Linda Liukas ja opetusministeriön kompetenssi

Maanväki ja muu palkintokatras

Kulunut viikko on ollut oikeaa lastenkulttuurin palkintotähtisateen aikaa. Kun erilaiset jakavat näyttävät tykästyneen Lapsen Päivän ja oikeuksien liputukseenkin, niin mikäpä ettei alan tunnustuksia voisi jaella juuri tähän aikaan. Muuten, Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston Lasten omassa vuosikirjassa (Lasten keskus 2014) kerrotaan uusin tieto myös tästä merkkipäivästä ja pohditaan olisiko kiva liputtaa myös lasten hauskojen asioiden puolesta. Nyt niitä taitaa olla.

 Tähän mennessä kuumin kädenojennus oli Suomen tietokirjailijat ry:n  Tietopöllöpalkinto, joka myönnettiin lauantaina 22.11. Marjut Hjeltille. Juuri olin ehtinyt kirjoittaa arvion hänen hienosta kirja-aarteiden esittelystään eli Lapsuuden saduista ja seikkailuista (Into 2014). Ainakin tuon kirjan kohdalla ajoitukset ovat onnistuneet hyvin: Niklas Bengtsson kehuu kirjaa Portissa (3/2014) ja Yliopisto-lehtikin hehkuttaa perään. Tietopöllön Hjelt sai monipuolisista retkistään kansanperinteen ja mytologian maisemiin. Uusin kirja Maanväki (SKS 2014) onkin erinomainen esimerkki tiedon, fantasian, tarinoiden ja taustojen oivasta yhteenpunomisesta lukijaa vangitsevalla tavalla.

Toki rinnakkaiset tunnustukset taitavat syödä vähän julkisuustilaa toisiltaan. En hirveän isoja esityksiä ole löytänyt esimerkiksi lastenkulttuurin valtionpalkinnoista puhumattakaan Lasten Päivän maineteoista. Nehän menivät Rauman taidemuseolle ja tanssiteatteri Raatikolle. Erityisesti haluttiin kiinnittää huomiota lasten kulttuurikompetenssin vahvistamiseen - hei, haloo, kauhean virallinen ja muutenkin ei niin suomenkielinen tavoite! Raumalla on jo pitkään toteutettu lapsille suunnattuja näyttelyitä oheistoimintoineen. Raatikko puolestaan on vantaalainen ammattiteatteri, joka toki muuallakin on edistänyt koulujen ja päiväkotien kanssa kulttuurinsa levittämistä. "Tanssiteatteri Raatikko on tehnyt pitkän ja ansiokkaan työn lasten kulttuurikompetenssin vahvistamiseksi tanssin ja muiden taiteiden aloilla." Hyvä kompetenssi!

Sinfoniasoppa vai Milla Magia?

Ja sitten nämä lastenkulttuurin valtionpalkinnot.  Raatikon viereen sopinee ainakin minulle vähän tuntemattomampi lastenmusiikkiduo Soiva Siili, joka on myös "yleisökasvattaja ja valtakunnallinen varhaiskasvattajien musiikki- ja luovuuskouluttaja." Lisää hienoja määreitä: yleisökasvattaja! Luovuuskouluttaja! Esimerkkinä mainittakoon Sinfoniasoppa, joka on klassisen musiikin perehdyttämismetodi alakouluikäisille lapsille yhdessä Oulu Sinfonian kanssa. Onpa tullut levykin, kannen tekijänä itse kuuluisa siili Milla Paloniemi!

Kun kirjastotkin ovat nyt saaneet roppakaupalla tunnustusta, niin niiden kainaloon tai koodaamisen opetuksen rinnalle voisi ehkä kuvitella sitten Linda Liukkaan (s. 1986), joka "edustaa uutta kansainvälistä ja tulevaisuuteen suuntautunutta näkökulmaa lastenkulttuuriin ja sen kehittämiseen: hänet tunnetaan erityisesti digitaalisen teknologian ymmärrettäväksi tekemisestä ja koodauksen opettamisesta tytöille. Taustalla on ajatus koodauksesta uutena digitalisoituvan maailman perustaitona, jota kaikkien tulisi hallita luku- ja kirjoitustaidon tapaan.

Liukas on ollut perustamassa suomalaista Rails Girls -metodia, joka opettaa tytöille koodauksen alkeita. Koodaustyöpajoja on pidetty 160 kaupungissa eri puolilla maailmaa. Lisäksi Liukas on ollut laatimassa opettajille ja opetusalan päättäjille suunnattua Koodi2016-opasta sekä siihen liittyvää verkkosivustoa. Tällä hetkellä Linda Liukas työstää Hello Ruby -lastenkirjaa, joka opettaa koodausta tarinoiden ja lapsille luontevien tehtävien kautta."

