen ihminen ei messujen mielestä enempään kykene? Miten olisi varsinkin nettipuolella väliin kunnolla aikaa puhua ja pureutua syvemmälle? Minäkin ottaisin mieluusti vielä kolmanneksi silloin sujuvasanaisen Aura Koiviston. En ehkä hänen Panda-kirjaansa ja Kiinan muuttunutta eläinstrategiaa, vaan Kadonneet eläimet (kuv. Anu Vanas, Minerva 2020).  

”Mitä jos voisimme kurkistaa kauas menneisyyteen? Jos voisimme nähdä tuhansien ja miljoonien – ei, vaan kymmenien miljoonien vuosien taakse? Olisimme varmasti ihmeissämme.” Auran letkeän sujuvassa seurassa voimme näin tehdä – ja olla ensimmäisiä ihmisiä hämmästyttävissä maisemissa. Koivisto on tottunut tietokirjailija, joka nyt lähtee lukijansa kanssa muinaisuudesta palaamaan hiukan lähemmäksi omaa aikaamme. Muinaismetsässä löydämme alkuapinan, pelästymme konkkanokkaista kasvissyöjää, jättilintua, näemme valaan, jolla on pienet jalat ja ihmettelemme sarvikuonojen jättiläistä. 

 Kuvitus tuo eläimet jännittävästi lähelle. Aukeamilta löytyy punaisella perustietoja ja syventävää faktaa kertomuksien tueksi. Mikä on koirakarhu? Koivisto on valinnut sivuille sekä aikakautensa tärkeitä eläimiä että mielenkiintoisia, nuorta tutkijaa hetkauttavia kohteita. Tietysti mukana on sapelihammastiikeri ja luolakarhu, jota ei todellakaan haluaisi elävinä kohdata. Lähempänä meitä esitellään Euroopanvillihevonen ja siivetön ruokki ja samalla sukupuuttoon kuolleiden ja kuolevien tapauksia. Aura laittaa vaikkapa ruokin puhumaan suoraan lukijalle kuten Reetta Niemeläkin:” Mitä haluaisit sanoa meille ihmisille? Te olette itsekkäitä. Parasta mitä ihminen voi tehdä, on että hän suojelee heikompiaan.”

 Uutta elämää kirjamessuille, toivoo alpakka

 Sovitaan, että Helsingin kirjamessut selvisi alun räpyttelystä tulevaisuutta ajatellen vaihtoehtoja kartoittaen ja ajatuksia herättävästi.  Kokijat jakaantuvat varmasti ainakin kahteen ryhmään, innostuneisiin ja päätään pudisteleviin. Selkeimmin eroja taitaa kuvastaa Viinimessujen pari ohjelmaa, joissa virtuaalisesti maisteltiin viinejä. Mitkä tuoksut ja maut!

 Loppuun voisi poimia vielä Maire Soiluvan villanpehmeästä tietokirjasta Avuliaat alpakat ja lempeät laamat (valokuvat Shutterstock,  Aurinkokustannus 2020) kannustavan hymyn kirjamessuille ylipäätään. Värikuvissa luonteikkaasti silmiin tuijottavat eläimet omaavat niin ilkikurisen moninaisen hiusmuotikavalkadin, että lapsilla herää heti halu kertoa omia salaisuuksiaan. Tervetuloa Lukulaamat koirien ja lehmien pariin – tietoakin noista sorkkaeläimistä löytyy mukavasti.

Aleksis Kivi - luurangosta kierrätykseen

Näin suomalaisen kirjallisuuden päivänä voisi kuvitella kansalliskirjailijamme kääntyvän haudassaan – tai sitten ei. Kirjamessut koetaan nyt verkossa, ja Helsingin kirjamessut yrittää kovasti saada ainakin jotakin kuluja peittoon tarjoamalla maksullista linkkiä katsomaan omalta koneelta esityksiä. 

Ainakin näin alkuun nopea vilkaisu tuotti jonkinlaisen suppeuden tunteen. Otsikoita oli klikattava, ennen kuin pääsi lisätietoihin. Ylipäätään jäi miettimään, miten nyt konkretisoituu originaali kirjamessujen hullunmyllyn ja hälinän puuttuminen ruudun tuijottamiseen yksin tai kavereiden kanssa.

Toisaalta miten eri kirjalajit soveltuvat televisionomaiseen esittämiseen? Esimerkiksi lapsille kiinnostuksen ylläpitäminen voi olla aika haastavaa. Kaunokirjailijoiden kohdalla ainakin suosituimpien selostuksia saattaa nyt jopa kuulla paremmin kuin autenttisessa hölinässä. Tietokirjat kestävät kenties parhaiten intensiivisen katselemisen ja kuuntelemisen. Tarjolla on myös pelkästään otsikoidenkin kautta ajantasaista ja kiinnostavaa materiaalia. Mukaan on päässyt myös lasten ja nuorten tietokirjailijoita ajankohtaisilla aiheilla.

Luurangon rokotus – entä kakka?

