Lukuhimoa taikahatusta

Uuden vuoden alkajaisiksi kaupunkiseudun lumisateen lisäksi pöydälle ilmestyi mielenkiintoisia lukuhimon herättäjiä. Nyt lasten lukemisen tukemiseen tarkoitettuja oppaita on hyvä taas kerrata vuoden mittaista työrupeamaa varten – ja oman motivaation nostamiseksi yhä tiukentuvassa kilpailutilanteessa.

    Täytyy hiukan kateellisena tähyillä tuonne lahden yli, kun hakee selkeitä ja ytimekkäitä luotauksia. Hyvä, kun Barnens Bokklubb tekaisi mainion Boken om läsning, joka kääntyi suomeksikin nimellä Syötä satuja – lukueväitä lapsuuteen (Tammi, Lasten Parhaat Kirjat –kerho 2008). Niin tutkijat, kirjailijat kuin vanhemmatkin kertovat kirjassa varhaisen lukemisen keinoista ja merkityksestä.

    Mutta vielä kattavampi on Carina Fastin Läslust i hemmet – så stödjer du ditt barns skriv- och läsutveckling (Natur&Kultur 2015), joka hyppäsi heti toiseen painokseen. Sietikin: kirja on osoitettu 0-9-vuotiaiden lasten vanhemmille ja kokoonpantu ilman tilastojen tai tutkimusten painolastia vaan painokkaalla ja vetävällä helppolukuisella tietävyydellä. Mukavat, leikkisät vinkit johdattavat aikuista kokemaan ja ymmärtämään lapsen kehittymistä lukijaksi, kirjoittajaksi ja kokijaksi. Kappaleiden otsikointiin ja selvyyteen on panostettu - tekijä onkin alakoulun opettaja, pedagogiikan tohtori ja kirjailija.

Kansi Anna Hild

    Luvut alkavat useimmiten omakohtaisella tapahtumalla, joka sysää tarkastelemaan lapsen maailmaa laajemmin. Lyhyehköt, runsaat asiakokonaisuudet jakavat kutakin päälukua. Puhutaan esimerkiksi alkuvaiheissa tarkastelemisesta ja matkimisesta, puhumisen lisääntymisestä ja ymmärtämisestä, tavallisen keskustelun tärkeydestä pikkulapselle, leikkimisestä ja vitsailemisesta kielen kanssa esimerkkeineen, kirjoista ja filmeistä juttelemisesta ja johtopäätöksien tekemisessä auttamisessa. Tässä luvussa mielenkiintoista on myös useamman kielen kanssa toimiminen, niiden antama rikkaus ja vaihtelu kielten välillä. Päälukujen lopussa on kiteytettynä Fastin ehdotukset lapsen kehittymisen tukemisesta.

    Näin käydään läpi useimmin esitettyjä kysymyksiä lapsen lukemisesta ja kirjoittamisesta, kehittymisvaiheet ja erilaiset välittämisen muodot. On kuvien ja symbolien tunnistaminen, ääneen kertominen ja lukeminen, leikin kautta tapahtuva opettelu, lapsen oma kirjoittaminen ja lukeminen. Esikoulu ja koulun merkitys käydään omana osionaan läpi. Lopussa on kätevä syventämistä haluaville tarkoitettu lisälukemisto jaoteltuna eri pääotsikoiden mukaan.

10 askelta inspiraatioon

Lukuinto-projekti tuotti varmaan ympäri Suomea parina viime vuonna monta hyvää yhteistyömallia ja tapaamista koulun, kirjaston, tutkijoiden ja tekijöiden kanssa. Ounastelin silloin, mitenkä tulokset saadaan edes jollakin tavalla yleisempään jakeluun. Kattavuudesta en mene takuuseen, mutta Lukuinto-opas (OPM 2015) eli lukumotivaatiota ja monilukutaitoa koulun ja kirjaston yhteistyönä näyttää mukavasti työn moninaisuutta. Ja onhan vinkit myös verkossa eli ne kannattaa mielen virkistämiseksi nekin poimia: lukuinto.fi. Hiukan nopeaan iskulause- ja raflaavaan taittotyyliin – onhan sivuilla Aleksi Delikouraskin huppu päässään tuijottamassa digikameransa takaa – käydään läpi projektin taustoitus, motivointikeinoja koulun ja kirjaston arkeen lukudiplomeista vinkkaukseen – ja täällä jopa mainitaan erikseen tietokirjojen merkitys!

