Satavuotiaan Suomen palkintogaalat

Ainakin tänä vuonna satavuotias Suomi on palkintojen luvattumaa. Parhaimmaksi taitaa laittaa Turku, joka lokakuun puolessa välin järjestää Suomen kulttuurigaalan. Siellä on hienoja kategorioita: Vuosisadan kulttuuriteko, Kulttuurivaikuttaja sekä Kulttuurin kansainvälistymispalkinto. Yleisökin saa osallistua valitsemalla Vuosisadan kulttuuripersoonan.

Onkohan traditionaalisillakin palkinnoilla jokin lisäarvo, kun ne myönnetään juhlavuonna? Eipä kauankaan, kun Finlandia-ruletti pyörähtää käyntiin. Juhlagaala sielläkin odottaa sitten Kansallisteatterin juhlavissa puitteissa.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan palkinnoista on helppo poimia lastenkulttuurin saralta molemmat elämäntyöpalkinnon saaneet uurastajat. Kun Suomen tietokirjailijat luovutti toissa vuonna merkittävän Warelius-palkintonsa Raisa Cacciatorelle, neuvottelukunta toistaa varsin paljon samoja perusteluita.

   Itselleni Raisan töistä vaikuttaviksi ovat jääneet mieleen ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen. Jo vuonna 1997 hän otti nimittäin nimenomaan pojat mukaan kuvioihin. Lääketehdas oli toteuttanut Raisan nuorten ehkäisyvastaanotolla ilmaiseksi jaettavan infokirjasen.  Kaikki mitä olet aina halunnut tietää tytöistä – ja pojista – perustieto oli saatavissa myös verkossa. Seuraavaksi valistuskirjojen joukkoon ilmestyi Raisa Cacciatoren johdolla Legopalikoista leopardikalsareihin. Pojan matka mieheksi (2001).

   Hänestä tuli lastenkasvatuksen ja tunteiden äänitorvi monessa mediassa. Väestöliiton asiantuntijalääkärin ja Vanhemmuuskeskuksen johtajan mielipiteillä on myös painoa. Tärkeitä kohtaamispaikkoja syntyi myös nuortenlehti Demin tai Vauva -lehden vastauspalstoille. Tietokirjailijan ura alkoi lähes sattumasta: ”Tammen kustannustoimittaja käveli sisään ja pyysi koko kirjaa yhden Hesarin mielipiteen perusteella. Kokosin asiantuntijat yhteen ja aloimme kirjoittaa. Syntyi Legopalikoista leopardikalsareihin – pojan matka mieheksi. Se on uudistettu 2009 ja myyty varmaan parikymmentätuhatta. Sen pohjalta aikanaan sain Tietopöllö-palkinnon 2003.”

    Legopalikoista leopardikalsareihin on myös esitystavaltaan ronski, mutta asiallinen. Siinä otetaan pojan kehittymisen erilaiset vaiheet ymmärtäväisesti lähelle: ”Mieheksi tuleminen on työtä ja taistelua: ihmettelyä ja normaaliuden tavoittelua, himoa ja rakastumisen huumaa, pettymystä ja sydänsurua, yksinäisyyttä ja sankaruuden yrityksiä. Tiedonjano on valtava. Mitä minussa tapahtuu? Miksi pallit paisuvat, mutta penistä ei saa edes venyttämällä kasvamaan? Mitä naapurin tytölle on tapahtunut, kun punastun hänen lähellään? Ja seksi – osaanko, saanko, pystynkö ja pitäisikö jo haluta?”

    Kirja on koottu 12-18 –vuotiaiden poikien kysymyksien perusteella. Se alkaa pitkällä muistiinpanolla lapsuuden leikeistä varttumiseen ja seksuaalisuuden heräämiseen. Sisällysluetteloa ei ole, mutta kirja etenee loogisesti tyttöjen ja poikien leikeistä rakastumisen alkeisiin ja seksiasioista kiinnostumiseen. Tabuja, myyttejä ja tosiasioita selvitetään. Saako nuori ja kokematon poika, joka ei ole kovin komea tai suosittu, ylipäätään seksuaalista nautintoa tai kokemusta? ”Tuo kaikki on silkkaa pötyä. Niin pötyä ettei pödympää ole koskaan sanottu. Idiotismia ja joukkoharhaa, puppua ja potaskaa.” Kehon ja seksuaalisuuden kautta murrosiän itsetunnon kohottaminen nostetaan arvokkaaksi ja elämänmyönteiseksi voimavaraksi. Toisaalta painotetaan omaa yksityisyyttä: ”Sinun ei ole pakko paljastaa kenellekään tuumaakaan kehostasi tai ajatuksistasi, kenelläkään toisella ei ole niihin prosentinkaan omistusoikeutta.”

