Runeberg juniorissa kaikki tasapainossa

Runeberg juniorin raati valitsi seitsemän kirjaa palkintoehdokkaiksi. Tämän kilpailun erikoisuus on lopullinen valintaraati, joka koostuu koululuokista, kirjojen todellisista lukijoista. Lähin vertailukohta taitaa olla Lasten Lukuvarkaus -systeemi, jonka aikuisraati valitsi viimeksi hiukan kosiskelevan listan helppoja ja jänniä mysteereitä tarjolle koululaistuomaristolle. Kilpailunhan voitti kuitenkin palkittu kirjailija eli Salla Simukan ensimmäinen ns varhaisnuortenseikkailu Sisarla (Tammi 2016). Se sai varsinkin tytöiltä mainiot palautteet – pojat pitivät sitä tyttöjen kirjana.

Rosabelin ystävä puhuu stadia

   Runebergin listassa ei ole helppoja myönnytyksiä, ja siksikin se on jopa mielenkiintoisempi kuin lastenkirjallisuuden Finlandian ehdokaslista. Ruotsinkielen osuus – pakollinen tässä yhteydessä – on tasapainoinen. On hieno sadullinen kehitysseikkailu, on monivivahteista itsensä löytämistä ja humoristista pientä opetusta. Suomenkieliset valinnat nostavat esiin niin arkikertomusta, komeaa kuvasatua, pohdiskelevaa eläinpolitiikkaa ja tärkeän, monipuolisen faktion maahanmuuttajien oloista.

Hevoset, oravat ja taikahelmi

Malin Kivelän Suurenmoinen Rosabel (Förlaget&Teos)  lienee hyvin vapaamuotoinen kuvitelma pikkuisen hevosen unelmista, vaikka pohjautuukin tositapahtumiin. Englantilainen poni Stroller oli pienempi kuin pitkäjalkaiset kaverinsa, mutta osallistui mukana hyppykilpailuihin. Uurastus palkittiin hopeamitalilla Meksikon olympiakisoissa 1968. Samaa sitkeyttä on siis Rosabelissäkin, vaikka hän tietää toisten voittavan. Haaveissa hän toki on upea ja uskomaton. Muut hevoset pilkkaavat pikkuista sulavaksi kuin kuollut meduusa. Öisin tulee prinsessa ja valitsee jonkun ratsuista. Ja kerran prinsessa ilmoittaa olevansa kyllästynyt kaikkiin muihin ja ottaa Rosabelin. 

   Mutta unet ovat unia, ja heinä silmien alla usein kyynelistä märkä. Tarinassa poni löytää ystävän, joka näyttää stadilaiselta siililtä puheenparttaan myöten. Tyypin kanssa Rosabel unohtaa muut ja lähtee juoksemaan pitkin metsiä ja todellisia iloja. Linda Bondestam kuvittaa tunnetulla tyylillään, mutta nyt varsinkin aukeamien geometria ja vaihtuvuudet antavat tekstille melkoisesti lisäpotkua. Erilaiset hevoset, luonnon suuret kaaret, metsä, hevosten liikkeet vievät mukanaan. Yhtäkkiä on käännettävä aukeama ylösalaisin, että tajuaa koko vesiputouksen voiman. Tummat värit vaihtelevat kirkkaiden kanssa, sarjakuvamaiset hevosten liikkeet muuttuvat öisiksi tauluiksi.

   Ja kerrankin tekstin perillemenoa on ajateltu loppuun saakka: konekirjoitustyyliset lyhyet ja pitemmät rivit on eroteltu selkeästi omille vaaleammille pinnoilleen. Ehkä tämä tarina on parhaimmillaan hevosystäville ja keppihevosten tuntijoille, mutta täytyy ihailla kokonaisilmettä.

   Ei Lena Frölander-Ulfin vahvarajaisissa ja värikkään selkeissä eläinhahmoissakaan vikaa ole. Sanna Tahvanaisen Kurre Keikari ja popcornit (S&S) on vain lyhyin lausein toteutettu yllätyksetön opetus liiasta makean syömisestä ja itsekkyydestä. Kokonaisuudesta syntyy kuitenkin humoristisen korni tarina.

