Runeberg, Topelius, Karilas ja muut vanhat herrat

Onko tämä tottakaan? Suomeen on lanseerattu uusi lastenkirjallisuuspalkinto kaikkien muiden rinnalle. Sateenvarjona yllä toimii itse Runeberg. Nyt taitaa olla vanhojen klassikoiden käyttö lopuillaan, kun Topelius ja Karilas jatkavat vielä uurastustaan omilla tunnustuksillaan. Niin, ja onhan siellä löydettävissä vielä Oiva Paloheimokin Tirlittanillaan. Ehkä joitakin mahdollisuuksia saattaisi löytyä vielä lasten tietokirjallisuuden puolelle? Warelius on jo käytössä, joten pitäisikö vain perustaa Pikku Jättiläinen –diplomi?

Marjo Nygårdin ja jääkarhun matkassa

   Porvoon kirjaston henkilökunta poimi 6-9-vuotiaille suunnatuista kirjoissa noin 130 kohdetta esiraadin luettaviksi. Raadista löytyy toimittajaa, äidinkielenopettajaa ja nukketeatteritaiteilijaa. Ja kuten kaikki raadit, tämäkin toteaa, miten hauskaa, tiivistä, antoisaa ja mielikuvitusta kutkuttavaa työ on ollut. Systeeminä tällainen kohteiden hankinta taitaa olla hyvinkin demokraattista. Nyt ei olla kustantajien lähettämien kirjojen varassa, kuten muissa kilpailuissa. Voi ainakin ounastella, että mukana ovat olleet myös pienempien kustantajien tuotteet. Lastenkirjallisuuden Finlandia, Topeliuksen ja Karilaan kohdalla lienee pitkälti tilanne, missä asiansa osaavat kustantajat huomaavat lähettää ehdokkaitaan tyrkylle. Enpä ole kuullut, että esimerkiksi Finlandiassa olisi poimittu ulkopuolelta mukaan kirjoja – vaikka syytä olisi usein ollutkin.

Carlos da Cruz ja Ryhmä Z: näin roskakuski taklataan!

 Runeberg –raati oli löytävinään uusia hittiteemoja: etsiväteemat jylläävät, ja lähes jokaisen kirjan etusivulta löytyy henkilökavalkadi. Tämänhän on pitkään ollut tuttua jo käännöksissä esimerkiksi Ruotsista. Runebergin mielenkiintoinen piirre on selkeämmin suomenruotsinkielisten kirjojen mukana olo. Yhteistä kuuluu olevan erilaisten tunteiden esittäminen. Lapset ovat tottuneet lukemaan sekä kuvia ettätekstiä yhtä aikaa. Runebergin kohdalla otetaan mukaan nyt LukuVarkauden tapaan kohderyhmät, lapset. Päiväkotiryhmät sekä ensimmäisen ja toisen luokan oppilaat saavat valita omat suosikkinsa. Lopullisen valinnan tekee elokuvaohjaaja Saara Cantell kymppitonnin palkinnon saajaksi.

Yhteisiä nimiä ja riemukkaita vaihtoehtoja

Pipsa Pentti kuvittaa itse paperinukkeseikkaulunsa

Kun tyrkyllä on ollut kolme varsin ammattitaitoista listaa, niiden yhteen sulauttaminen on sekin mielenkiintoista. Yhteisiä ehdokkaita löytyy niitäkin. Minä, Muru ja metsä eli Jag, Fidel och skogen on eturintamassa kahdella listalla, samoin Siri Kolu ja Sanna Iston Maanalaiset. Mutta muutoin raadit ovat poimineet kiitettävän monipuolisesti mukaan vertailukohteita ja mielenkiintoisia ehdokkaita. Niidenkin kohdalla omat mieltymykset menevät ristiin, mutta sellaistahan tämä palkintohumu aina on.