   Yhdessä Susanne Ingman-Fribergin kanssa toimitettu Keho on leikki (2016) on tietopaketti luonnollisen seksuaalikasvatuksen tukemiseen ja opettamiseen alle kouluiässä. Siinä korostetaan oikean tiedon antamista sopivassa määrin ja ikätason mukaan. ”Seksuaalikasvatus ei saa koskaan olla pelottelevaa tai tuomitsevaa. Annetaan lapsen kehitykseen liittyvää, lasta voimaannuttavaa ja lapsen seksuaaliseen oikeuksiin liittyvää tietoa.”  Kirja jakaantuu kolmeen kokonaisuuteen, tutkimukseen, tietoon ja taitoon. Väestöliiton tutkimuksissa vanhemmille ja varhaiskasvatuksen henkilöstölle tuli esille selvästi seksuaalikasvatuksen ja käsitteiden hämmentävyys ja epäselvyys. Mitä ovat lapsen turvataidot tai oikeus olla oman kehityksensä toimijana, tutkia ja olla utelias?

    Yhä edelleen valistusta tarvitaan – ainakin jos uskomme palveleviin puhelimiin, kentän palautteeseen ja tutkimustuloksiin.

Leonardon ja myyttien tulkitsija

 

Julia Vuoren puunhaltijat opintoretkellä

Toinen elämäntyöpalkinto meni puolestaan museopedagogiikan kehittämisestä. Lasten ja nuorten oppaiksi tehtyjen taidekirjojen laaja kirjo löytyy Marjatta Levannon tuotannosta. Vireä tekijä ei jää laakereilleen.  Viime vuoden luotaus vie kokijan suomalaiseen metsään ja sen kuvaajiin 1800-luvulta nykyhetkeen. Metsän pienessä kansassa on johdattelijoina itse Väinämöinen ja puunhaltijoita.  Julia Vuoren luonteikkaina hahmoina ne arvioivat tyylinsä mukaan kukka- ja lehvähattuineen maalauksia. Mukana monenlaisia mielikuvia herättäviä taiteilijoita Kansallisgalleriasta Akseli Gallen-Kallelasta Stefan Bremeriin tai Werner Holmbergista Elina Merenmieheen. Ja sisällöstä voikin sitten oman makunsa mukaan poimia tarinoita ja tietoa ilman ja veden ja metsän asujaimistoa unohtamatta vainajia ja kummituksia, tonttuja, jättiläisiä tai vuorenpeikkoja. Täytyy sanoa, että Marjatan teoksessa nämä olennot tulevat lähemmäksi ja tutuiksi paljon viehättävämmin kuin esimerkiksi Eero Ojasen Suomalaisissa taruolennoissa (Minerva 2017). suurikokoinen Sirkku Linnean kuvittama opus soveltunee paremmin jatkotyöskentelyyn vaikkapa koulumaailmassa. Sen verran oppikirjamaista tiukkaa asiaa siitä välittyy.

   Oma mielikirjani Marjatan tuotannossa on pitkään kypsytelty suurtyö renessanssin yleisnerosta Leonardo da Vincistä maassa, ilmassa ja meressä  Leonardon valtavasta määrästä muistiinpanoja on säilynyt noin 14 000 sivua, joiden sisään Levannon kirjan Leonardo oikealta vasemmalle (2014) myötä voi aavistaen kurkistaa.

   Kirjan graafinen ilme on myös korkeatasoinen: on hienoa saada omin silmin nähdä lähes autenttisia päiväkirjan sivuja läpinäkyvällä erikoispaperilla, runsaasti rakennepiirustuksia, maalauksia, hahmotelmia, mietteitä. Nämä kaikki kudotaan yhteen säästeliäästi, selkeästi, sopivan mittaisina selvityksinä kustakin aiheesta. Kysymyksiä on paljon, faktoja vähemmän, mutta Levanto antaa viitteitä ja mahdollisuuksia ja muiden tutkijoiden päätelmiä mietittäviksi.

