Digivajaa opettaja - lähdekritiikitön oppilas

Viikonloppuna opettajat kerääntyivät Messukeskukseen vuosittaisille EDUCA-päivilleen. Parin päivän aikana toiverikkaita oppimateriaalikustantajien ja digisysteemejä kauppaavia standeja kiersi lähes 15 000 kasvattajaa. Vertailun vuoksi: edellisenä viikonloppuna puolestaan kolmipäiväisillä matkamessuilla unelmoi yli 60 000 matkalle halajavaa. Ja oliko nelipäiväisillä kirja-viinimessuilla lähes 80 000 lukijaa vai viininjuojaa?

     Digi oli päivien sana. Mainio ja konkreettisesti toiminut ”kamerakynän” esittely oli esimerkki opetuksen tukemisesta tavallisin välinein ja oppilasta innostaen. Kamera otetaan kynäksi ja kerrotaan kuvalla. Toisissa esityksissä mietittiin, mihin opettajaa enää tarvitaan Googlen aikakaudella – varsinkin kun hänen digiosaamisensa koettiin kovin vajavaiseksi. Suomen tietokirjailijat ry:n seminaarissa kannettiin huolta myös yllättävän heikoksi jääneestä lähdekritiikin hallinnasta. Mielenkiintoinen puheenvuoro yleisön joukosta huomautti, että sitä ei ole kovin paljon koulussa tarvittu: oppikirjoissa on aina oikeat vastaukset. Mutta tähänkin on kuulemma tulossa parannuksia uuden opetussuunnitelman astuessa valtaan. Oppikirja ja sen rinnalla tietokirja olivat myös tapeetilla.

     Lasten ja varhaisnuorten tietokirjallisuus on kirjava kenttä, jota on hankala sijoitella muotteihin ja tilastoihin.  Mukana ovat vuosittaiset trendit kuten Soivat laulukirjat tai Kaupungin linnut ääninä – onneksi tietokirjapuolelle ei ole ähkäisty pieru- tai hohotuskirjoja. Legot, Minecraf-kuutiopelikirjat, ohjelmointi ja koodaus löytyvät, ja tietysti ikiaikaisia suosikkeja ovat dinosaurukset, hevostallit ja ei niin kotimaisten eläimien kummallisuudet. Ihmiskehon rakenne on aina yhtä kiinnostava, ja juhlien järjestäminen kaipaa yhä tukea. Isät punomassa tyttöjensä lettejä ei sekään ole yksittäinen tiedollinen ilmiö, vaan alan kirjoja löytyy joka kustantajalta. Tilannetta sekoittavat vielä erilaiset esiopetuksen tukikirjat, uskontojen kenttä, erilaiset selitys- ja opasjulkaisut. Pienten lasten kuvakirjoissa mahdollinen nippeli ja nappelitieto ulottuu autoista kotieläimiin.

Trendit ja juhlavuodet

Vuosittainen kotimainen selkeämpi lasten ja varhaisnuorten tietokirjojen määrä keikkuu reilun parin- kolmenkymmenen kirjan vaiheilla. Viime vuonna sieltä saattoi kaivaa tietoa erilaisista perheistä, eläinten kohtelusta, baletin suurista esityksistä, juhlapäivien historiasta ja nykyisyydestä, Sibeliuksen lapsuudesta, Päivästä Linnanmäellä ja Korkeasaaressa ja nuorten itsetunnon kohottamisesta.

Selkokirjallisuuden puolelta löytyy mukavasti tukea, koska tekstit sopivat laajoille kohderyhmille. Avaruus, Suomen historia tai uskontojen moninaisuus ovat näitä teemoja. Tärkeää on aikuisten tietokirjojen antikin: Litmasen ja Jarkko Ruudun muistelmat ovat kuluneet varhaisnuorten käsissä.

    Isojen kustantajien sekalaista tarjontaa ryydittävät kuitenkin pienet erikoisjulkaisijat, omakustantajat ja museoiden sekä yhdistysten tarjonta. Ne on vain löydettävä jostakin: kirjakaupat eivät erityisesti auta nostamaan valtavirrasta poikkeavia tarjokkaita esille.