    Karin Erlandssonin Helmenkalastaja –Pärlfiskaren (S&S) on lastenromaanikilpailun voittaja ja kiinnostava sellainen. Hyvin valmiin tuntuinen kirjoittaja kehrää kokoon mukaansatempaavan sadun nuoresta tytöstä, joka on helmensukeltajista parhain, vaikka on menettänyt toisen kätensä ruusuhaille. Yhdessä aluksi riesaksi tuntuvan pikkuisen Sirkan kanssa sukelletaan myytäviksi erivärisiä helmiä, mutta suurin ja merkillisin, Silmäterä on löytymättä.

   Erlandssonin tarinaan on kiedottu saumattomasti etenevä ystävystyminen, vastuun ottaminen, ahneuden vaikutukset ja lopullisten päämäärien ja onnellisuuden vaatimukset. Ehkä takakannen vertaus Astrid Lindgrenin hengessä tehdystä ajattomasta saturomaanista on hiukan liioitteleva, mutta vivahteikkaalla matkalla ollaan.

 Pöllöpolitiikkaa ja mahaongelmia

Erlandssonin romaanissa ahneen Iberiksen halu saada Silmäterä ei suo mitään muita tunteita. Magdalena Hai on tehnyt omaa mainiota kauhuaan aikaisemmin novelleissaan, mutta Kurnivamahaisessa kissassa (Karisto) kansansatua mukaileva tarina ahneudesta kasvaa melkoiseksi vyörytykseksi. Olipa kerran pieni tyttö, joka tapasi ison nälkäisen kissan. Tyttö saa armonaikaa iltaan saakka keksiäkseen keinon nälän tyydyttämiseen. Mutta maailmasta oli jo lähes kaikki syöty, joten tyttö pyytää kissaa nielaisemaan itsensä kokonaisena. Mahan perimmäisestä sopukasta löytyy pieni, mutta kaiken ahmiva ukko, joka ei suostu lopettamaan. Niinpä tyttö pyytää kissaa oksentamaan ja onnistuu vihdoin näin pelastamaan maailman. 

   Hai osaa sopivasti lisätä kierroksia ja jännitystä. Kokonaisuudesta syntyy erinomainen seikkailusatu, jonka juonteista on kätevä irrotella erilaisia kysymyksiä, pohdintoja ja omia ratkaisumalleja. Teemu Juhani on mielenkiintoinen ja tervetullut kuvittajatuttavuus, jonka piirroksissa, hahmoissa ja vinjeteissä tarinan kiemurat moninkertaistuvat ja huumori pilkahtaa. Sivujen kokonaisuudet pelaavat hienosti yhteen seikkailun juonteiden kanssa.

    Elina Warsta saa hänkin Voimalla seitsemän pöllöön (Tammi) erilaisia vivahteita, joskin Hannu Mäkelä yrittää parastaan toki tyypityksissään. Kokonaisuudesta syntyy tutunoloinen metsäinen poliittinen trilleri, jokaan ei aivan niin dramaattista kuin oikeassa suomalaisessa puoluekentässä. Isopöllö huomaa olevansa suurin ja voimakkain ja päättää alkaa hallita viisaasti oman päänsä mukaan. Mäkelän pöllöt ovat kuitenkin omien halujensa vankeja, ja Isopöllö toteaa pian homman olevan kaikkea muuta kuin helppo. Varsinkin kun metsään muuttaa harakkaparvi ja sen demokraattisen porukan valitsema edusräkyttäjä, imartelija ja ovela manipuloija Emma.

    Hankalinta on harakoiden ilmeinen tasa-arvoisuus, joka ei sovi Isopöllölle lainkaan. Opetus on tietysti, että maailmasta löytyy kyllä tilaa kaikille. Kirjan lopussa on bonuksena alku Pönttikalevalasta, jonka jatko kuulemma löytyy osoitteesta www.omamielikuvitus.fi

Arjen ihastumisesta toisenlaisiin koteihin

Tutun kuvittajan tyylissä voi olla ongelmiakin. Rönnsin hahmot tuovat ensiksi mieleen tietenkin Heinähatun, ja kun Palviaisen Allu ja salainen ihailija (WS) on sopivasti sukua Nopoloiden tyttöviikareille, samastuminen alkaa. Allu on kuitenkin omanlaisensa, sillä Palviainen osaa näppärästi hiljalleen kasvattaa Allua henkilönä. Kun vanhemmat ostavat Kuoppakylän rautatieaseman, niin Allu ja veli Aapo saavatkin uudenlaista vipinää. Luvattu koira aiheuttaa omat kommervenkkinsä, toisen tuo mukanaan sieltä täältä löydetyt ihailevat viestit. Kuka ihailija oikein on? 

