Digivajaa opettaja - lähdekritiikitön oppilas

Viikonloppuna opettajat kerääntyivät Messukeskukseen vuosittaisille EDUCA-päivilleen. Parin päivän aikana toiverikkaita oppimateriaalikustantajien ja digisysteemejä kauppaavia standeja kiersi lähes 15 000 kasvattajaa. Vertailun vuoksi: edellisenä viikonloppuna puolestaan kolmipäiväisillä matkamessuilla unelmoi yli 60 000 matkalle halajavaa. Ja oliko nelipäiväisillä kirja-viinimessuilla lähes 80 000 lukijaa vai viininjuojaa?

     Digi oli päivien sana. Mainio ja konkreettisesti toiminut ”kamerakynän” esittely oli esimerkki opetuksen tukemisesta tavallisin välinein ja oppilasta innostaen. Kamera otetaan kynäksi ja kerrotaan kuvalla. Toisissa esityksissä mietittiin, mihin opettajaa enää tarvitaan Googlen aikakaudella – varsinkin kun hänen digiosaamisensa koettiin kovin vajavaiseksi. Suomen tietokirjailijat ry:n seminaarissa kannettiin huolta myös yllättävän heikoksi jääneestä lähdekritiikin hallinnasta. Mielenkiintoinen puheenvuoro yleisön joukosta huomautti, että sitä ei ole kovin paljon koulussa tarvittu: oppikirjoissa on aina oikeat vastaukset. Mutta tähänkin on kuulemma tulossa parannuksia uuden opetussuunnitelman astuessa valtaan. Oppikirja ja sen rinnalla tietokirja olivat myös tapeetilla.

     Lasten ja varhaisnuorten tietokirjallisuus on kirjava kenttä, jota on hankala sijoitella muotteihin ja tilastoihin.  Mukana ovat vuosittaiset trendit kuten Soivat laulukirjat tai Kaupungin linnut ääninä – onneksi tietokirjapuolelle ei ole ähkäisty pieru- tai hohotuskirjoja. Legot, Minecraf-kuutiopelikirjat, ohjelmointi ja koodaus löytyvät, ja tietysti ikiaikaisia suosikkeja ovat dinosaurukset, hevostallit ja ei niin kotimaisten eläimien kummallisuudet. Ihmiskehon rakenne on aina yhtä kiinnostava, ja juhlien järjestäminen kaipaa yhä tukea. Isät punomassa tyttöjensä lettejä ei sekään ole yksittäinen tiedollinen ilmiö, vaan alan kirjoja löytyy joka kustantajalta. Tilannetta sekoittavat vielä erilaiset esiopetuksen tukikirjat, uskontojen kenttä, erilaiset selitys- ja opasjulkaisut. Pienten lasten kuvakirjoissa mahdollinen nippeli ja nappelitieto ulottuu autoista kotieläimiin.

Trendit ja juhlavuodet

Vuosittainen kotimainen selkeämpi lasten ja varhaisnuorten tietokirjojen määrä keikkuu reilun parin- kolmenkymmenen kirjan vaiheilla. Viime vuonna sieltä saattoi kaivaa tietoa erilaisista perheistä, eläinten kohtelusta, baletin suurista esityksistä, juhlapäivien historiasta ja nykyisyydestä, Sibeliuksen lapsuudesta, Päivästä Linnanmäellä ja Korkeasaaressa ja nuorten itsetunnon kohottamisesta.

Selkokirjallisuuden puolelta löytyy mukavasti tukea, koska tekstit sopivat laajoille kohderyhmille. Avaruus, Suomen historia tai uskontojen moninaisuus ovat näitä teemoja. Tärkeää on aikuisten tietokirjojen antikin: Litmasen ja Jarkko Ruudun muistelmat ovat kuluneet varhaisnuorten käsissä.

    Isojen kustantajien sekalaista tarjontaa ryydittävät kuitenkin pienet erikoisjulkaisijat, omakustantajat ja museoiden sekä yhdistysten tarjonta. Ne on vain löydettävä jostakin: kirjakaupat eivät erityisesti auta nostamaan valtavirrasta poikkeavia tarjokkaita esille.