    Museoiden tuotteista ovat hyviä esimerkkejä esimerkiksi Helsingin kaupungin historiaa sarjakuvina, Vantaan kylähistoriaa, Rovaniemen markkinoita tai Turun linnan vaiheita. Yhdistyksistä taas muun muassa Luustoliitto Elmerillä ja luurangolla, Sylva ry syöpälapsista kertovilla kirjoillaan tai Aivoliitto spesiaalilasten kuvauksilla. Pienten erikoisjulkaisijoiden repertuaarissa on vaikkapa Saimaan norppa, ilmastonmuutoksen merkit tai hylyt ja majakat.

 Vaarit, mummot, lapset ja luonto

    Jotenkin viehättävää on myös löytää historiasta sukupolvien välisen tiedon välittämistä useistakin kirjoista. Enon opetuksia luonnon asioista eli Wareliuksen tarinaperinteen jatkumista löytyy edelleen esimerkiksi sarjassa Ilposta, Vaarista ja Vappu-koirasta luontoa tutkimassa. Mutta eipä ihme, että kun Jani Kaaro uskaltautui tekemään tietokirjan Evoluutiosta, se palkittiin heti lähes kaikilla alan tunnustuksilla, eikä huonommin käynyt Elina Lappalaisen Nakki lautasellekaan eläinten tehotuotannosta. Äskettäin Tieto-Laurilla palkittiin hienot kirjat Leonardosta ja Suomen lapsista retkeilemässä. Voisikohan samaa povata, jos saataisiin kirja Päivä eduskunnassa tai Päivä pörssissä?

    Tekijöitä meillä luulisi olevan runsain mitoin. Silti - kun kirjassa Totta tosiaan esitellään 20 pitkän linjan tietokirjailijaa, niin mahdolliseen jatko-osaan - nimi voisi olla Toden teolla - ei niin vaan löydykään pitempään alalla huseeraavia tekijöitä. Lasten ja nuorten tietokirjallisuus näyttää muuttuneen yksittäisten tai muutamien kirjojen tekijöiden työkentäksi. Tämä ei ole huono asia, jos se samalla monipuolistaa kokonaiskuvaa. 

   Kun katselee esimerkiksi viime vuosien lasten tietokirjojen apurahamyöntöjä, kokonaiskuva on kuitenkin tutunoloinen. Muutamat projektit jäävät kiinnostamaan: on lapsen etiikkakirjaa, on mielenkiintoisia projekteja monikulttuurisuudesta ja kielestä, tyttöjen tiede-kasvatuksesta, perheen ja lapsen selviämisestä ja jopa yritys kertoa, miten nuori Suomen valtio ja sen työläiset järjestäytyivät, miten ammattiliitot levisivät ja elämä sujui vuosikymmenien aikana tehdaspaikkakunnalla.

Kevät ei ole tiedon juhlaa

Mutta pääsevätkö ne tuotantoon saakka onkin eri asia. Tammen ja WSOYn ensi kevään kirjalistoilla hakusanoilla 2016, lasten ja nuorten kirjat, tietokirjat tulee tulokseksi yksi osuma. Yllätys, yllätys: Taistelevat dinosaurukset keräilykortteineen. Ruotsissa sen sijaan Dagens Nyheter ja Svenska Dagbladet ovat aloittaneet omat sivunsa nimenomaan nuorille, ns. Junior-uutiset, tietokirjallisuudessa siellä satsataan ajankohtaisten ilmiöiden tarkastelemiseen ja selittämiseen. Meillä ensi syksyn tarjonnasta löytyy varmaankin pakolaisongelmaa ja eri kulttuurien kohtaamisia – mutta mitä muuta?

   Eli valtiovarainministerin laskutapaa lainaten sormia pystyyn. Yksi: millainen on kustantajien halu tehdä tärkeää erilaista tietokirjallisuutta lapsille? Kaksi: miten parantaa levittämistä ja tiedottamista - myös kasvatuksen kentälle ja kirjastoille tietovinkkauksen muodossa? Kolme: miten tukea ja aktivoida tekijäryhmiä, kuka tekee mitä ja milloin? Kentältä tarvitaan ajankohtaista tilastointia ja tietoa tukitoimien määrittämistä varten. On mielenkiintoista nähdä, miten Suomen tietokirjailijoiden suunnittelema tieto- ja tukipaketti tulee muuttamaan tilannetta.

Virkkauskoodaaminen ja humpatit irti!