   Erityisen mukavasti Palviainen kuvaa Allun ja isoveljen suhdetta. Aapo suhtautuu omasta puberteetistaan huolimatta jopa oudon kärsivällisesti siskoonsa. Se kannattaa, koska yhdessä asiat sujuvat huomattavasti paremmin. Palviaisen ja Allun riemuvoitto on tutuksi tulleen junan vanhan konduktöörin auttaminen ensitreffeille kuuluttamalle koko junalle, että Artturi tarvitsee naisen. Mirkkuhan sieltä löytyy. Mukana on sopivasti jännitystä, kun asemarakennuksesta löytyy salainen huone, Allu puolestaan saa mukavan kaverin veljen tututtavasta Markuksesta, mutta oikea ystävä, se ihailija, onkin ennen asemalla asunut luokkatoveri Minttu, joka ujouttaan ei ole uskaltanut lähestyä muutoin. Nuortenkirjoissaan autenttista atmosfääriä viljelevä Palviainen osoittaa osaavansa mennä nuoremmankin – ja tytön – nahkoihin luontevasti, humoristisesti ja sopivalla draivilla.

   Lopuksi, mutta ei vähemmästi voi nostaa esille raadin tärkeän valinnan eli Riina Katajavuoren Mennään jo naapuriin (Tammi). Yhdessä aikaisemman, Mennään jo kotiin (2007) esittelyjen kanssa kirjaparista kasvaa jopa kulttuurihistoriallinen jatkumo. Kotien ja niiden välittämän esineistön ja tunnelman kautta päästään tarkastelemaan asumisen ilmeistä 2000-luuvlla ja nyt maahanmuuttajien vastaavia oloja tällä hetkellä. Silmänä toimii Salla Savolainen selkeällä omalla havainnoivalla tyylillään. Katajavuori asettuu tekstissään hämmästyttävän luontevasti eri-ikäisten ja taustaisten lasten pään sisälle. Samalla uusin kirja toimii luontevana asenteiden purkajana ja yhteisten asioiden ja tunteiden esittelijänä. Molempiin kirjoihin on syytä pureutua vielä uudelleen tarkemmin – koti on lasten ja nuortenkirjallisuudessa paljastava ja vähemmän esille nostettu tekijä.

     Runeberg Junior –palkinnon saajasta ei tarvitse olla huolissaan näin vahvan kavalkadin seurassa – toisin kuin ehkä lastenkirjallisuuden Finlandiassa?

Finlandiassa avain hukassa?

Mitkä asiat oikein nousivat esiin Finlandian kierroksella? Lieko tämän kulttipalkinnon hehku laantumassa hiillokseksi, kun tietokirjoista ei löydetty paljoakaan sanomista, kaunokirjallisuudessa taivasteltiin Elisabeth Rehnin hurjaa luku-urakkaa mammuttikirjojen kanssa ja tavallisen lukuromaanin putoamista kuin eno veneestä.

   Ja lastenkirjallisuuden puolella suurin uutinen oli tietysti Mauri Kunnaksen ensimmäinen ehdokkuus palkinnon historiassa.  Raadin puheenjohtaja kirjastovirkailija Keth Strömdahl ei hänkään halunnut antaa ainutlaatuisesta luku-urakasta yhteenvetoa, ei linjauksia, ei tuntumia aikaisempaan tai tulevaan. Ympäripyöreät lausahdukset riittivät.

   Niinpä julkisuuteen itsensä lanseerasivatkin kuvakirjojen tekijät, joilla näyttää riittävän tarmoa pensselien kalisteluun. Vai oliko tämä taitavaa julkisuuden kalastelua? Etana Editionsin porukan mielestä Sanna Manderin Avain hukassa (S&S) oli selvä toisinto heidän teoksestaan Talo kulman takana eli palkinto meni ihan väärälle kerrostalolle. Mielipahaa varmaan lisäsi, että Mander voitti samalla kirjalla myös Rudolf Koivu -palkinnon Etanan kirjojen nenän edestä. Silloin voi tietysti vihjaista, että olihan Mander kuvittanut jopa yhden tuomarin julkaisun.