Täytyy myöntää, että ensin luulin nimeä ns. taiteilijanimeksi samaan tapaan kuin Milla Magiaa ja toisekseen, että vähän olen näköjään pudonnut lastenkulttuurin uusimmista tuulista. Linda tituleeraa itseään jo kirjailijaksi, ja onhan siellä verkossa näköjään koodauslastenkirjan tapainen.  Ehkä siitä on hyötyä myös vanhemmille kasvattajille.

Ministeri on todella huolestunut

Nimittäin Suomen tietokirjailijat ry:n syyskokouksessa puhunut opetusministeri Krista Kiuru on hänkin todella huolissaan oppimisen motivaation katoamisesta: nuoret eivät enää jaksa samalla tavalla kuin ennen innostua koulunkäyntiin näillä metodeilla. Online-sukupolvi on jo kouluissa, ja digitaalisuus on saatava kaikkialle samantasoiseksi. Vuonna 2015 aloittaa 150 koulua uuden pilotoinnin uusilla kujeilla. Olisiko silloin Linda Liukkaankin uusi aika tullut, ja voisiko hän ottaa sivutoimekseen käydä valistamassa myös opettajankoulutuslaitosten porukkaa?

Krista Kiuru hehkutti kirjastojen merkitystä ja roolia suomalaisessa koulutus- ja sivistysyhteiskunnassa. Hyvä niin, sillä UNICEF ehti jo hehkuttaa lastenkirjastotyötä, joka siis sai Lapsen oikeuksien vaikuttaja 2014-tunnustuksen. Perustelut ovat ihan asiaa: "Kirjasto pyrkii ihailtavasti, lukuinnon vähentymisestä huolimatta, vastaamaan lasten sosiaalisiin, tiedollisiin ja kulttuurisiin tarpeisiin. Se pyrkii tekemään itsestään, ei vain lapsille sallitun, vaan lapset tervetulleeksi toivottavan ja turvallisen tilan, olohuoneen – mikä ei tänä päivänä ole itsestäänselvyys."

 Kirjastot toimivat tiedon lähteinä kaikille pyrkien ehkäisemään tiedollista syrjäytymistä ja mahdollistamaan yhdenvertaisen pääsyn kulttuurin pariin ja harrastuksiin kaikille lapsille ja nuorille. Tasa-arvoa ylläpidetään myös tavoittamalla kirjastoauton kautta syrjäseutuja. Kirjastot ovat innovoineet toimintaa lapsille ottamalla valikoimaansa kirjojen ja lehtien lisäksi musiikkia, elokuvia, pelejä ja harrastusvälineitä. Kirjastot pyrkivät huomiomaan eri-ikäiset lapset mm. satutunnein ja lukukoirien avulla sekä tarjoamalla verkkoyhteyksiä ja pelejä nuorille. Kirjastot tukevat toiminnallaan yhdenvertaista kansalaisuutta aikuisten ja lasten sekä eri lapsiryhmien välillä. Kirjasto sosiaalisena innovaationa ja itseään ajassa alati innovoiden vahvistaa yhdenvertaista ja tasa-arvoista kansalaisyhteiskuntaa."

Feministinen, taidokas maailma

Muistettakoon, että jo vähän aikaisemmin valtakunnallinen Lastenkirjainstituutti Tampereelta jakoi Onnimanni-palkintonsa suomalaiselle kirjastoautotoiminnalle lastenkirjallisuutta ja lasten lukemista edistävästä työstä. Tosin lautakunnassa oli peräti kaksi kirjastonhoitajaa, mutta hällä väliä: tällä kertaa he tuskin olivat jäävejä. Mutta hei: kirjasto on toisellakin tapaa pyörillä. Espoossa alkanut kirjastopyörätoiminta mahdollistaa sekin uudenlaisen lähestymistavan turuilla ja tanhuilla.

Linda Liukkaan ja tyttökoodaajien rinnalle muuten voisi sitten taas nostaa Finlandia Juniorin voittaneen Maria Turtschaninoffin, joka kiitospuheessaan vilautti F-korttia: kysymyksessä oli siis selkeä feministinen fantasia. Ohjaaja Johanna Vuoksenmaa ei säästellyt ihastustaan palkintoperusteluissaan. Hänkin tuli epäsuorasti kertoneeksi miten kirjat sarjoittuvat: Shell's Angels loppuu Vuoksenniskan mielestä sellaiseen cliffhangeriin, että seuraava kirja on ostettava. Minusta kirjan loppu oli melkoisen tyly ja masentava kaiken verbaali-iloittelun jälkeen: tekstiviestinä lyhyt ilmoitus raskaudesta. Sarjan alku on Maresikin, mutta looginen, kokonainen tarina alkuineen ja loppuineen. Minun suosikkini olivat Puuseppä ja Maresi, joten yhdytään diktaattorin sanoihin:"Maresi saa minut muistamaan, että tänäkin päivänä maailmassa on paikkoja, joissa kirjoille ei etsitä lukijoita, eikä tietoa jaeta nuorille janoisille mielille. Edelleen ihmisten mahdollisuuksia tietää ja oppia rajoitetaan ja ihmisoikeuksia poljetaan." 