Graafinen suunnittelu Tuija Karén

 Lukuintolähettiläs Agneta Möller-Salmela muuten kertoo omassa vihkosessaan hänkin laajemmin vinkeistä: 10 steg till läsningsinspiration. Toiminnallinen oppiminen tulee useassa kohdin esille samaten kirjaston rooli mediakasvattajana. Yleensäkin teknologian ymppääminen mukaan otetaan esille monissa yhteistyökuvioissa, samaten pelit ja monilukutaidon harjoittelu. Toki myös perheen merkitystä kosketellaan muutaman sivun verran.

    Mitä enemmän opasta selailee, sen mukavammalta olo tuntuu. Täältä tosiaan löytää hyvän kokonaiskuvan ja intoa kokeiluun: varsinkin tekstistä monimuotoiseen tuottamiseen tähtäävät ideat houkuttelevat. Puhutaan esimerkiksi digitarinoista, elokuvista ja videoista kirjoittamisesta. Itse olen jossain välissä puhunut ”tarinakamerasta” samalla pohjalla eli sanattoman, omatekemän tapahtumaketjun esittelemistä ryhmille, jotka kirjoittavat siitä. Kun lopputuloksia verrataan, voidaan löytää monta mielenkiintoista tulkintaa. Uusin termi taitaa tätä nykyä olla ”kamerakynä”, joka sekin yhdistelee maukkaasti eri muotoja.

Missä ovat oppimisen seinät?

Lopussa puhutaan koulusta ja kirjastosta uudistuvana oppimisympäristönä ja todetaan painokkaasti, ettei oppimisella ole seiniä. Carina Fast muuten kehuu pariinkin otteeseen omaa suosikkiani Aidan Chambersia (Böcker inom oss: Om boksamtal) ja Lev Vygotskia ja hänen mietteitään fantasian roolista lapsen elämässä. Mm. kirjaan Ajattelu ja kieli (W+G 1982) viittaa myös Kirsti Lonka pyrkiessään selvittämään oppimisen ja opettamisen keskeiset puolet Oivaltavassa oppimisessa (Otava 2015). Lonka puhui myös hauskasti Lukuinto-projektin päätöstilaisuudessa Helsingissä. Hän osoitti kouriintuntuvasti, miten toiminnallinen tehtävä piristää auditoriumin ja saa kätevästi aikaan lisääntyvää kiinnostusta. Oivaltava oppiminen on valitettavasti oudon huonosti taitettu lukemista ja omaksumista ajatellen: pieni teksti, uuvuttavan pitkät rivit… Oivaltavaan oppimiseen varmaan kuuluisi myös auttaa lukijaa hahmottamaan ja jaksottamaan selkeästi asioita? Lukujen lopussa on myös hämäävä otsikko ”Omia oivalluksiani”. Ne eivät olleetkaan tekijän tiivistyksiä, vaan valkoisia tiloja lukijan raapustuksille.

Kannen kuva Rosa Liksom

    Sisältö muistuttaa luentorunkojen yhteen nitomista, mitä se saattaa ollakin. Vygotski kuitenkin herättää hiukan, kun puhutaan oppimisesta vuorovaikutuksessa ja mietitään arki- ja tieteellistä ajattelua sekä oman oppimisen säätelyä. Tavaraa on todella paljon, joten parhaiten kirjaa on nautiskeltava pienissä paloissa. Silti voi nappaista heti poleemiseksikin heittäytyvän osion oppimisympäristöä käsiteltäessä. Mainio yhteenveto, jota voisi luonnehtia jotenkin lattiaan pultattujen pulpettien sotilaallisella järjestyksellä, joka pakottaa opettajan esittämään yksin suorittajaa ja tuntien tähteä.

