Pulpetin henki ja muita rikkoja rokassa

Educa-messujen jälkimainingeissa koulu, koulutus ja oppiminen ovat olleet edelleen mukavasti tapeetilla eri tiedotusvälineissä. Uusimpana rikkana rokkaan (uuden talousajan sananparsi) opetusministeriö hehkutti valtakunnallista kyselyään, missä udellaan 1.-10.-luokkalaisten lasten kiinnostusta taiteen ja kulttuurin aloihin sekä liikuntalajeihin. Kysely sisältyy hallitusohjelman kulttuurin ja liikunnan kärkihankkeisiin, joilla yritetään parantaa taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta ja lisätään tunti liikuntaa jokaisen peruskoululaisen päivään. Yli puolelle miljoonalle koululaiselle suunnattu kysely on merkittävä valtakunnallinen kartoitus oppilaiden harrastamisesta, ja se luo edellytykset harrastusmahdollisuuksien kehityksen seuraamiselle eri puolilla maata.

Kyselyn tulokset julkaistaan maaliskuussa, todetaan opetusministeriön puolelta. Onkohan tässä kysymys koulun vetoavuuden ja viihtymisen lisäämisestä ja keskustelun herättämistä näistä oleellisista asioista? Pohjaksi voisi opetusministeriöllekin suositella muutaman kirjan tutkimista. Iloa kouluun (PS-kustannus 2013) antaa jo paljon viitteitä kouluviihtymisen olennaisiin tekijöihin, ja kyllä Kirsti Lonkakin on hämmennellyt rokkaa kiitettävästi.   

    Mielenkiintoista on kentältä tullut palaute, missä ihmetellään ministeriön toimia suunnata kärkihankeavustuksia kyselyn tulosten perusteella – niitä kun voidaan tulkita monella eri tavalla. Ja kärkihankkeiden rahoitusta ei tosiaankaan ole näkynyt vielä missään. Verkkokyselyssä oppilailta kysytään, mitkä harrastukset kiinnostaisivat heitä koulussa järjestettyinä sekä heidän kokemuksiaan ja mielipiteitään harrastamisesta.

    Kyselyn tulokset välitetään taide- ja kulttuuritoimijoille sekä taiteen perusopetuksen järjestäjille, jotka voivat hakea ministeriöltä keväällä kärkihankeavustusta harrastetuntien järjestämiseen kouluissa. Tunti lisää liikuntaa -kärkihankkeen avustukset tullaan ensisijaisesti maksamaan kuntien välityksellä. Opetus- ja kulttuuriministeriöllä on kolmen vuoden aikana käytettävissä lastenkulttuurin ja taiteen perusopetuksen kärkihankkeeseen 7,7 miljoonaa euroa ja Tunti lisää liikuntaa -kärkihankkeeseen 21 miljoonaa euroa.

    Tästäkin jo selviää, missä painopiste on. Ensin ruumis, sitten sielu?

Nuorisobarometri luo vankkaa pohjaa!

 Näkökulmia tarvitaan!

Ja onko olemassakaan kriittistä kommentointia? No, ainakin Satu Olkkonen ja Fanny Vilmilä kaivavat joitakin roskia rokasta otsikolla ”Taimikon kasvua ei voi loputtomiin kiihdyttää – Miten käy lasten ja nuorten kulttuurin?” Nuorisotutkimusseuran nälkulmakeskustelussa: www.nuorisotutkimusseura.fi/nakokulma17

    Tiedän kokemuksesta, ettei ole niin hauskaa tai tyydyttävää huovata moninaisten tutkimusten ja raporttien suossa taiteen ja kulttuurin saavutettavuuden kentällä. Näitä ovat vaikkapa varhaisempi Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelma 2010–2014 tai Lastenkulttuuripoliittinen ohjelmaehdotus 2014–2018.

    Keskustelijat painottavat, että myös nuorilla on oikeus taiteeseen omin aistimuksin koeteltuna itsetajuisena tietona. Ei siis poliittisin toimintaohjelmin pakotettuina kärkihankkeina, jolloin ne sisältävät myös vaateita, paineita ja rajoituksia. Lisäksi vinoillaan hyväntahtoisesti Lastenkulttuurikeskusten verkoston suuntaan: ”Hallituksen kehittämiskohteena olevan Lastenkulttuurikeskusten verkoston www.taikalamppu.fi-sivuilla toimintaa esittelevä Vauvakulttuuri on juuri nyt suuressa suosiossa -nosto tuskin houkuttelee nuoria taiteen pariin. Toimivia malleja on löydettävissä esimerkiksi vapaan sivistystyön ja kulttuurisen nuorisotyön puolelta. Peruskoulussa opitut valmiudet taiteen tekemiseen ja kuluttamiseen kantavat omaehtoisena tai vertaissuhteissa tehtävänä taidetoimintana, kuten teatteriharrastamisena. Omaehtoisuudella ei voida mitätöidä pedagogin ja aikuisen merkitystä pitkäjänteisten taiteellisten prosessien tukena.”

    Satu Olkkonen ja Fanny Vilmilä antavat tulla täyslaidallisen mietittävää: ”Perusongelma paikallisen kulttuuritoiminnan edistämisessä on kulttuurin marginaalinen asema ja aliarvostus paikallispolitiikassa. Epäsuhta hankkeiden yliampuvien tavoitteiden ja käytettävissä olevien resurssien välillä on näyttävä, varsinkin kun hallintosektorit ja toimialat ylittävää yhteistyötä ei ole totuttu tekemään. Taidealakohtaiset alueelliset painotukset jäävät yksittäisten toimijoiden aktiivisuuden varaan. Hallituksen asettamat odotukset, kärkihankkeet ja säästöt näyttävät siksi kiireessä tuuleen rakennetuilta. --- Näkemyksemme mukaan taiteen autonomiasta niin kuin sivistyksestäkin keskustellaan yhteiskunnassa liian vähän. Samasta syystä meillä on liian vähän koulutuksellisia suunnannäyttäjiä, tai heitä ei kuulla tarpeeksi.”

Olemassa olevaa yhä uudelleen?

Educa-messuilla taisi olla sitten suunnannäyttäjiä liiankin kanssa? Ongelma taitaa olla jopa runsauden pula. Toisaalta kirjaksi asti ehtineitä suunnannäyttäjiäkin löytyy. Nyt on vihdoinkin alettu puhua joltisenkin hyväksytysti myös yhteistoiminnallisuudesta. Esimerkiksi neljän tekijän Yhdessä oppiminen (Into 2015) kerää kansiensa väliin yhteistoiminnallisuuden käytäntöä ja periaatteita. Kirjaa lukiessaan ei vain voi välttyä ajattelemasta, että nämähän ovat jo olleet tarjolla aikaisemminkin. Lähdeluettelossa ei tosin mainita esimerkiksi alan tienraivaajaa, Karttakepin kuolemaa (Arator 2003) tai Rakenna oppivaa ryhmää (PS-kustannus 2014), mutta ehkäpä edelleen on tarvetta muistuttaa ja koota näitä käytäntöjä kirjaksi muiden joukkoon.

    Mutta kukkana rokassa voisi suositella päättäjillekin taustoitusta tuohon koulutuksellisten suunnannäyttäjien tärkeyteen. Muutamat ihmiset voivat sinnikkäällä toiminnallaan tehdä merkittävää suunnannäyttöä ja muuttamistakin. Kirsti Mäkisen Pulpetin henki (Otava 2015) on ainakin sellainen. Sieltä löytyy kouluneuvoksen muistiinmerkitseminä hauskoja ja ei niin virikkeellisiä kommentteja kaavamaisista opetusmenetelmistä ja erilaisista opettajapersoonista, mutta myös luja usko koulusta kulttuurin eturintamassa.

    Iskulauseita riittää – perusteltuina: ”Kouluta tyttö, ja koulutat koko kansan.” ”Ulkomailla kannattaa käydä hautausmaalla ja kirjastossa.” ”Steve Jobs ei tajunnut, millaista myyttistä voimaa viattoman tuntuinen omena kulttuurissamme kantaa.” Ehkä olen hiukan jäävi kehumaan kirjaa, koska esiinnyn itsekin sen sivuilla myönteisessä valossa aikansa lastenkirjallisuuden Grand Old Ladyn, Kerttu Mannisen kera opettajakolutusta omalta osaltaan avittamassa. Hyvän kirjan tunnusmerkkeihin kuuluu kuitenkin myötäelämisen tuntu, asioiden pohtiminen ja tärkeysjärjestykseen asettaminen – ja toki myös edelleen kehittämisen suuntien esilletuominen: uuden kokeilu pätevien, hyväksi havaittujen käytäntöjen rinnalla.

    Ehkäpä Kirsti Mäkinen on sitten koulumaailman Grand Old Lady.