Tällä alueella on muuten tänä vuonna tosiaankin varaa valita. Tuleviin blogeihin jää vielä varastoonkin materiaalia, kun yrittää pinon päältä poimia mukaan vaikkapa muutaman esimerkin eri alueilta. Pienempien tiedonharrastajien kirjoissa biologia on hyvä alue, ja Antti Nikusen Ihmisessä (WS) Urho ja Onni tutkivat tällä kertaa itseään edellisen oppaan autojen rakenteiden jälkeen. Melkein samastahan aiheesta on kysymys.

Tällä kertaa johdattelijana on terveydenhoitaja Eira Etevä ja aloitetaan kaikkia jossakin vaiheessa koskettavasta rokotuksesta. Aukeamilla seikkailee myös alussa karannut marsu. Mutta onko meitä petetty? Eihän täällä mitään rokoteta, vaan aletaan esitellä heti aivoja ja keskushermostoa. Eikö vieläkään? Ensin mennään läpi aistit, puhutaan nukkumisesta puheesta ja tunteista ja luurangosta. Tämä on kiinnostavaa, sillä Nikusen luumies saa kätevästi päälleen sitten lihakset ja sisäelimet ja suoliston. Entäs verenkierto ja iho? Täältä pesee. Nyt varmaan lähestytään pistämistä, koska opiskellaan bakteereja. Ei vielä, viimeiseksi täytyy selvittää sukupuolielimiä ja halaamisen sääntöjä. Ja sitten lasten pettymykseksi rokotus onkin jo ohi. Onneksi marsu löytyy, luuranko ei saa rokotusta ja kerrataanpa vielä kaikki! Huh ja puh, olipa melkoinen rokotusreissu. Mutta Nikusen aukeamat pystyssä tai vaakasuorassa ovat hauskoja. värikkäitä ja yllättävän selkeitä – kunhan malttaa mennä asian kerrallaan ja käyttää vaikka omaa napaansa esimerkkinä.

 Jos halutaan keskittyä tämän vuoden kuumaan lasten tieto-ongelmaan, voi myös tarttua Ei voi olla totta! –sarjan kakkoseen eli Kakkaan! (Otava). Tuutin täydeltä kakka-asiaa lupaa jo etukansi, ja sitähän löytyy. Tietoa piisaa, ja sitä yritetään ponnistaa mielenkiintoisemmaksi suoraan sanoen aika ylitsevuotavalla metodilla. Paljonko kakkaa on kakattu maailmassa? Entä pissaa? Paljonko piereskelet elämäsi aikana? Miksi vompatti kakkaa kuutioita? Ehkäpä näitä ns. sisäänheittotuotteita tarvitaan tekijöiden mielestä, mutta niiden varjossa toki saadaan hyvin asiallista tietoa kakan monimuotoisuudesta ja merkityksestä luonnossa.

 Kierrätetään ja avataan läppiä

 Avattavia läppiä hyväkseen käyttävä Kysy ja kurkista-sarjan Hyvä vai paha muovi? (Tammi) antaa ainakin jonkinlaisen yleiskuvan muovin vallasta ja merkityksestä niin taloudessa kuin luonnossa. Aukeamalla on avattavia kuvaluukkuja, joissa selvitellään hiukan enemmän sisäänheittokysymyksen ongelmaa. Miksi maailmassa on valtavasti muovia? Miksi muovia ei saa polttaa? Tarvitseeko kaikki tosiaan pakata? Minne keräysmuovi päätyy? Lopussa pohditaan jo vakavammin merien muoviongelmaa ja yritysten keinoja keksiä vaihtoehtoja. Lopuksi kerätään yhteen asioita, joita jokainen voi itse tehdä muoviongelman hillitsemiseksi.  Kovin syvälle ei luukuttamalla ylletä, mutta monia asioita heitetään pureskeltaviksi – ja aikuisenkin selitettäviksi eteenpäin.

 Elsa ja Lauri kierrättävät (Mäkelä) on jo kuudes varhaiskasvatuksen opettajana toimivan Kerttu Rahikan (ent. Ruuska) faktiotyyppisistä tietyn aiheen ympärille kietoutuvista arkitarinoista. Nyt saadaan mukavan ja monelle varsin tutun tilanteen kautta tietoa kierrätyksestä. Lapset saavat oman huoneen, mutta ensin on tarkkaan mietittävä, mitä sisustamiseen tarvitaan. Ehkäpä tutkitusti tyttö tuntuu hyvin järkevältä ja analyyttiseltä, kun taas Laurille tuottaa vaikeuksia luopua oikeastaan mistään, varsinkaan leikkidinoista. Tarvitaan rauhallista pohdiskelua tilanteen selvittämiseksi. Porukka käy mukavan informatiivisesti niin kierrätyskeskuksessa kuin kirpparillakin. Vanha lasten kerrossänky pannaan myyntiin nettiin ja saakin pian uudet asiakkaat. Laurikin heltyy ostajaperheen tytölle ja luovuttaa yhden dinoistaan ”hyvään kotiin”. Uusia huoneita juhlitaan kavereiden kanssa ja leikitään lopuksi tavaralaatikoilla junaa. Kirjan tieto-osuudessa selvitellään kierrätyksen tarkoitusta ja tapoja, mitä laitetaan minnekin, miten voi välttää turhaa jätettä ja miten voi kierrätysleikkiä. Nadja Sarellin lapset ovat ilmeikkäitä vihastuksineen ja ihastuksineen ja kautta tavarapaljouden löytyy myös hyvien asioiden selkeää faktakuvitusta.