   Tittamari Marttisen Emeliina ja laulavan koiran tapaus on mukava tapaus, mutta taitaa osoittaa kirjailijan monipuolisuutta, että Aadan ja jääkarhun hauska kaupunkimatka (Kustannus-Mäkelä) riemastutti fantasian ja realismin sekoituksellaan vielä enemmän. Timo Parvelan Paten kalastuskirja on kait pakollinen kumarrus grazyhuumorin ja muusta yhteydestään irrotetun sankarin suuntaan. Paula Norosen tavanomaisen helpon vampyyriteeman Yökoulu ja kadonnut opettaja tilalle olisin ilman muuta vaihtanut Tapani Baggen ja Carlos da Cruzin hervottoman hauskan ja mainion yhteistyön Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita.

   Mutta raati on löytänyt kyllä mainiot helmet mukaan: Pipsa Pentin Lyyli ja hurja Paperi-Hukka on paperinukkeseikkailu, missä elolllistetut nuket pääsevät hurjiin tositoimiin. Sanna Karlströmin Siilin laulu on ollut esillä blogissa jo aikaisemmin hienona surutyön kuvauksena mummon kuoleman jälkeen.

Huippukirjat Finlandia tilalle?

Ninka Reittu luo perheidylliä - ja hauskasti!

   Hauskaa, että Suomen nuorisokirjailijat ry:n raati puolestaan on nostanut mukaan ruotsinkielistä, tosin suomeksi käännetyn, kolmannen Nauvo-Auvon seikkailunaalloilla. Nämä leikkinallet ovat taattu ja turvallinen aihelma Nalle Puhista Uppo-Nalleen. Vesille joutuu Nagu-Nallekin kohti Nauvoa ja idyllistä kesäpaikkaa sopivan tunnelmallisten mietteiden saattelemana.

   Mutta onnittelut tälle raadillekin muutaman tämän vuoden huippukirjan löytämisestä. Onnittelut on helppo esittää, koska näitä kirjoja olen jo hehkuttanut niin blogissa kuin lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerössä. Näin ollen on paras tukeutua raadin arvioihin. ”Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki on hurmaava lastenkirja. Päähenkilö on riemastuttava, anarkistinen prinsessa – todellinen lasten

toimijuuden ja tekemisen puolestapuhuja, joka osaa jättää aikuisten määräykset omaan arvoonsa. Lapsen näkökulma kantaa vahvasti teoksen alusta loppuun, ja Prinsessa Pikkiriikin kolmessa tarinassa riittää sekä vauhtia että seesteisiä hetkiä. Lampelan hersyvä ja leikittelevä kieli houkuttelee lukemaan kirjaa ääneen.”

 

Jukka Lemmetyn tyylistä ei erehdy

   Näin on. Kotimaista lasten tietokirjallisuutta ja –kirjailijoita esittelevässä juuri ilmestyneessä teoksessani Toden teolla (Avain) ihastelen myös muinaissoittimien taikaa kirjassa Tenho ja Ryske. En sentään aivan raadin yleisintä kommenttia ”hurmaava” käytä niin tiuhaan, mutta on tässä ydintä löydetty: ”Lämminhenkinen tarinakokoelma pojasta, joka toivoo seitsenvuotislahjaksi omaa soitinta ja saakin sellaisen. Mutta sillä ei voi soittaa, ainoastaan kuunnella. Onneksi ikkunan taakse ilmestyy hirvi, joka avaa pojalle musiikin salat. Sillanpää punoo tarinaa taitavasti ja kätkee kielellisten leikkien sisään runsaasti tietoa suomalaisista soittimista ja musiikin merkityksestä. Teos on vahva kuvaus ystävyydestä, ja Ryskehirvi yksi vuoden hurmaavimmista lastenkirjallisuuden hahmoista.”

   Ja ainahan voi sitten muistuttaa, mitä kirjoja raadit ovat ohittaneet jostakin syystä. Varsin mukavan Runebergin löytämää maahanmuuttajakohtaamisen kuvauksen Miikka Pörstin Kaikkien juhlan rinnalle voi nostaa Niina Hakalahden tasonsa pitävän ratkihauskan Tuukka-Omarin ja superkielitaidon. Ja kyllä suurten tunteiden Topelius-kirjojen parista olisi voinut poimia rinnalle kaivattua huumoria, myönteisyyttä ja peräänantamattomuutta Harri Veistisen itseironisesta Kotitekoisen poikabändin alkeista Jussi Karjalaisen kannen räjäyttämänä.

