Tämänvuotisen Finlandia Junior -palkinnon sai riikinruotsalainen Ulf Starck (70) ja löysi tililtään 15 000 euroa. Hyvänä kakkosena kuvittaja Linda Bondestam kuittasi saman verran. Onnea sinne lahden taakse, sillä nyt Ulf Starck sai kuin helmeksi kruunuunsa Astrid Lindgren ja August-palkinnon lisäksi myös suomalaisten himoitseman kauneimman lastenkirjallisuuspalkinnon.
Näin voisi kuulua uutisointi 20.11. 2014, kun ohjaaja Johanna Vuoksenmaa ilmoittaa valinnastaan. Ilmeisen selvästi kuitenkin yksi kirja on varmasti pois lopullisimmasta mittelöstä eli Ulf Starkin ja Linda Bondestamin Min egen lilla liten (Schildts&Söderström). Sen mukaantulokin oikeastaan mahdollistui vain sen takia, että aikaisemmin Finlandia-palkinnon ongelmien takia sääntöjä muutettiin. Nyt jako-ohjeissa lukee vain: "Finlandia Junior -palkinto voidaan myöntää ansiokkaalle suomalaiselle lasten- ja nuortenkirjalle." Suomalaiseksi katsotaan siis, jos vaikka molemmat tekijät olisivat ruotsalaisia, mutta kirjan on ensiksi ehtinyt tilata suomenruotsalainen kustantaja, joka vasta sen jälkeen on nopeasti saanut kirjalle myös julkaisukanavan Ruotsissa ja hankkinut lisäksi suomalaisen kustantajan (Teos) kääntäjineen Suomesta? Suomalaiseksi hyväksyttäneen siis myös, jos pieni laatutietoinen suomalainen kustantaja ideoi upean kuvakirjan bratislavalaisen taiteilijan kanssa ja pääsee mukaan kisaan? Oikeastaan ei tarvitse mennä kuin lahden yli Tallinnaan - sieltä löytyy varmasti hyvä ehdokkaita niin kirjallisesti kuin kuvallisestikin - ja melkein suomalaisia.
Suomalaisen kirjan puolesta
Suomen Kirjasäätiö, jonka taustapaneelissa lukee "Suomalaisen kirjan puolesta" perustelee valintaa sillä, että kysymyksessä on ilmiselvästi suomalainen kirja. No, ainakin puoleksi, mutta kun kysymyksessä on myös tekijä ja osa palkintorahoista matkaa Ruotsiin tai Bratislavaan tai mihin nyt kulkeutuukaan.
Viimeaikaisissa Junior -raadeissa on muuten minusta käynyt ilmi, etteivät ne jaksa, viitsi tai osaa tehdä ainutlaatuisesta mahdollisuudestaan kunnon analyysiä julkiselle medialle. Ehkä osasyy on raatien kokoonpanoissa, joihin ei oikein ole enää löytynyt edes yhtä kolmasosaa alan ammattilaista. Tämä olisi ehkä kertonut, ettei Min egen lilla liten välttämättä ole tekijänsä parhaimpia kirjoja, verrannut sitä Diktaattoriin tai mietiskellyt, miten asetelma on niin tutuntuntuinen "Eikö tämä ole Yrjö Kokon ja Hannu Mäkelän vakioteemojen variointia? Voi että, tämä ja tuo ei yllä samalle tasolle kuin edelliset kirjat..." Itse diktaattori voi toki olla mukava julkisuuden henkilö kuten joku Duudson, mutta raati tekee raa'an työn. Historiattomuus taitaa nykyisin olla enemmänkin etu?
Tieto-Finlandian raadin perusteluissa oli sentään kappaleita, joita mieluusti toistaa. Ateneumin taidemuseon johtaja Susanna Pettersson sanoi mm.: "Tänä vuonna tietokirjojen laajassa valikoimassa on paljon elämänkertoja, politiikkaa, sota-ajan tapahtumia eri näkökulmista avaavia kirjoja sekä ajankohtaisiin aiheisiin pureutuvia erillisteoksia. Toiset teoksista ovat syntyneet vuosikausia kestäneen tutkimuksen tuloksena. Toiset on kirjoitettu vastaamaan juuri nyt ajankohtaiseen tiedontarpeeseen. Kaikkia teoksia yhdistää halu selvittää mysteereitä, tuottaa uutta tietoa ja auttaa meitä ymmärtämään hieman paremmin ympäröivää maailmaamme. Kun kysyin teini-ikäisiltä tyttäriltäni millainen on hyvä tietokirja, sain lyhyen vastauksen: tietokirjat auttavat tajuamaan. Siinä se on tiivistettynä. Hyvä tietokirja auttaa tajuamaan."