   Oivaltavaa oppimista ja tutkiva oppiminen ovat aika tuttuja käsitteitä esimerkiksi kirjastomaailmassa, missä tiedonhaku näillä menetelmillä on osoittanut toimivuutensa ja hauskuutensa. Lonka ei näytä tuntevan näiltä alueilta ainakaan lähdeluettelossaan mm. edelleenkin ajankohtaista pioneerityötä Karttakepin kuolemaa (Arator 2003) tai mainion kantaaottavaa Rakenna oppivaa ryhmää (PS-Kustannus 2014).

Tavuja mukaan hyppelyyn

Vysotski on edelleen taustalla kova sana, kun Tuuli Tiainen ja Virve Välimäki johdattavat todella raikkaasti liikkeen merkitykseen ja puhuvat nimenomaan tarkoituksellisesta liikkeestä, ei liikunnasta. Lukuja liikkuen, tavuja touhuten (PS-kustannus 2015) on lasten ja nuorten fysioterapeuttien ahaa-elämysten vinkkiopas. Nytkin on kysymys toiminnallisesta oppimisesta. Tekijät toteavat, että varsinkin matematiikkaan on olemassa erilaisia menetelmiä, mutta paikallaan tekemällä – oma keho unohtuu. Kirjassa selvitetään runsaiden esimerkkien tuella, miten varhaisia oppimisvalmiuksia sekä esi- ja alkuopetuksen äidinkieltä ja matematiikkaa voidaan opettaa ja oppia liikkumalla. Opetussuunnitelmien mukaisia sisältöjä on yhdistetty tuttuihin leikkeihin, peleihin ja hyviin käytäntöihin sopivasti muokaten. Leikeissä on hauskasti huomioitu erityisesti motoriikka ja kinesteettisen aistin hyödyntäminen osana oppimista.

Kansi Emmi Kokko

    Tässäkin oppaassa mietitään ja tuetaan luokan toimintakulttuurin muuttamista: poissa pulpetista tapahtuva opettamis- ja oppimismenetelmä tulee enemmän liikettä, ääntä ja tilantarvetta. ”Opettajalta vaaditaan kykyä sietää hallittua kaaosta ja päästää irti ohjaksista.” Totta tosiaan, esikoulun ja ensimmäisen luokan välillä on usein melkoinen ero: eskarilaiset istuvat lattialla ja oppivat leikkimällä, ekaluokassa pitäisi pystyä ainakin osittain istumaan oppitunnin ajan pulpetissa ja kuuntelemaan rauhallisesti. Tekijät käyvät läpi lapsen kehitys- ja kokemusmaailman, miettivät oppimisvalmiuksien yleensä vaikkapa kehonosien kautta ja siirtyvät ensin äidinkielen harjoituksiin hattutempusta yhdyssanaviesteihin. Matematiikka puolestaan alkaa taikalaatikkokaupasta ja päätyy kehonosien mittaamiseen ja pisimmän numeron miettimiseen. Liitteistä löytyy niin rakennus-, kortti kuin kuvaohjeita. Jokaisen leikin voi muuten eriyttää kognitiivisen, motorisen tai sosioemotionaalisen tavoitteen kautta.

    Minun suosikkini oli äidinkielen ”Kuuletko eron?” Lausun sanoja, joissa korostuu lyhyt tai pitkä äänne. Jos lapsi kuulee lyhyen, hän menee lattialle makaamaan, pitkässä äänteessä hypätään x-asentoon. Eriyttämisessä taitotasolla voidaan hidastaa ja nopeuttaa, näyttää sana kirjoitettuna tai kirjoittaa se, motoriikassa lapset voivat itse keksiä asennot, soveltamista voisi kivasti käyttää suomi toisena kielenä-harjoituksena. Tavoitteissa selvitetään lyhyen ja pitkän tavun eroa, harjoitellaan reaktionopeutta ja pidetään hauskaa, iloitaan sanoista.

    Hyvää laastaria uudelle vuodelle!