   Kun molemmissa kirjoissa oli teemana kerrostalo ja sen asukkaat, raami johdatteli tietynlaiseen käsittelyyn eli kerrostalon asukkaiden esittelyyn. Kumpi olikaan ensin ja missä Sanna Mander onkaan käynyt vakoilemassa plagioimaansa opusta kamera valmiina? Uutta ilmettä kuvakirjakentällemme tuonut Etana editions voi varmaan kuitenkin lohduttautua sillä, että palkintojen mahdollisuuksia on vielä muualla, mm. Astrid Lindgren tunnustus odottaa noutajaansa!

   Kustantajien keskinäisessä rankingissa Otava porhalsi uljaasti keulaan: kuudesta ehdokkaasta neljä, ruotsinkielisille osansa ja WS mukana yhdellä. Tammi jäi nuolemaan näppejään.

Isän päivän tunnehistoria

    Lastenkirjallisuuden puolella palkinnon määrää Anna Puu ja taustatukea ehkä antaa 7-vuotias tytär. Pinossa on nettiprostituutiota, muodikasta kahden perheen asumista, Neropatin päiväkirjan rinnakkaiskilpailua ja tämän päivän voittaja, Ninka Reitun ylistyslaulu isälle. Kilpailemaan jäävät tällä perusteella Sinä olet superrakas (Otava) ja Koiramäen Suomen historia (Otava). Molemmat kelpaavat mainiosti isänpäivän lahjaksi. 

   Edellinen on kuin runo lapsen ja vanhemman kanssakäymisestä ja rakkauden erilaisista viitekehyksistä. Tyypittely on reittumaista, mutta nyt lapsen ja isän ympäristö on muokattu lentäväiseksi, luonnossa maataan ja pohditaan, kattojen päälle ollaan ja tuhmuuspäivänä heitellään väljän huoneen tavarat sinne tänne. Reitun tekstissä isä - supermies ampiaistyylisessä viitta-trikooasussa - selvittelee psykologian ja jari sinkkoslaisuuden mukaisia kanssakäymiskuvioita vihasta, kiukusta yhdessäoloon, tykkäämiseen ja rakastamiseen. Rakkaus on supervoima, toteaa parivaljakko lopussa. On tässä huumoriakin tyypityksissä, mutta eräänlaiseksi manifestiksihän kirja raamittuu, eikä minusta ole Reitun aikaisempien terhakoiden kuvitusseikkailujen luokkaa.

    Joku kateellinen ehti huomauttaa, että on turha palkita myyntitilastojen kärkeä – Kunnas oli kirjamessujen myydyin kirja – mutta onhan meillä ennakkotapauksia kuten Tatun ja Patun Suomi. Totta on, että viime ja tämä vuosi ovat olleet mainioiden ja kiinnostavien lasten tietokirjojen aikaa. Pikemminkin olisi voinut tätä taustaa vasten nostaa esimerkiksi kaksikin faktiota mukaan.

   Kunnas itse vastasi vaatimattomasti palkintotilaisuudessa kysymykseen, että onhan tässä jo tullut oma osansa kunniasta. Olen eri mieltä. Koiramäen lasten historia on erinomainen puheenvuoro juhlavuoden itsenäisyyden pönkityksessä kartoittaessaan kuninkaallisen menneisyytemme solmukohtia. Se olisi varmaan kelvannut tietokirjallisuudenkin ehdokkaiden joukkoon. Ja siellä se olisi saanut vielä enemmän huomiota.

   

Koiramäki, Aku Ankka ja kirjamessujen Suomi

 Kun on selvittänyt kolmet kirjamessut Turussa ja Helsingissä, lienee ansainnut hengähdystauon hektisestä syksyn kirjarumbasta. Tai ainakin jonkinlaisen diplomin. Samaan aikaan kun on ährästänyt myös oman varttuneemman pojan elämästä kertovan seikkailunsa painoon ja pian maailmalle.