Kirsi Kunnas, Sauli Niinistö ja Tarinoiden Puisto

Eturivissä presidentti rouvineen ja Eppu Normaali

Aika hyvä porukka todellakin istui ensi rivissä ilon akateemikko Kirsi Kunnaksen 90-vuotisjuhlan aattona Helsingissä. Ja niin kuin ehkä odottaa sopikin, tunnelma oli familiäärinen ja hiukan kotitekoinen sillä tavalla, että iltamaohjelmistoa noudatettiin. Oli juhlapuheita, runonlausuntaa, hassunkurista oopperaa, kovaäänistä laulantaa ja lopuksi kunniavieraan omia rakkaita runoja.

Jotkut runot näyttivät olleen todella maukkaita kun niitä käsiteltiin useaan kertaan eli esimerkiksi perunat padassa. Olihan siinä mainio rytmi, joka ei ole menettänyt ajankohtaisuudestaan mitään - tänään se kertoo meidän kauheasta kiireestämme koko ajan jonnekin. 

Kirsi Kunnaksen elämänkerta on nimeltään Sateessa ja tuulessa. Sen tekijä, kirjallisuustieteilijä Leena Kirstinä valotti aika näppärästi Kirsin kymmenvuotiskausia ja mainosti samalla kirjaa: se kannattaakin lukea, koska jo lastenrunojen taustojen ja enentymisen historia on kiinnostava ajan hengen ilmentymänäkin, mutta Kirsi Kunnas oli toki paljon muutakin. Yhteiskunnallisena vaikuttajana Pen-liikkeen moottorina, kirjailija-aktivistina, kääntäjänä, muun muassa. Kerrotun ja luetun lastenkirjallisuuden puolestapuhujana, jonka kanssa jouduinkin tukkanuottasille aikoinaan selkokirjallisuuden tullessa uutena ilmiönä Suomeen. Ehkä tosiaan silloin oli vaikea käsittää, että kirjallisuutta piti muokata, jotta se toimisi erityisryhmillä. Niilläkin kuitenkin oli varmaan oikeus päästä jollakin tavalla mukaan tajuamaan, mitä suomalaiset klassikot kuten Kalevala, Seitsemän veljestä tai maailmankirjallisuudesta vaikkapa Romeo ja Julia sisällään pitivät.

Tiitiäisestä Tyyris Tylleröön

Kirsi Kunnaksen käännöstaituruus näkyi monessa mutkassa Hanhiemon satukirjasta Lewis Carrolliinkin. Hän lanseerasi suomeksi Humpty Dumptyn alias Tyyris Tyllerön, jota on turhaan yritetty uudelleenkin ristiä ties miksi. Koin henkilökohtaiseksi kunnianosoitukseksi, että Kirsi lupasi sen käyttöoikeuden uuden lastenkulttuurilehtemme nimeksi. Mainoslauseeksi voisi ehkä luodakin jotain sellaista kuin: Kirsi Kunnaksen Tyyris Tyllerö - kotimaista aikuisten lastenkulttuuria jo vuodesta 1978! 

Kirsin laajaa tuotantoa on näköjään nyt sitten niin sanotusti viljelty erilaisten kokoelmien kautta. On uusia painoksia kuten Punni (WS 2014), joka sisältää myös tarinan Ensimmäinen pieni ja pari runoa. Nämä on napattu Tiitiäisen tarinoista (1957) ja Tiitiäisen tuluskukkarosta (2000). Mukana on Maija Karman alkuperäiset kuvat, nyt tosin Elina Vannisen värittäminä.

Kuvitukset ovat mielenkiintoinen juttu sekin. Kuka ottaa haasteen vastaan Maija Karman jälkeen? Kokoomajulkaisussa Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät (WS 2014) värikynään on tarttunut Pia Westerholm. Mukana on runohelmiä lähes kaikista Kirsin kokoelmista, myös Sirkusjutuista sekä Puupuusta ja Käpypojasta. Sisällysluettelosta selviää, että runojen nimien ei aina tarvitse olla kauhean lennokkaita: Meidän kissat, Kissa kehrää, Kissa ja kissanpoika, Kisu-Mirri, Kissat ja hiiret, Kissa ja hiiri, Kissan ja hiiren leikit, Hassu kissa. Onneksi otsikot eivät kerro kaikkea, vaan riimit ja rakenteet ja oivaltavat hauskuudet. Taitaa olla niin, että kissat vievät pitemmän korren ainakin runojen lukumäärässä. Samalla tavalla Pia Westerholm näyttää tykästyneen kissojen joustavuuteen ja salaperäisyyteenkin.Heti ensimmäisessä runossa Naukaisu on mainio kuvitus, missä todellakin maapallon päällä makaava kissa saa kaikki hyrräämään:"Kissalla on niin suuri suu,/ että kun kissa sen aukaisee/niin koko maailma naukaisee,/ja kun kissa hyrisee/niin maailma jyrisee." Kaikissa runoissa ei valittu kuvituskohta ihan onnaa, mutta useimmiten Westerholm tekee mainion hauskaa, riimien näköistä pompotusta, missä on lisäksi tarpeeksi asiaan liittyviä yksityiskohtia lapsen tarkasteltaviksi.