   Mutta ken on Porvoossa ja Helsingissä kaunehin – se ratkeaa tammi- helmikuussa.

Finlandia Liisan ihmemaassa

Jo jatkoa: Pasi Pitknen kuvittaa

Finlandia –palkintojen jonkinlainen medianäkyvyys on onnellisesti häipynyt muiden kiinnostavampien kohujen tieltä kuten postin hukkaamat linnankutsut. Jotenkin tuntui, että tunnelma oli hiukan väsähtänyt palkintojen jaossa, mitään hektistä polemiikkia tai keskustelua ei oikein syntynyt, ja Arto Nybergin vieraaksikin kutsuttiin Tuutikki Tolonen. Olihan tämä uutinen, että Mörkövahdeista kenties joskus tehdään oikein amerikkalainen Hollywood-elokuva. Tolonen oli miellyttävä haastateltava, joka piti päänsä kylmänä ja vastaili asiallisesti niin hurjiin tulevaisuudennäkymiin kuin luomisprosessin saloihin.

Voittaja: LauraLyytisen kansi

    Mieleen juolahti, onko Finlandia-metodi jotenkin menettänyt jo kaavansa kiinnostavuuden? Diktaattorien ja raatien jäsenten valinta taitaa olla jo aika vaikeaa. Varsinkin lastenkirjojen raateihin näyttää olevan yhä hankalampaa löytää jollakin tavoin valovoimaisia ja tunnustettuja jäseniä. Heillä kun soisi olevan myös jonkinmoista kohderyhmän ja tuotteiden laajempaakin tuntemusta.  Tämä voisi näkyä sitten asiantuntevana ja tiukkana analyysinä vuoden tuotannon merkityksestä koko kentässä ja verrattuna aikaisempiin. Lasten tietokirjallisuus on jatkuvasti jäänyt esimerkiksi vain maininnaksi. Mutta ehkä kaikki tämä on liikaa vaadittu markkinavellovuuden hälinässä.

Historiako toistaa itseään?

 Taitaa olla niin, että vuoden lopussa iskee jo nostalgia ja väsähtäneisyys blogistinkin niveliin. Tarvitaan rauhoittumista ja vähän välimatkaa, ennen kuin alkaa esitellä loppuvuoden monia kiintoisia tuotteita. Onhan siellä sellaisiakin, joista miettii, mikä niiden julkaisemisen perimmäinen tarkoitus onkaan ollut. Yleensäkin on terveellistä ja rauhoittavaa luoda katseensa menneisyyden hämäryyksiin ja arkiston saloihin. Kirjastokollegani Bo Carpelanin mietteet palautuvat mieleen pohjoismaisesta nuortenkirjakongressista Helsingissä vuodelta 1970. Hän jyräytti saarnastuolista: ”Milloin meille saadaan kunnollinen lastenlehti, enemmän ja parempia sarjakuvalehtiä lapsille ja kunnollista lasten tietokirjallisuutta?”

Pasi Pitkänen - mutta onko Kepleristä?

   Edelleenkin voisi miettiä noita vaatimuksia. Lastenlehdet ovat häviävää lastenkulttuuria, sarjakuvalehdet kutistumassa ja tietokirjat allikossa. Viimeinen luopuminen tältä erää luettiin Kritiikin uutisten pääkirjoituksesta. Taloudellisen tilanteen ja valtiovallan tuen vähenemisen takia tämä kriitikkojen klassikkojulkaisu lopetetaan, ja jatkoa yritetään verkkojulkaisuna. Lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerön tämän vuoden viimeinen numero on tulossa joulun kunniaksi. Juhlavuosi, 40 vuotta lastenkulttuurista kertovana jukaisuna, on ensi vuonna, Suomen juhlavuonna katkolla – miten opetusministeriö suhtautuu tukianomukseen?