Kirjamessut parhaimmillaan TheEnd

   Turku oli edelleen käsiteltävissä oleva kokonaisuus, Helsinki sai jo Timo Parvelalta täystyrmäyksen lastenkirjailijan puolelta ja Poesia-kustantamolta runouden osalta. Tuhannet 9-luokkalaiset raahattiin messuille nostamaan kävijämäärää, joka muuten olisikin jäänyt vanhoille perustoille. Heidän aktiivisuutensa kohteita saattoi sitten arvailla. Jäi esimerkiksi mietityttämään, miksi ohjaukseen ei käytetty kunnolla resursseja? Nyt oppilaat näyttivät kulkevan jonkinlaisen paperisen tehtäväkartan kanssa, jolleivat tehneet siitä lennokkia. Vain urheimmat näyttivät jaksavan istuskella kovasti hehkutetun Kirjakallion tilaisuuksissa. Äänien kakofonia ylti uusiin ennätyksiin.

   Samaan aikaan Helsingissä järjestettiin Lasten kirjamessut Finlandia-talolla. Idea lienee hyvä, mutta toteutus ainakin näin aluksi jopa kaoottinen. Pieni tila oli nopeasti vähemmälläkin väellä täynnä, kahden esiintymispaikan äänet taistelivat toistensa kanssa. Kirjapöytärivien rivit muistuttivat koululuokkaa. Suppeahko kuvittajien näyttely oli tungettu kulman taakse. Kuinkahan paljon samaan aikaan porskuttavat Messukeskuksen kirjamessut veivät väkeä? Minullekin soitettiin pariin otteeseen ja kysyttiin, mitkä nämä lasten kirjamessut oikein ovat ja missä ja kuka järjestää? Mielenkiintoa olisi ollut ilmassa.

Historian voittokulkua

 Näin kai voisi sanoa, jos Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia oli Messukeskuksen myydyin kirja. Onkohan niin, että sukupolvien saaton ja juuriemme tunteminen on jäänyt koirien ja ankkojen hoiviin? Ankkojen Suomi (3.p. 2017) nimittäin oireellisesti käy läpi puolestaan Suomen maakunnat. En tiedä kumpi on ominut kumman idean, mutta samalla tavalla Suomen historiaa monipuolisesti valottanut Kirsti Manninen käy läpi identiteettiämme Suomen lasten Suomessa (2016). Parin vuoden takaa voi poimia niin Matkaoppaan keskiajan Suomeen kuin Kuninkaantienkin.

   Joskus on hyvä käydä läpi muistiinpanojaan vaikka parinkymmenen vuoden takaa. Silloin Arto Paasilinna oli esimerkiksi lukiolaisten suosikki Stephen Kingin rinnalla. Rikoksia, väkivaltaa ja rakkausviihdettä. Silloin opettajat väittivät myös, että humoristinen kirjallisuus on lisännyt rutkasti kiinnostusta. Pelättiin, että oman maan kansalliset merkkiteokset jäävät pakkopullaksi ja katoavat ennen pitkää kokonaan näkyvistä.

   Kun Tuntematon sotilas ja Seitsemän veljeksen uusi teatteriversio niittävät suosiota, klassikot ovat siis siirtyneet eri tavalla koettaviksi? Kirja sinnittelee mukana Seitsemällä koiraveljeksellä ja Koirien Kalevalalla, mutta Rokan rotu on vielä piirtämättä. Mauri Kunnas ja Aku Ankka ovat niin vahvoja brändejä, että tuttu lukijakunta ahmii jopa Suomen historiaa ja maakuntien ominaisuuksia tyypitysten lomassa. Sillä tyyppejähän Mauri Kunnaksen kirjasta löytyy.

   Se ei nimestään huolimatta ole laaja Suomen historia. vaan keskittyy aikaan 1500- ja 1800-luvun välillä, jolloin ilmeisesti Koiramäellä elettiin hulvattominta aikaa uskonpuhdistuksesta ja Mikaelista Vänrikki Stoolin tarinoihin. Kunnasmaisiin otoksiin kuuluvat aikuisille tarkoitetut mainiot versiot kuuluisista maalauksista kuten kuolleen Flemingin solvaaminen – nyt vain vääntämällä nenästä…

Sissi Löfving vakoilee

Mikä rotu kuninkaille ja ryssille?