Tarinoiden puisto ja muita lukukoppeja

Helsingin kaupungintalossa Virkagalleriassa on nyt mainio näyttely ja tapahtumatila aina tuonne ensi vuoden helmikuulle saakka eli hyvin ehtii käydä. Tilassa onnistuu kivasti olemaan yhdessä lapsikatraan tai oman itsensä kanssa. Kattavan tuntuinen ja matka-teemaan väljästi ripustautunut kotimaisten lastenkirjan kuvittajiemme kavalkadi riittää moneenkin selailuun. Samalla huomaa miten taitavaa työtä tehdään ja monipuolisesti. Originaaleja tuijotellessaan tajuaa lisäksi, että aina ei paino onnistu sataprosenttisesti matkimaan taiteilijan  aivoituksia. Toisinaan itse materiaali on esteenä: minusta nyt kangasmateriaaleista kasatut originaalit Anne Vaskon Jellona Suuri -kirjaan (WS 2010) hehkuvat ja niiden kolmiulotteisuus näkyy hienosti, mutta yksiulotteisessa kirjan sivussa ei samaa tehokeinoa synny.

Mutta hienointa taitavat olla näyttelyn rakentajien oivallukset lasten mukaan ottamiseen. Keskellä tilaa on agoran tapainen vihreä keidas, missä voi istua, rupatella, lueskella ja väitellä. Jos haluaa rauhallisempaa omaa tilaa, niin voi vaihtaa erilaisiin lukumökkeihin. Seikkailu-niminen oli käyntini aikana ahkerassa käytössä - vain jännityksestä hetkahtelevat varpaat näkyivät. Mökit oli sisustettu yksilöllisesti - joissakin kirjoja oli kätevästi läpi seinän menevissä "kirjakoloissa". Näyttely jatkui vielä Helsinkiä -käsittelevien lasten ja nuortenkirjojen näyttelyyn, missä ilokseni bongasin myös oman uunituoreen Halkokellarin salaisuuteni (Mäkelä 2014). Ja vieläpä taaempana pienen lastenkulttuuritalon takana avautui mukavan intiimi vinkkaustila, missä pari nuorta herraa sattui kertomaan omista kirjamieltymyksistään. Ja näin tuli hiukan todistetuksi, etteivät kaikki pojat ole lukukauhuisia.

Tarinoiden Puisto - jota olen aikaisemmin vähän väärin tituleerannut, mutta nyt melkein oikein Tarinoiden Taloksi - on melkoinen työnäyte Pro kirjallisuustalo -yhdistykseltä. Varsin nuori yhdistys on tarmokkaiden puuhaihmistensä voimin saanut aikaan melkein sanoisin hämmästyttävän keitaan keskelle Helsinkiä. Samalla se muuten on myös prototyyppi oman kirjatalon mahdollisuuksista, joita kaikkien pitäisi nyt päästä makustelemaan.

Joka tapauksessa Tarinoiden taloissa voi kohdata lastenkirjan todella intiimisti ja henkilökohtaisesti. Lastenkulttuurin henki leijuu siis taianomaisesti kaupungintalon byrokraattiskapulakielen sokkeloissa ja näyttää tietä yhteisiin fantasian hetkiin.

Näyttipä käynti tuottavan meikäläisestäkin aika runollista suoltoa...

Ulf Stark sai Finlandia Junior -palkinnon!

Tämänvuotisen Finlandia Junior -palkinnon sai riikinruotsalainen Ulf Starck (70) ja löysi tililtään 15 000 euroa. Hyvänä kakkosena kuvittaja Linda Bondestam kuittasi saman verran. Onnea sinne lahden taakse, sillä nyt Ulf Starck sai kuin helmeksi kruunuunsa Astrid Lindgren ja August-palkinnon lisäksi myös suomalaisten himoitseman kauneimman lastenkirjallisuuspalkinnon.

Näin voisi kuulua uutisointi 20.11. 2014, kun ohjaaja Johanna Vuoksenmaa ilmoittaa valinnastaan. Ilmeisen selvästi kuitenkin yksi kirja on varmasti pois lopullisimmasta mittelöstä eli Ulf Starkin ja Linda Bondestamin Min egen lilla liten (Schildts&Söderström). Sen mukaantulokin oikeastaan mahdollistui vain sen takia, että aikaisemmin Finlandia-palkinnon ongelmien takia sääntöjä muutettiin. Nyt jako-ohjeissa lukee vain: "Finlandia Junior -palkinto voidaan myöntää ansiokkaalle suomalaiselle lasten- ja nuortenkirjalle." Suomalaiseksi katsotaan siis, jos vaikka molemmat tekijät olisivat ruotsalaisia, mutta kirjan on ensiksi ehtinyt tilata suomenruotsalainen kustantaja, joka vasta sen jälkeen on nopeasti saanut kirjalle myös julkaisukanavan Ruotsissa ja hankkinut lisäksi suomalaisen kustantajan (Teos) kääntäjineen Suomesta? Suomalaiseksi hyväksyttäneen siis myös, jos pieni laatutietoinen suomalainen kustantaja ideoi upean kuvakirjan bratislavalaisen taiteilijan kanssa ja pääsee mukaan kisaan? Oikeastaan ei tarvitse mennä kuin lahden yli Tallinnaan - sieltä löytyy varmasti hyvä ehdokkaita niin kirjallisesti kuin kuvallisestikin - ja melkein suomalaisia.