Taidekasvatuksen professori Helena Sederholm totesi, että Juniorin raati on lukenut kirjoja ruotsiksi, suomeksi ja visuaaliksi. Ei saameksi, vaikka niitäkin olisi ehkä ollut olemassa. Hän totesi yksikantaan, että he saivat luettavakseen laadultaan erittäin hyvää fiktiota, tietokirjallisuutta ja runoja. Sederholm hehkutti ajankohtaisen posthumanismin näkymistä erityisesti nuortenkirjoissa. Luonto ja nimenomaan metsä ympäristöineen oli kiinnostava. Se sadan kirjan analyysista.
Metsä, luonto, historia tietokirjoissa?
Tietokirjallisuus ei näkynytkään sitten kuin tuossa yhdessä sanassa. Tietokirjallisuuden Finlandiaan ei ollut tullut yhtäkään lasten tai nuorten tietokirjaa. Jos niitä oli tullut Finlandia Junioriin, niin ne sivuutettiin tuolla maininnalla. Kyllä ei Ulf Starkin kirja ehdokaslistaa sinänsä huonontanut, mutta se vei ilmiselvästi paikan yhdeltä aidosti kotimaiselta yrittäjältä. Tämä olisi oikein hyvin voinut olla tietokirjojakin, vaikka listasta uupuivat toki myös runot ja varhaisnuorten dekkarit. Erilaiset faktiot ja selkeämmätkin tietokirjat ovat minusta olleet tämän vuoden mielenkiintoisinta aluetta, juuri niitä, mistä Susanna Pettersson puhui: sellaisia kirjoja, jotka auttavat tajuamaan oman elämämme historiaa, taustoja, ratkaisuja, kulttuuriperinnettä, sukupolvien kautta tapahtuvaa vaihtumista, luonnon mystiikkaa ja iloja.
Kun kovasti painotettiin tuota luontoa niin ainakin kolme mainiota ehdokasta olisi helposti löytynyt: aito luonnonymmärtämisen iloa Iiris Kalliolan ja Lasse J. Laineen Suomen lasten retkeilyoppaasta (Otava 2014) ja sitä kaivattua oudon, pelottavan ja arvaamattoman metsän selitystä Marjut Hjeltin ehkä parhaimmassa opuksessa Maanväki (SKS 2014). Todellista ajankohtaisuutta taas on roppakaupalla Jani Kiiskilän Ikiomassa Itämeressä (Karisto 2014). Luulenpa melkein, että tietokirjat ja kenties faktiotkin jotenkin jäivät yksinkertaisesti sivuun, kun fiktio jylläsi tärkeimpänä oletusarvona. Kuuluvatkohan ne oikeastaan lasten ja nuortenkirjallisuuteen? Lähettivätkö kustantajat niitä ylipäätään mukaan kisaan? Tietofinlandiassa muuten pienemmät laatukustantajat jyräsivät - vain Otava sai yhden kirjan mukaan, muut sijat veivät Teos, Siltala ja Atena. Juniorissa ehkä hiukan samoin: Books North, Schildts&Söderström, Karisto, Lasten Keskus - ja Tammi.
Painettu Suomessa?
Jäihän listaan nyt kuitenkin yksi ruotsinkielinen arvostamani kirjailijan teos eli Maria Turtchaninoffin Maresi (Schildts&Söderström), joka sekin toisaalta aloittaa Punaisen luostarin kronikat ja vertautuu nyt eittämättä Ursula le Guinin teemoihin jos muihinkin fantasian yksinäisiin opinahjoihin.
Muista kirjoista voi olla samaa tai eri mieltä, ehkäpä enemmänkin niissä pitää miettiä oman mieltymyksensä mittoja. Yksipä nousee mielessäni esiin eli Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita. Puuseppä - varsinkin kun parivaljakko on saanut pidettyä tasonsa yllä varsin mukavasti myös seuraavassa, Ritarissa. Toki kirja on varttuneemman lukijan materiaalia, mutta varmasti tenhoaisi lukiossa, miksei yläkoulunkin rajapinnalla. Se on näin lastenkirjallisuuden historiaan tuijottavasta mieluisa kunnianosoitus niin perinteiselle sadunkerronnalle kuin luonnolle ja metsälle ja ihmisen kaipuulle täydellisyyteen. Ville Tietäväinenhän oli ehdolla myös tyttärensä kanssa tehdyllä Vain pahaa unta -sarjakuvafaktiolla. En tiedä kuinka tyytyväinen Ville on ollut porvoolaisen Bookwellin painojälkeen, mutta ainakin se on suomalaista. En ehtinytkään vielä tarkistaa ovatko kaikki ehdokaskirjat muuten painettu Suomessa? Eikö näin pitäisi olla, jos puhutaan aidosta suomalaisesta kirjasta? Eihän muualla tehty opus esimerkiksi pääse mukaan kilpailtaessa vuoden kauneimmista kirjoista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti