Tirlittan, Etana ja Kesä Koiramäessä

Vähän väliä pulpahtaa pintaan keskustelu kirjan kuolemasta ja painetun paperin vähittäisestä häviämisestä. Pannaan nyt tälle jutulle pari raamia. Printtiteollisuus itsessään on esimerkiksi 18 kertaa isompi bisnes kuin peliteollisuus, parisataa miljardia laajempi kuin autoteollisuus. Printissä ihan tosissaan liikkuu kolmetoista kertaa enemmän mainosrahaa kuin onlinessä. Suomessa kirjanmyynti on seitsemän vuoden jälkeen kääntynyt lieväksi ylämäeksi, vaikka kotimainen kaunokirjallisuus laskikin 14 prosenttia. Lasten ja nuortenkirjojen kirjakauppamyynti tasasi tätä 13 prosentin nousulla. Täytyy kai kumartaa sitten Mauri Kunnaksen puolelle, koska Kesä Koiramäessä toi varmaan ison osan noususta (50 000 kpl), hyvänä kakkosena Tatun ja Patun ihmeellinen joulu (45 000 kpl). Tietokirjallisuuden osalta voi hiukan nostaa kulmakarvojaan – lähes viime vuoden tason myynti sai oman käden tukea erilaisten värityskirjojen myötä, mutta kyllä poikienkin suosikki eli Litmanen 10 otti osansa (44 000 kpl).

    Näin kerrotaan kotimaisessa alan lehdessä eli Print&Media-julkaisussa 1/2016, missä on muutenkin hauskoja haastatteluja ja kommentteja. Muistan aikoinani ongelmista välittää lapsille Nora Strömmanin tarinaa Sohvaperunasta, missä veli Kasper Strömman kuvitti ronskilla mustalla viivalla henkilöitä ja eläimiä. Kuvituksia on tullut neljä lisää, mutta haastattelussa Kasper toteaa mm. että ”Olen tehnyt zinejä ja sarjakuvia, jotka eivät ole kiinnostaneet ketään – kuin vasta nyt blogin kautta.” ”Olen esimerkiksi kuvittanut viisi siskoni kirjoittamaa lastenkirjaa. Ne jäävät eri tavalla elämään kuin kuvitus johonkin lehteen. Ehkä on vähän porvarillista ajatella noin ja tehdä itsestään sellaista monumenttia, joka jää elämään.” Toisessa alaa sivuavassa perusjulkaisussa eli Grafiassa 2/2015 sivutaan myös yhä ongelmallisemmaksi muodostunutta tilannetta. Matti Koskisen artikkelissa mietitään freelancerin ja yrittäjän ongelmallista suhdetta, kun verottaja mielellään patistaa työtä tekevän jälkimmäiseen leiriin. ”Kirja-ala on itsensä työllistävän kuvittajan toimeentulon kannalta ristiriitainen. Toisaalta kirjan tekeminen vaatii kuvittajalta aikaa ja keskittymistä, jolloin aikaa ei riitä muuhun. Toisaalta kustantajien maksamat ennakot harvoin mahdollistavat irtioton muusta työstä.” Pattitilanne – ja näin on, että ilman apurahoja kuvakirjojemme skaala olisi todella kapea.

    Tässä tilanteessa kustantajien into ottaa riskejä neliväristen kuvakirjojen tuottamiseen on sekin pienentynyt – ja kohdistuu helposti joltisenkin riskittömiin tuotteisiin. Grafiassa esitellään ja haastatellaan uutta kuvakirjakustantamoa, Etana Editions, ja sen puuhaihmisiä. Réka Királyä ja Jenni Erkintaloa. Ensimmäisen kirjan he tekivät joukkorahoituksen ja Mesenaatin avulla, jolloin painokulut saatiin kasaan yhteisörahoituksella. Mutta niin kuin usein innokkaat tekijät saavat havaita, ongelmat ovat kuitenkin markkinoinnin puolella. Ostajat ja käyttäjät on löydettävä.

Jenni Erkintalon ja Etanan alku

 Tirlittan on hengissä

Yksi palkinto viime vuodelta on jäänyt tässä blogissa odottamaan. Suomen Kirjailijaliiton lasten ja nuortenkirjallisuuden palkinto Tirlittan myönnettiin lokakuussa 2015 pitkän linjan tekijälle Ritva Toivolalle. Kysymyksessä ei ole pelkästään hieno diplomi, vaan hyvä tuki uusille projekteille, 10 000 euroa.

    Ensimmäinen teos, Taikametsän tuliketut, ilmestyi 1974, ja uusin teos Lumottu lehmus (BoD) viime vuonna. Nelisenkymmentä teosta on tuossa välissä ilmestynyt niin lapsille, nuorille kuin varttuneemmille. Palkintoperusteluissa todetaan, miten Toivola on fantasiakirjallisuutemme pioneereja. ”Hän kirjoitti omaperäistä fantasiaa jo ennen varsinaista fantasiabuumia. Toivola on ollut uranuurtaja myös nuorille suunnatussa novellistiikassa: hänen novellikokoelmansa ovat saaneet palkintoja ja kiitosta niin kriitikoilta kuin lukijoiltakin. Toivolan tarinoissa yhdistyvät villi mielikuvitus ja lämmin empatia.”

     Lumottu lehmus on kolmas jatko-osa Tuomas Karhumielestä ja Anni Unennäkijästä kertovassa kirjasarjassa. Muistan mieltyneeni kovasti Tuomas Karhumieleen (2009 Tammi), joka toi taas hiukan ennakkoon nuortenkirjallisuuteen vahvan kotimaisen uskomusperinteen ja historialliseen arkirealismiin kytkeytyvän maagisen ulottuvuuden. Mutta samalla tarinat ovat jännittäviä, uhkaavia ja monikerroksisia: omat ratkaisut ja neuvokkuus pelastavat vaarojen tiellä. Ei ihme, että Tuomas Karhumieli sai lasten ja nuorten oman kirjallisuuspalkinnon, LukuVarkauden, vuonna 2010. Eräänlainen päätösosa tuo nyt yhteen tutut hahmot Kurmo-noidasta vesi-ihmiseen Räpylään. Puu on ollut aina viesti toisesta maailmasta, ja niin myös tässä osassa puukorttelin pihalla kasvava ikivanha lehmus on portti toisenlaiseen todellisuuteen ja vaaroihin. Pidän myös kovasti Jussi Kaakisen tavasta tehdä näitä trilogian kansia: hänellä on vahva, omanlaisensa tapa tuoda päähenkilöt kuin iholle.

    Vinkkinä muuten kaikille, jotka haluavat nähdä viimeaikojen palkinnonsaajat livenä: varatkaa aikaa ensi perjantaiksi Helsingissä. Tirlittan ei näytä olevan jostain syystä mukana, mutta Anu Holopainen haastattelee Topelius-palkintoa, Finlandia Junioria, Arvid Lydeckeniä ja Tietopöllöä eli neljää mielenkiintoista kirjailijaa ja kirjaa – otsikosta löytää jo Mörkövahdin ja Repun salaisuuden, mutta on siellä mukana myös Rambo ja Surunhauras, lasinterävä!