Suomalaisen kirjan puolesta

Suomen Kirjasäätiö, jonka taustapaneelissa lukee "Suomalaisen kirjan puolesta" perustelee valintaa sillä, että kysymyksessä on ilmiselvästi suomalainen kirja. No, ainakin puoleksi, mutta kun kysymyksessä on myös tekijä ja osa palkintorahoista matkaa Ruotsiin tai Bratislavaan tai mihin nyt kulkeutuukaan. 

Viimeaikaisissa Junior -raadeissa on muuten minusta käynyt ilmi, etteivät ne jaksa, viitsi tai osaa tehdä ainutlaatuisesta mahdollisuudestaan kunnon analyysiä julkiselle medialle. Ehkä osasyy on raatien kokoonpanoissa, joihin ei oikein ole enää löytynyt edes yhtä kolmasosaa alan ammattilaista. Tämä olisi ehkä kertonut, ettei Min egen lilla liten välttämättä ole tekijänsä parhaimpia kirjoja, verrannut sitä Diktaattoriin tai mietiskellyt, miten asetelma on niin tutuntuntuinen "Eikö tämä ole Yrjö Kokon ja Hannu Mäkelän vakioteemojen variointia? Voi että, tämä ja tuo ei yllä samalle tasolle kuin edelliset kirjat..." Itse diktaattori voi toki olla mukava julkisuuden henkilö kuten joku Duudson, mutta raati tekee raa'an työn. Historiattomuus taitaa nykyisin olla enemmänkin etu? 

Tieto-Finlandian raadin perusteluissa oli sentään kappaleita, joita mieluusti toistaa. Ateneumin taidemuseon johtaja Susanna Pettersson sanoi mm.: "Tänä vuonna tietokirjojen laajassa valikoimassa on paljon elämänkertoja, politiikkaa, sota-ajan tapahtumia eri näkökulmista avaavia kirjoja sekä ajankohtaisiin aiheisiin pureutuvia erillisteoksia. Toiset teoksista ovat syntyneet vuosikausia kestäneen tutkimuksen tuloksena. Toiset on kirjoitettu vastaamaan juuri nyt ajankohtaiseen tiedontarpeeseen. Kaikkia teoksia yhdistää halu selvittää mysteereitä, tuottaa uutta tietoa ja auttaa meitä ymmärtämään hieman paremmin ympäröivää maailmaamme. Kun kysyin teini-ikäisiltä tyttäriltäni millainen on hyvä tietokirja, sain lyhyen vastauksen: tietokirjat auttavat tajuamaan. Siinä se on tiivistettynä. Hyvä tietokirja auttaa tajuamaan."

Taidekasvatuksen professori Helena Sederholm totesi, että Juniorin raati on lukenut kirjoja ruotsiksi, suomeksi ja visuaaliksi. Ei saameksi, vaikka niitäkin olisi ehkä ollut olemassa. Hän totesi yksikantaan, että he saivat luettavakseen laadultaan erittäin hyvää fiktiota, tietokirjallisuutta ja runoja. Sederholm hehkutti ajankohtaisen posthumanismin näkymistä erityisesti nuortenkirjoissa. Luonto ja nimenomaan metsä ympäristöineen oli kiinnostava. Se sadan kirjan analyysista.

Metsä, luonto, historia tietokirjoissa?

Tietokirjallisuus ei näkynytkään sitten kuin tuossa yhdessä sanassa. Tietokirjallisuuden Finlandiaan ei ollut tullut yhtäkään lasten tai nuorten tietokirjaa. Jos niitä oli tullut Finlandia Junioriin, niin ne sivuutettiin tuolla maininnalla. Kyllä ei Ulf Starkin kirja ehdokaslistaa sinänsä huonontanut, mutta se vei ilmiselvästi paikan yhdeltä aidosti kotimaiselta yrittäjältä. Tämä olisi oikein hyvin voinut olla tietokirjojakin, vaikka listasta uupuivat toki myös runot ja varhaisnuorten dekkarit. Erilaiset faktiot ja selkeämmätkin tietokirjat ovat minusta olleet tämän vuoden mielenkiintoisinta aluetta, juuri niitä, mistä Susanna Pettersson puhui: sellaisia kirjoja, jotka auttavat tajuamaan oman elämämme historiaa, taustoja, ratkaisuja, kulttuuriperinnettä, sukupolvien kautta tapahtuvaa vaihtumista, luonnon mystiikkaa ja iloja. 