Kuningashaukkuja ja kauppiaspossuja siis riittää esiteltäviksi komeissa kuteissaan. Mauri Kunnas ikään kuin noukkii tärkeimmät henkilöt etualalle ja kuvittaa välipaikat sotaisimmilla tai arkisimmilla tapauksilla. Hurjat tappelut ovat toki mannaa, mutta mainiosti Kunnas laittaa rinnalle Koiramäen arkisempaa oloa ja vaikkapa postin hankalaakin kulkua pitkin Suomen nientä.  Alussa on lisäksi tarpeellinen kartta ja aikajana.

   Hiukan olin pettynyt oman sankarini Tapani Löfvingin kuvaukseen. Kun venäläiset kuvataan susiksi, näyttää Tapani saaneen oveluutensa kunniaksi repolaisen hahmon. Isonvihan kuvituksena onkin monen sivun mittainen veijaritarina, hauska, mutta oikeastaan kovin nuivasti sissin ja isonvihan todellista luonnetta kuvaava episodi. Mutta näinhän lienee pakko rajata kun mietitään kohderyhmän koukuttamista.

    Turku on Maurilla sattuneesta syystä hyvin framilla, mutta kyllä turkulaiset osaavat omastakin takaa. Otso Kortekankaan ja Panu Savolaisen Kaupunki maailman keskellä (Sigillum 2017) kehuu olevansa ei enempää eikä vähempää kuin Turun lasten maailmanhistoria. No, se alkaa noin 6000 vuotta sitten, on kivikautta ja rautakautta ennen kuin päästään Turun loistokauteen ja hiljaiseen alasajoon. On Juhanat ja Erikit, Brahet ja muut kuten Kunnaksellakin, laajemmin vain – ja ehkä vähän oppikirjamaisemmin. Luotauksessa annetaan joka tapauksessa selkeästi ja hyvin jäsenneltynä kokonaiskuvaa kaupungin kehittymisestä, rakennuksista, kalastuksesta, kauppiaista, akatemiasta, tieteen tähdistä (joita Kunnaksella muuten edustaa lähinnä vain Pehr Kalm), arkisesta elämästä ja työstä.

   Kirja ei lopu kuninkaiden toilauksiin, vaan jatkaa politiikan tähtihetkiin 1800-luvulla ja kaupungin kehittymiseen nykyhetkeen saakka. Mainiossa lopputekstissään tekijät kertovat historioitsijan työstä, lähteistä ja niiden tulkinnoista. Kirjan lopussa olisi voinut olla vielä edes pieni lisälukemiseen ohjaava luettelo, niin paljon erilaista ja erityylistä materiaalia on tarjolla.

 Ankat ja muut hämäläiset

Suomen lasten – sarjaan Kirsti Manninen on itsenäisyyden juhlavuotta varten koostanut kunnianhimoisen kokonaisuuden, Suomen lasten Suomi -oppaan (2016) Carlos da Cruzin monipuolisena kuvituksena. Nyt käydään läpi Suomi-neidon olotilaa lähtien Lapista ja päätyen Uusimaalle. Rakenteeksi on valittu Aino-mummun innoittamien lastenlasten Johnin ja Jennyn matka isoäidin synnyinmaahan. Suomessa tavataan edellisen kesän leiriltä tuttuja kavereita. Nämä taas sopivasti ovat valmiita esittelemään oman kotiseutunsa parhaimpia nähtävyyksiä.

   Mielenkiintoinen rinnakkaisteos on Kari Korhosen ideoima ja kirjoittama juhlapainos Ankkojen Suomi, missä enemmän tai vähemmän huvittavien ankansiltojen kautta käydään Roope-sedän ekonomian riivaamina läpi Suomen heimot. Kirjalla on ansionsa. Aku Ankan Suomen kiertue nimittäin antaa ennen seikkailuja hyvät perusvinkit vierailupaikkojen olennaisiin tuntomerkkeihin. Ja tietysti sanaston, sillä ankkojen tapaamat suomalaiset puhuvat hyvin ja leveästi ja ylpeästi omaa murrettaan. Pitkin kirjaa on myös Suomi-kytkösten historiaa ankkojen sarjoissa kuten vaikkapa Suomi-sarjat murteista. 

Aku Ankan sukulaisia löytyy Suomenlinnasta!