Toki on pitkin Suomea mielenkiintoisia näyttelyitä noin lastenkulttuuria ajatellen. On Lahtea, Mikkeliä ja niin edelleen, mutta helsinkiläisiä on hiukan hemmoteltu talvipakkasilla. Kuvittajat ry:n jäsenillä on siellä täällä omien töiden esittelyitä, joista kävin bongaamassa mielenkiintoisen kuvia ja kuvatuksia neljältä vuosikymmeneltä eli Kirjoissa ja kansissa. Harri Manner julkisti galleria Dixissä nimittäin näyttelynsä yhteydessä myös kaksi (lasten)kuvakirjaa, Humpatti etsii kotia (Hieronymus&Arktinen Banaani 2016) sekä Merenvaltias käy kylvyssä & Yksisilmäisten onkimiesten arvoitus (Hieronymus 2016).

Yksisilmäinen onkimies oli mukana Tallinnan 2.triennaalissa

    Manner on todella monipuolinen luova tuottaja: muistan miten tuli vinosti naureskeltua suomalaista taidemaailmaa ärsyttävää Suurta performanssia katsellessaan televisiosta ja tiilimuuria ihaillessa (Suuri performanssi on koettavissa myös kirjana, Johnny Kniga 2005) ja kuunnellessaan Harrin muisteluksia erilaisten taidenäyttelyiden avajaisista (muiden siis). Dixissä on mukana kattava läpileikkaus: enpä ollut tiennyt, miten paljon ja upeita kirjankansia Manner on ehtinyt tehdä 70-luvulta alkaen Otavalla ja muuallakin (Christer Kihlman, Antti Hyry, Pirkko Saisio, Johan Bargum, Italo Calvino, Joseph Brodsky  – kiinnostaviin otoksiin kuuluu myös Tammen Toisin sanoen äidinkielen oppikirjasarjan todella omalaatuisen vetävä kuvamaailma 70-luvulta. Gallerian takahuoneessa on myös herkullista poliitikkosatiiria: vielä ehditte käydä Uudenmaankadulla tutkimassa tammikuun loppuun saakka, miltä esimerkiksi Paavo Väyrynen näyttää isoin korvin tai kenties kaljuna?

  Lasten kuvakirjojen kohdalla käytin sulkuja – oikeastaan siksi, että kohderyhmä voi olla kuka tahansa. Lapsi Harrin kuvakirjojen kokijana saa niistä aivan varmasti irti omia hulvattomia tulkintojaan, mutta niin myös aikuisempi silmäilijä. Lapsi mieltyy leikkikalutehtaaseen Humpatin etsiessä kotia tai kokee itsensä hauskasti aikuisten veroiseksi Ihmelapsi Einon kasvaessa kolmessa päivässä yhtä pitkäksi kuin isä – ja pyöreäksi kuin äiti. Ja kaikkia lapsia kiinnostaa mitä kylpyammeessa voi tapahtua: missä on puhtaan veden lähde? Onko siellä merenneitoja? Liekö lapsityypin alkulähtökohta tosiaan jo Toisin sanoen kuvissa esiintyvä tuttia imeskelevä suurisilmäinen hahmo? Entä Kalle Mäkinen? Hänen leikkikalutehtaansa valmistaa AEPL-leluja eli Aivan Erityisen Pehmeitä Leluja, joista Humpatti alkaakin puhua. Mutta tälle Kalle Mäkiselle kasvaa vanhemmiten hiukset ja parta – jostakin kulmasta (anteeksi nyt varmuuden vuoksi) Kalle on joltisenkin Harrin tyylinen.

    Tämä tulkinnoista. Itse Harri Manner toteaa yksiselitteisesti (?): ”Päähänpälkähdys, siveltimet, värit, kynät ja paperit ovat syy itsessään. Kaikenkarvaiset, alun perin toisistaan irralliset kuvalliset aihelmat ovat löytäneet paikkansa isokokoisille plansseille kootuissa sommitelmissa, asettuneet osaksi puhtaasti esteettisen valinnan kautta muodostuneita kokonaisuuksia, jotka voi nähdä eräänlaisina muistiinpanoina outojen kummajaisten maailmoista.”