 Aleksis Kiven päivän kirjailijat

 Kollegani Ismo Loivamaa on vuosien ajan ihmetellyt ja peräänkuuluttanutkin kotimaisten lasten ja nuortenkirjailijoiden esittelemistä lapsille ja nuorille. Olisi voinut odottaa vaikkapa Nuuskamuikkusesta tai Tiitiäisestä vihdoinkin muuta kuin sankaritarinoiden parin sivun mittaisia esittelyjä. Mutta ehkä Tove tai Kirsi ei niin helposti sopeudukaan esiteltäviksi? 

 Vaihtoehdoiksi on tarjolla Eeva Kilpi ja Väinö Linna. Karo Hämäläinen on keksinyt raamikseen Akselin ja Elinan kesänvieton mummin ja papan luona Urjalassa, sopivasti Linnan lapsuudenmaisemista. Sieltä lähdetään retkelle Tampereelle, missä on kuuluisa Linna. Mikähän linna on kyseessä? Onko yliopiston kirjasto sellainen? Entä Finlayson? Näin seurataan kätevästi Väinö Linnan elämänkaarta ja kirjallista uraa maamerkkien kautta, jotka liittyvät hänen elämäänsä. Lopussa on sarjakuvamainen kavalkadi vuosiluvuittain, romaanien esittelyt ja kartta maamerkeistä. Ilpo Koskelan kuvitus on… no miten sen nyt sanoisi, suuripiirteisen tamperelainen.

 Kolmas osa Eeva! (Teos) Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin sarjassa Suomen supernaisia on mielenkiintoinen kokonaisuus. Kohteena on Eeva Kilpi ja kannessa nimen alla vielä selvennykseksi ”Kirjailija Eeva Kilven polut, muistot ja viisaat sanat.” Kun aikaisemmissa kirjoissa Minna Canthista ja Ellen Thesleffistä on selvä omaelämänkerrallinen ote, nyt kirjan tekijä voisi olla Eeva Kilpi. Hän puhuu ja kertoo elämästään. On vaikea arvioida, mikä Leena Virtasen osuus on ollut sanojen ja muisteluiden kokoamisessa, varmaan hyvässä yhteistyössä kirjailijan kanssa. Eeva Kilpi kertoo lapsuudesta Karjalassa, ainaisesta ikävästä, joka purkautuu niin arkeen kuin kirjailijankin elämään, runoihin ja romaaneihin ja kirjoituksiin. Lapsuudesta vaelletaan sotaan ja evakkoon, asettautumiseen muualle, kouluun, kirjoittamiseen ja vihdoin äitiyteen ja isoäidiksi. Leena Virtanen/Eeva Kilpi ovat valinneet näytteet kirjallisesta tuotannosta taitavasti: sanat ja tunteet ovat sekä runollisen kauniita että selkeän ilmaisevia. Ja ne ovat myös selvästi innoittaneet Sanna Pelliccionia tekemään hyvää työtä ja joitakin upeita oivalluksia runojen maisemista. Näytteet erottuvat erilaisella hennolla tekstityypillä itse kerronnasta ja vain muutamassa kohdassa tumma pohjaväri hankaloittaa. 

 Takakansi ilmoittaa kirjan sopivan lapsille, nuorille, kouluille ja kaikille, jotka haluavat tietää enemmän merkittävistä suomalaisista naisista. Eeva Kilven kertomat asiat ovat selkeitä. Ehkä ei ole niin yllättävää, että runotkin toimivat aika hyvin kouluikää lähestyville lapsille. Tapahtumat lapsena, koulussa, äitinä ja mummuna ovat tuttuja. Runojen ja tekstiotteiden lukeminen puolestaan sisältävät nekin tunneskaalojen lisäksi tarpeeksi tarttumakohtia ympäristöön. Kuvaavaa on, miten kuusivuotias poika kuunteli ilmeisen tarkasti, koska kommentoi kohtaa: ”Reportterin mentyä/haastattelin pihassa kuminaa: `Miten päätitte olla mauste?´Hän jäi miettimään. miten ääni voi olla mauste.

 Suomen kieli on hienon monivivahteinen ilmaisumuoto! Kuuntelin aamuradiosta pätkän Aleksis Kiven veljeksiä ja ajattelin samalla lailla. Olisi jännittävää kuvitella Kiveä esiintymässä kirjamessuilla ns etänä. Hän voisi vangita katselijansa pelkällä kielellä? Mutta kun juuri tullut uutinen kertoo, että Finlandia-palkinnot jaetaankin Yleisradion ohjelmassa, nostin peukkuja. Palkinnonjaot ja seremoniat sopivat sinne hyvin, kun kerran Linnan juhlatkin.