   Huvittavan hellyttävää on myös ajatella, että Mauri Kunnaksen suosikkeja ovat ankatkin olleet ja kytköksiä löytyy. Koulutyöskentelyä ajatellen mieleen tulee heti moniaita mahdollisuuksia: hahmojen valinta eri tilanteisiin, miten kuvatut ongelmat ja ratkaisut kuvaavat vaikkapa savolaisia, lappilaisia, hämäläisiä? Miten kliseisiä ne ovat? Turussa Aku Ankka hoitaa suvereenisti saariston majakan kummitusongelmat, Oulussa on tiedemessut.  Helsingissä taas Suomenlinnan antautuminen saa sukuselvityksen stadin slangilla. Lapissa tietysti Joulumaa on esillä, kun Roopen bisnekset ovat hunningolla. Ja ilman muuta sieltä löytyy kireä shamaani rumpuineen (kuten muuten Mauri Kunnaksellakin, jopa hiukan viinaan menevä), jolloin vain kilautus joulupukille auttaa tunturikoivun ja tuohen väliin joutuneita matkalaisia.

Kunnas löytää Suomenlinnasta huusin

 Saamelaiset ja tataarit

    Rinnakkain teoksia on lisäksi hauska asetella. Kirsti Mannisella Saamenmaan ja saamelaisten historian kohdalle on kerätty hauskoja esimerkkejä saamenkielen sananjäljistä eri puolilla Suomea. Nuoret tutustuvat poronhoitoon, saamenpuvun merkitykseen, seitoihin ja noitarumpuihin, lumen merkitykseen, matkaamiseen ja leikkeihin. Eri alueiden esittelyjen loppuun on kerätty kevyempää tietoa esimerkiksi joulunvietosta ja saunomisesta tai erikoisia tapahtumia laulujuhlista tiernapoikiin.

   Musiikki, kirjallisuus ja taide ovat hyvin edustettuina. Alueiden suuret nimet esitellään Nätti-Jussista Manserokkiin, häjyistä Minna Canthiin, Väinö Linnaan ja Aleksis Kiveen. Turun puolelta löytyy ilman muuta Anni Polva, ja rinnalle jostain syystä yksityisetsivä Jussi Vares. Alueiden talous ja erikoispiirteet tulevat esille joko historian tai nykyhetken näkökulmasta. Savottaelämää Peräpohjolassa, sahoilta sellutehtaisiin Kainuussa, kansanparantajat Keski-Pohjanmaalla, sahan ja vanerin Keski-Suomi, kaskimaata Savossa tai ruokaa suurtiloilta Varinais-Suomessa. 

Vietanamista esitellään kulttuuria

    Erilaiseksi Kirsti Mannisen luotauksen tekee Suomessa olevien eri kansalaisuuksien ja ryhmien esittelyt. Romanien kohdalla on mukana myös nykyhetki, kun omien tapojen ja pukeutumisen rinnalla selvitetään vankkurielämän ja arvostuksen muutoksia. Romaniosuuden jälkeen käydään läpi kansanlauluja, iskelmiä sekä hurskaiden laulujen muuntautumista karaokekelpoisiksi. Juutalaisten osuudessa on mukana asioita sapatista kosheriin, heprean kieltä ja huumoria sekä Daniel Katz kirjoillaan.

   Ennen tataarien osuutta väliin on ympätty katsaus entisajan työntekoon ja työn uusjakoon. Suomalainen muotoilu taas kerrataan inkeriläisten vaellusten johdannoksi. Vietnamilaisten jälkeen tutustutaan noppiin ja aliaksiin, matopeleihin ja vihaisiin lintuihin. Somalien jälkeen luodaan vielä katsaus ulkosuomalaisiin Ruotsista Kiinaan.

    Suomalaisen historian ja luonteen kartoittaminen ei ole juhlavuonna jäänyt tähän. Evakot ovat esimerkiksi tulleet mukaan useamman kirjan voimin. Selkokirjat poimivat omituisimmat ja kätevimmät piirteemme esiin. Lasten ja nuorten romaaneissa käsitellään niin kansalaissotaa kuin historian muita haavoja yksilöiden näkökulmasta. Kun pian saamme kuulla Finlandia –palkintoraatien ehdokkaista on mielenkiintoista nähdä mitkä juonteet nousevat esille.