Virkkauskoodaaminen

Aikaisemminkin olen ollut otettu Virpi Siiran OmA koppa-jutuista. Kun olin menossa Tammen ja WSOYn lastenkirjojen kevätinfoon, kävelyreitti kulki sopivasti Eteläesplanadi 4 kulman ja Virpi Siiran uuden näyttelyn kautta Craft Cornerissa. Kaksi kirjaa on jo virkkaajien iloksi olemassa, ympyrä ja neliö, ja nyt voi omin silmin ihastella ja kosketellakin, millaisia pyörylöitä ja neliöitä syntyy virkkaamalla mielikuvituksenkin voimalla. Näyttely on melkoista ilotulitusta. Jälkihurmoksessa kävin vielä Virpin Oma koppa –blogissa ja huomasin, että näyttelytilassa on pidetty myös kirjailijatapaamisia ja harjoiteltu erilaisten muotojen luomista. 

Oma koppa -blogissa on todella runsaasti materiaalia!

    Mutta eipä näkynyt yhtään miestä. Suosittelen meikäläisillekin niin blogissa käväisyä kuin näyttelyssä piipahtamista – sielläkin ehtii vielä tammikuun lopussa pyörähtää. Kun Virpin kirjoja antaa lahjaksi – viimeksi olin myyty itse kirjojen viimeisteltyyn ulkonäköön ja grafiikkaan – niitä voisi itsekin ensin varovaisesti ja sitten rohkeammin ottaa omaksi. Ihan tosissaan: kun nyt myydyimpien tietokirjojen kirjakauppalistoilla komeilevat jatkuvasti erilaiset naisten ja miesten värityskirjat, miksi ei tuota samaa rentoutumista voisi harrastaa aloittamalla virkkauskoodaaminen? Se tuntuu huomattavasti luovemmalta kuin vaikkapa Linda Liukkaan koodauskirjan värittömämmät hahmot ja opastukset - ja virkkauskoodaaminen on muuten kivasti monikerroksista, kunhan osaa laskea ainakin neljään.

    Virpi Siiran koodauksia on muuten saatavissa myös viroksi ja koreaksi, jos tarvitsee. Seuraavaksi kuulin, että tekeillä on haastava uusi projekti, jonka ennustava työnimi on 365 tai sinnepäin. Olin sen verran värien lumoissa, että unohdin panna jopa nimeni vieraskirjaan. 

    Kustantajien infossa sitten huomasin taas ainakin kaksi asiaa: haastateltavien ja esiteltyjen joukossa oli vain yksi mies, mainio jalkapallofani Mika Wickström, jonka uunituore kirja Meidän jengin Zlatan (WSOY 2016) puhuu nuorten ongelmista ja aikuistumisen hankaluudesta, mutta myös tukevien vanhempien tärkeydestä. Toisekseen: kun yritin löytää kevään kirjoista lasten ja nuorten tietokirjoja, löytyi vain yksi osuma. Taistelevat dinosaurukset näyttävät olevan juuri nyt se juttu? Ja miehet tossun alla kustantamoissa?

    Lasten tietokirjamme saivat toki juuri merkittävän tunnustuksen (Helsingin Sanomissakin sentään parikymmentä riviä). Lauri Jäntin säätiön suuren Tieto-Lauri - tunnustuksen pokkasivat hienot tietokirjailijat, Marjatta Levanto ja Julia Vuori Leonardo oikealta vasemmalle (Teos 2014) –kirjasta sekä Iiris Kalliola ja Lasse J. Laine Suomen lasten retkeilyoppaasta (Otava 2015). Pätevät perustelut oli rustattu, ja eriyisesti minua viehätti Leonardon kohdalla mm. luonnehdinta: ”Nuorta lukijaa voivat kiehtoa silmämunan leikkelytekniikat tai varhaiset helikopteriluonnokset yhtä lailla kuin Mona Lisan arvoituksellisen hymyn selitys. Kirjan ulkoasu on erityisen kaunis kuultosivuineen ja lukunauhoineen.”

     Vuosi 2016 on alkanut mielenkiintoisesti näyttely- ja palkintorintamallakin. Seuraavaksi rynnätään EDUCA-messuille tarkistamaan koodaustilanne Suomen kouluissa. Olisiko kuitenkin nuorisoläheisempää opettaa rinnalla kädentaitoja, ympyrää ja neliötä ja virkkuulaskentoa?