    Museoiden tuotteista ovat hyviä esimerkkejä esimerkiksi Helsingin kaupungin historiaa sarjakuvina, Vantaan kylähistoriaa, Rovaniemen markkinoita tai Turun linnan vaiheita. Yhdistyksistä taas muun muassa Luustoliitto Elmerillä ja luurangolla, Sylva ry syöpälapsista kertovilla kirjoillaan tai Aivoliitto spesiaalilasten kuvauksilla. Pienten erikoisjulkaisijoiden repertuaarissa on vaikkapa Saimaan norppa, ilmastonmuutoksen merkit tai hylyt ja majakat.

 Vaarit, mummot, lapset ja luonto

    Jotenkin viehättävää on myös löytää historiasta sukupolvien välisen tiedon välittämistä useistakin kirjoista. Enon opetuksia luonnon asioista eli Wareliuksen tarinaperinteen jatkumista löytyy edelleen esimerkiksi sarjassa Ilposta, Vaarista ja Vappu-koirasta luontoa tutkimassa. Mutta eipä ihme, että kun Jani Kaaro uskaltautui tekemään tietokirjan Evoluutiosta, se palkittiin heti lähes kaikilla alan tunnustuksilla, eikä huonommin käynyt Elina Lappalaisen Nakki lautasellekaan eläinten tehotuotannosta. Äskettäin Tieto-Laurilla palkittiin hienot kirjat Leonardosta ja Suomen lapsista retkeilemässä. Voisikohan samaa povata, jos saataisiin kirja Päivä eduskunnassa tai Päivä pörssissä?

    Tekijöitä meillä luulisi olevan runsain mitoin. Silti - kun kirjassa Totta tosiaan esitellään 20 pitkän linjan tietokirjailijaa, niin mahdolliseen jatko-osaan - nimi voisi olla Toden teolla - ei niin vaan löydykään pitempään alalla huseeraavia tekijöitä. Lasten ja nuorten tietokirjallisuus näyttää muuttuneen yksittäisten tai muutamien kirjojen tekijöiden työkentäksi. Tämä ei ole huono asia, jos se samalla monipuolistaa kokonaiskuvaa. 

   Kun katselee esimerkiksi viime vuosien lasten tietokirjojen apurahamyöntöjä, kokonaiskuva on kuitenkin tutunoloinen. Muutamat projektit jäävät kiinnostamaan: on lapsen etiikkakirjaa, on mielenkiintoisia projekteja monikulttuurisuudesta ja kielestä, tyttöjen tiede-kasvatuksesta, perheen ja lapsen selviämisestä ja jopa yritys kertoa, miten nuori Suomen valtio ja sen työläiset järjestäytyivät, miten ammattiliitot levisivät ja elämä sujui vuosikymmenien aikana tehdaspaikkakunnalla.

Kevät ei ole tiedon juhlaa

Mutta pääsevätkö ne tuotantoon saakka onkin eri asia. Tammen ja WSOYn ensi kevään kirjalistoilla hakusanoilla 2016, lasten ja nuorten kirjat, tietokirjat tulee tulokseksi yksi osuma. Yllätys, yllätys: Taistelevat dinosaurukset keräilykortteineen. Ruotsissa sen sijaan Dagens Nyheter ja Svenska Dagbladet ovat aloittaneet omat sivunsa nimenomaan nuorille, ns. Junior-uutiset, tietokirjallisuudessa siellä satsataan ajankohtaisten ilmiöiden tarkastelemiseen ja selittämiseen. Meillä ensi syksyn tarjonnasta löytyy varmaankin pakolaisongelmaa ja eri kulttuurien kohtaamisia – mutta mitä muuta?

   Eli valtiovarainministerin laskutapaa lainaten sormia pystyyn. Yksi: millainen on kustantajien halu tehdä tärkeää erilaista tietokirjallisuutta lapsille? Kaksi: miten parantaa levittämistä ja tiedottamista - myös kasvatuksen kentälle ja kirjastoille tietovinkkauksen muodossa? Kolme: miten tukea ja aktivoida tekijäryhmiä, kuka tekee mitä ja milloin? Kentältä tarvitaan ajankohtaista tilastointia ja tietoa tukitoimien määrittämistä varten. On mielenkiintoista nähdä, miten Suomen tietokirjailijoiden suunnittelema tieto- ja tukipaketti tulee muuttamaan tilannetta.