Kirjastot ja suosikkiäänestykset

Tuolloin kongressin suojelijana toimi Sylvi Kekkonen. Carpelan jatkoi teesejään: Lapset ovat niitä, jotka löytävät totuudet ja aikuiset niitä, jotka hylkäävät nämä totuudet. ”Me annamme mielellämme lapsille vapaat kädet, mutta vain omilla ehdoillamme ja vaadimme lapsiltamme asioita, joihin emme itse kykene.” Mielenkiintoisesti itse kirjastoammattilaisena Bo Carpelan sivusi myös kirjastojen merkitystä lasten lukemisessa. Hänen mielestään kirjastojen velvollisuutena on kuitenkin pyrkiä mahdollistamaan helmien löytyminen pakollisen eniten lainatun mitäänsanomattoman huonon kirjallisuuden ja roskasarjojen joukosta. Miten onkaan juuri nyt? Miten kirjastojen hankinnat jakaantuvatkaan?

    Vähän myöhemmin britit äänestivät suosituimmista lastenkirjoista. Voiton vei Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas, toiseksi tuli sarjaikuisuus Biggles, kolmanneksi Narnia-sarja ja neljänneksi ikiliikkuja Liisa Ihmemaassa. Lewis Carroll onkin ollut monessa esillä meilläkin tänä vuonna. On uudenlainen elokuvan tulkinta Liisan seikkailuista, on televisiodokumenttia, joka tosin keskittyi loppujen lopuksi mitäänsanomattomasti Carrollin ja Alicen suhteeseen. Mutta löytyy tämän dosentti Dogsonin elämästä muutakin.

   The Times kertoi 15.1.1898:"Harvat voinevat käsittää, että tämä hiljainen, pidättyväinen matemaatikko ja bakkalaureus, jota koko elämänsä ajan pidettiin ujona ja julkisuutta kaihtavana, omisti välttämättömät ominaisuudet luodakseen teoksen, joka on kestänyt yli kolmenkymmenen vuoden koettelemukset ja yhä kiehtoo samalla tavalla nuoria ja vanhoja oudolla ja omaperäisellä neroudellaan. Monessa kodissa ja koulussa on tänään vallitseva todellinen suru kun saadaan tietää, että kirjojen Liisa ihmemaailmassa ja Läpi peilin tekijä on kuollut".

Helen Oxenburyn hullu teeseura on - erilainen...

Minkä nimen Liisa olisi valinnut?

   Charles Ludwig Dogson eli 66 hiljaista vuottaan naimattomana, säikkyvänä ja hiukan pedanttisena. Hän aloitti koulunkäyntinsä kahdentoista ikäisenä Richmondin Grammar Schoolissa ja tuli siellä tunnetuksi poikana, joka halusi itselleen kerrottavan mitä logaritmit oikeastaan ovat. Tyypillisen viktoriaaniseen nuoruuteen mahtuivat myös runoyritelmät ja lehtiavustukset. Hän sai normaalin public school- kasvatuksen ja antautui opintojensa päätyttyä matematiikan lehtoriksi Oxfordin The Christ Churchs Collegeen. Nuoruusajoilta pääasiallisin vaikuttaja lienee ollut isä, jonka huumori ei tunnu jäävän jälkeen Dogsonin nonsensesta.

   Dogsonin ensimmäinen julkaistu kirja oli Algebrallisen tasogeometrian yhteenveto. Tämän jälkeen seurasi kolmisenkymmentä matematiikkaa käsittelevää kirjaa - Dogsonin mielimatemaatikko oli muuten Euklides. Näiden matemaattisten teosten käyttökelpoisuus on ajan mukana vähentynyt. Aikoinaan ne olivat hyödyllisiä hänen omalle sukupolvelleen, mutta nyt ne ovat vain Lewis Carrollin kaksoisolennon sivutuotteita. Oikeastaan on aivan mielivaltaista, että me voimme puhua Lewis Carrollin neroudesta. Dogsonilla oli nimittäin neljä vaihtoehtoa valitessaan itselleen salanimeä: 1. Edgar Cuthwellis 2) Edgar U.C. Westhill  3. Louis Carrloll ja  4. Lewis Carroll. Eräs lehtimies nimeltään Edmund Yates sai kunnia-asiakseen suorittaa valinnan. Muiden ja minun riemukseni arpa valitsi Lewis Carrollin.

Miltä olisi kuulostanut vaikkapa lause "Liisa ihmemaailmassa, kirjoittanut Edgar Cuthwellis? Ja Edgar U.S.Westhill olisi kirjoittanut pelkästään sentimentaalisia rakkausnovelleja...