Kun kovasti painotettiin tuota luontoa niin ainakin kolme mainiota ehdokasta olisi helposti löytynyt: aito luonnonymmärtämisen iloa Iiris Kalliolan ja Lasse J. Laineen Suomen lasten retkeilyoppaasta (Otava 2014) ja sitä kaivattua oudon, pelottavan ja arvaamattoman metsän selitystä Marjut Hjeltin ehkä parhaimmassa opuksessa Maanväki (SKS 2014). Todellista ajankohtaisuutta taas on roppakaupalla Jani Kiiskilän Ikiomassa Itämeressä (Karisto 2014). Luulenpa melkein, että tietokirjat ja kenties faktiotkin jotenkin jäivät yksinkertaisesti sivuun, kun fiktio jylläsi tärkeimpänä oletusarvona. Kuuluvatkohan ne oikeastaan lasten ja nuortenkirjallisuuteen? Lähettivätkö kustantajat niitä ylipäätään mukaan kisaan? Tietofinlandiassa muuten pienemmät laatukustantajat jyräsivät - vain Otava sai yhden kirjan mukaan, muut sijat veivät Teos, Siltala ja Atena. Juniorissa ehkä hiukan samoin: Books North, Schildts&Söderström, Karisto, Lasten Keskus - ja Tammi. 

Painettu Suomessa?

Jäihän listaan nyt kuitenkin yksi ruotsinkielinen arvostamani kirjailijan teos eli Maria Turtchaninoffin Maresi (Schildts&Söderström), joka sekin toisaalta aloittaa Punaisen luostarin kronikat ja vertautuu nyt eittämättä Ursula le Guinin teemoihin jos muihinkin fantasian yksinäisiin opinahjoihin.

Muista kirjoista voi olla samaa tai eri mieltä, ehkäpä enemmänkin niissä pitää miettiä oman mieltymyksensä mittoja. Yksipä nousee mielessäni esiin eli Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita. Puuseppä - varsinkin kun parivaljakko on saanut pidettyä tasonsa yllä varsin mukavasti myös seuraavassa, Ritarissa. Toki kirja on varttuneemman lukijan materiaalia, mutta varmasti tenhoaisi lukiossa, miksei yläkoulunkin rajapinnalla. Se on näin lastenkirjallisuuden historiaan tuijottavasta mieluisa kunnianosoitus niin perinteiselle sadunkerronnalle kuin luonnolle ja metsälle ja ihmisen kaipuulle täydellisyyteen. Ville Tietäväinenhän oli ehdolla myös tyttärensä kanssa tehdyllä Vain pahaa unta -sarjakuvafaktiolla. En tiedä kuinka tyytyväinen Ville on ollut porvoolaisen Bookwellin painojälkeen, mutta ainakin se on suomalaista. En ehtinytkään vielä tarkistaa ovatko kaikki ehdokaskirjat muuten painettu Suomessa? Eikö näin pitäisi olla, jos puhutaan aidosta suomalaisesta kirjasta? Eihän muualla tehty opus esimerkiksi pääse mukaan kilpailtaessa vuoden kauneimmista kirjoista!

Älytön äyriäinen, mutta kultamitali oppikirjalle

Seuraavat viikot alkavat olla jo täynnä toimintaa, näyttelyitä, palkintoja, kunniaa ja pettymyksiä. Pian pääsee jännittämään Tieto- ja Junior Finlandian ehdokkaita, itse suurta isojen kirjailijoiden Finlandiaa - ja tuleepa sieltä johonkin väliin vielä lastenkulttuurin valtionpalkinnotkin.

Näyttää siltä, että siellä täällä on tartuttu veikkaukseen ja muodostettu erilaisia varjoraateja. Itsekin aikoinaan sorruin samaan muottiin, mutta sentään lasten kanssa. Juonsimme aikoinaan Raili Mikkasen kanssa televisiossa lasten varjoraatia. Tulokset olivat toisaalta odotettuja, toisaalta mukaan pääsi melkoisia yllätyksiä.

Mutta näin taitaa olla myös aikuisraadeissa. Varjolistojen tekeminen tuntuu nyt jotenkin turhalta, koska kolmenkin esiraadin jäsenen keskuudessa mennään varmasti läpi kunnolla koko tarjolle saatu kavalkadi, tehdään äänestyksiä, mietitään, asetellaan ja sovitellaan. Ja tullaan ihan hyvään, yhteen kokonaisuuteen. Pakko kai näin on todeta, kun on itse sen rumban kerran jo käynyt läpi. Samalla se on varmasti raadin jäsenille merkittävän hieno mahdollisuus nähdä kerralla kokonainen vuodenmittainen kirjapino. Mielenkiintoisinta oikeastaan näin journalistin kannalta on tutustua raadin peruskartoitukseen ja mielipiteisiin vuoden trendeistä ja tasosta. Joka vuosi nimittäin ei tätä hienoa mahdollisuutta nostaa lasten- ja nuortenkirjallisuus kunnolla esille ei todellakaan ole - se kannattaa käyttää häikäilemättä hyväkseen.

Kissat naukuvat kovimmin

Koska juuri satun pläräilemään kuva- ja runokirjojen kasoja, voi silti noukkia esiin joitakuita tarinoita, jotka ovat ilahduttaneet. Totesin, miten kissa on nyt löylyttänyt koirat runoissa - tämän vuoden runon grand old lady Kirsi Kunnas on saanut juhlajulkaisuksi mm. Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät (no, onhan siellä muutama koira), on Riimikissa kikattaa (Tammi 2013) ja Kissa kissa kissa (Lasten Keskus 2013). Mietiskelin, miten jonkun kuvittajan piirrostyyli omimmillaan on toisaalta hieno ja erottava merkki, mutta miten se sitten taas voi helposti viedä mielikuvat ihan toisaalle. Kun sain ensin käsiini Tiina Nopolan Siirin ja kadonneen tähden (Tammi 2014) niin huvituin Mervi Lindmanin naperotyylistä ja hauskoista tilannevalinnoista. Seuraavan kirjan

kohdalla aloin ihmetellä Nopolan hurjaa luomisvauhtia, kunnes huomasin kysymyksessä olevan uuden yrittäjän Teija Rekolan Eetun ja nokkelat neropatit (WSOY 2014). Mervi Lindmanin hahmot vain erehdyttivät samankaltaisuudellaan. Lapsia samannäköisyys ei taida haitata, kunhan tarina on vain kunnollinen. Mervi Lindman näyttää saaneen töitä Ruotsin puoleltakin, niin että nämä naperot ovat voittoisalla tiellä kohti kuuluisuutta.

Sekä minulle että lapsilukijoille meni kuitenkin erittäin hyvin perille uuden tekijän Ninka Reitun Messi ja mysteeri -sarja ja sen uusin, Käpälät kohti seikkailua (Otava 2014). Siinä on omanlaisensa pulskahtava piirrostyyli, mihin ympätään mainiosti jotain Tatun ja Patun rakennepiirustuksista ja hulvattomasta vauhdista, mutta myös jännittäviä perspektiivin vaihtoja, pientä pelottavuutta, jännitystä - joka ratkeaa helpottavan myönteisellä tavalla. Ninka Reittu vaihtelee myös tyylissään taitavasti sarjakuvamaista tilanteen kehittelyä, upeita laaksojen ja vuorenhuippujen aaltoilua. Eikä hassumpi idea lasten mielestä ollut lainkaan kutsua apuun kiperässä tilanteessa Batman-Mysteerisankari. Osittain menevän kokonaisuuden onnistumiseen vaikuttaa myös Ninka Reitun varma ote kokonaisuudesta: kun kuvittaja myös tekstittää kirjansa, jompikumpi osa voi jäädä lapsipuolen asemaan. Nyt ei niin tapahdu, vaan saumat pitävät.

Toinen mainio tuttavuus on suomenruotsalaiselta puolelta eli Lena Frölander-Ulfin Totta toinen puoli (Schildts&Söderström 2014) - taattu suomennos Ilpo Tiihosen. Kuvitus on hyvin animaatioelokuvan sävyistä - väliin ihan odottaa, että Gunnar-eno alias nukketeatterinjohtaja Arkan Zuppe alkaa tanssia Songs of the Berlurenstad Cabaret -jazzlevyn säestämänä. Hiukan hankalampaa oli selittää, lapsille mitä on teatterin kellarissa myytävä kotitekoinen kiljukalja. "Se johtaja varmaan kiljuu ja juo kotikaljaa" oli minusta ihan oikeaan osunut kuulijan analyysi.

Tämäkin on mainio sukupolvien välistä "kuilua" kaventava riemukas kuvakirja kaikille, joilla on kovin ryppyinen täti tai setä. Toki mukana on paljon ns. aikuisviihdettä, mutta tämän kirjanhan välittää aikuinen omalla tavallaan. Ja voihan samaan kaavaan innostua kertomaan myös oman isänsä tai isoisänsä salaisista seikkailuista. Kirjassani Mustan vihon salaisuus väitän muun muassa, että isoisäni oli ollut töissä sirkuksessa elävänä kuulana. Se taas oli melkein totta.

Sukupolviromaanien joukosta kuulin, miten Repun salaisuutta (Lasten Keskus 2014) koettiin niin, että ensin 8-vuotias luki 20-lukua koskevan osuuden (pojan ensiaskeleet koulussa ja kalastajana), sitten äiti puolestaan 40-luvun osuuden ja nykyajan koulua käytiin sitten yhdessä. Hyvän kirjan tuntomerkkeihin kuuluukin ehdottomasti tuo monelle avautuva kohderyhmitys. Toisaalta en ole ollut kovin innostunut taas aikuisista kertovista ns. lasten kuvakirjoista kuten sinänsä upeasta Ilmo Launiksen kuvittamasta Annika Eräpuron Myrskykirjasta (Karisto 2014) tai Satu Kettusen Otso Aarnisen salaperäisestä seikkailusta (Tammi 2014). Miksi kertoa miehestä joka ei saanut unta ja meni puuceehen pissalle ja lennähti maailmalle, kun sankarina olisi voinut olla pieni urhea poika tai tyttö? No, tarinan kestää välittää lapsille, koska Launiksen kuvat ovat niin mukaansatempaavia, mutta Satu Kettusen kuvat ja tarina eivät oikein saa samanlaista draivia aikaan, ja lapset tuntuivat pitkästyvän - ehkäpä se johtui sentään kertojavälittäjän lievästä kyllästymisestä?

Pankaapa muuten muistiin Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (Karisto 2014). Kuvittajana on minulle uusi nimi Kaisa Rekinen, jolle toivotan lisää töitä. Värimaailma on mukava, hahmot humoristisia ja kekseliäitä - hiukan tuli aluksi mieleen yksi suosikeistani eli Hannu Hirvosen krokotiili-kirjojen kuvittaja Pia Sakki. Anneli Kanto näyttää kyntensä mainioilla aakkosloruilla - jopa vaikea C saa aivan ajankohtaisen ja lapsillekin tutun taustan:"Kuoriainen Coloradon/hotki Lopen pottusadon./Syytettynä tästä/yritteli pälkähästä:/"En ollut min. Syy on madon!". Nonsensen kuvioita näkyy monessa nimistössä - jopa Espoo saa oman Ekonomi-etanansa ja kesäpaikkani Sammatissa litisee sammakon lammikko.

Nämä eivät ole varjokirjoja, mutta kelpo kohteita mille vain hymistykselle. Arkistostani löysin muuten Pekka Tarkan jyrähdyksen (HS 4.10.1981) Palkintojen inflaatio. "Palkittu nuortenkirjailija Hellevi Salminen sanoi televisiouutisissa, että nuoret eivät lue nuortenkirjoja, vaikka kotimaisen tuotannon taso on korkea. Yhdeksi syypääksi hän sanoi koulun: oppilaat opetetaan jo lukiossa harrastamaan aikuisten kirjailijoita kuten Albert Camusia. 

Niinpä niin. Minusta on kyllä hyvä, että ihmiset oppivat jo varhain lukemaan mahdollisimman täyttä tekstiä, eli kehittymään niin pitkälle, että eivät enää tarvitse heille erityisesti sovitettua tavaraa." Tarkka kirjaa alalla annettavat palkinnot 14 kappaletta kunniakirjat mukaan laskien, eikä mukana edes ole vielä tuota Finlandia Junioria.

Tasapuolisuuden nimissä Tarkka esittelee myös aikuisten kirjojen palkintojen inflaation, joista taitaa vain Maila Talvio -palkinto olla sammunut kokonaan. "Mutta joskus tuntuu siltä, että palkittavia ei riittäisi joka vuodeksi.""Minusta kuitenkin tuntuu, että noin tasapuolinen lautakunta sissittelee pelokkaasti nurkissa eikä osaa tehdä päätöksiä. Palkintojen pitäisi olla sellaisia, että vain todella hyvät niihin yltävät. Epädemokraattinen, elitistinen palkinto voi olla tuloksekasta kirjallisuuspolitiikkaa."

Junior- ja Tieto-Finlandiass taitaa tänä vuonna olla muuten maksimi ehdokkaita eli kuusi kappaletta. Saapa nähdä miten ne jakautuvat moninaisten lajien kesken. Minusta nimittäin vuosi 2014 ei ollut järin  jännittävä, mutta palkittavia sieltä löytyy aivan varmasti tarpeeksi.

Kultaa suomalaiselle historialle

Yksi palkinto muuten on jäänyt medialta ihan ohi, joten on kiva kertoa siitä tässä blogissa, varsinkin kun on kysymys Frankfurtin kirjamessuista ja suomalaisesta hymistelystä. Editan yläkoulun oppimateriaali Memo 8 Historia palkittiin Best European Learning Materials Awards  2014 -kultamitalilla yli 12-vuotiaille suunnattujen oppimateriaalien sarjassa. Palkinto luovutettiin siis messuilla oppimateriaalikustantajien Education Forumilla. Sarjaan muuten kuuluu hyvin modernisti oppikirjan lisäksi tietysti tehtäväkirja, mutta myös digitaalinen tehtäväaineisto, äänikirja ja digitaalinen opettajan aineisto. Tekijöinä ovat Jussi Hanska, Kimmo Jakonen, Juhapekka Rikala ja Anu Waltari. Nyt kun opetushallitus on julkistanut oman Pilvi-jakelukonseptinsa, niin on toisaalta hyvä huomata, että suomalainen peruspaketti niittää huomiota. Ehkäpä palkinnosta on oltu niin hiljaa, koska se ei tullutkaan ns. traditionaalisen merkittävien kustannustalojen puolelle?