   On hätkähdyttävää asiaa tarkemmin tietämättä huomata vaikkapa miten Mona Lisan hymy oikeastaan rakentuu – tämä on tekijän oma tulkinta – tai miten Leonardo jaksoi tehdä tärkeät asiat loppuun, mutta jätti muotokuvissaan taka-alalle jäävän käden viimeistelemättä. Maalauksia syntyi lopultakin varsin vähän, parisenkymmentä. Komea Viimeinen ehtoollinen on ihailtavissa kolmen sivun aukeamana. Leonardolla oli kuitenkin aina kiire uusiin kokemuksiin ja kokeisiin: muutama vuosi ennen kuolemaansa hän kirjoittikin: NAKTAJ ÄNIM

   Leonardosta saa kokonaisen elävän tiedonjanoisen ihmisen kuvan - varsinkin Leonardon viehtymys juhlien järjestämiseen ja yllättävien rakenteiden ja tapahtumien kokeilemiseen tekee hänestä inhimillisen yleisneron. Luotettu keventäjä ja kommentaattori Julia Vuori on luonut mukaan varsin säästeliäästi robottihahmoja ja koko aukeaman symbolisia "sisältökuvia" rytmittämään eri kokonaisuuksia. Pääosassa on nyt itse Leonardo ja hänen uupumaton maailman tarkastelunsa.

   Tätä perinnettä jatkavat Cacciatore ja Levanto hienosti. Meidän riemuksemme ja opiksemme.

Metsän pieni kansa esittelee kuun maalaajan  Rahkon

Nyt pelittää! Dibitassut Rubyn lumilinnassa!

Nettietiketin omaksumisen rinnalla tietokoneen sisuksiin ja toimintaan on ollut olemassa lasten ja nuorten tietokirjoja jo pitkään ja lisää tulee koko ajan. Samalla on opeteltu pelien tekemiseen ja ajateltu, että juuri se koukuttaa lapset oppimaan myös taustataitoja.   Ohjelmointi otettiin syksyllä 2016 myös peruskoulujen opetussuunnitelmaan. Koodaamisesta puhuttiin 2010-luvun perustaitona, mutta taustalla oli myös pyrkimys herättää yleensä kiinnostusta teknologiaa kohtaan. Ohjelmointi kasvattaisi itseluottamusta ja loisi enemmän vaihtoehtoja työelämään sijoittumiselle.

 

   Sarjakuvan keinoja käyttävä Karmea totuus tietokoneista (2000) antoi kenties sarkastisella huumorillaan  todenmukaisen kuvan loppukäyttäjän ongelmista ja inhimillisten reaktioiden vaikutuksista. Vielä vuonna 2016 nuori lukija arvioi: ”Paras koskaan tehty Karmea totuus! Suosittelen!”

   Linda Liukkaan ”Maailman paras koodisatukirja” todistaa, että nimenomaan kirjalla on kuitenkin merkitystä ohjelmoinnin saavutettavuudessa.  Hello Ruby (2015) ei ollut yksin eikä ensimmäinen tietokonesatukirja markkinoilla, vaikka sai mediatilaa sellaisena runsaasti. Lapsien koodauspotentiaalista kilpailivat myös Dibitassut -ohjelmointisarja, Reuhurinteen koululaisten nettitaidot sekä useat käännökset. Kaikkein komeimman paketin sai kuitenkin Oppi ja Ilo-sarjan laatikosta nimeltä Robogem (2015), joka on perhepeli ohjelmoinnin alkeiden kätevään oppimiseen.

    Sekä Hello Ruby että Dibitassut käyttävät jo kolmeen osaan yltäneissä oppaissaan raameinaan tarinoita. Linda Liukkaalla oli pingviinejä, django, pyton, lumileopardi, ketut ja robotit.  Hello Rubyn jatko-osan Matka tietokoneeseen (2016) johdannossa Linda Liukas teki oivaltavan vertailun: ”Sataviisikymmentä vuotta sitten Lewis Carroll syöksi Liisan alas kaninkoloon tutustumaan Ihmemaan asukkaisiin. Nyt tiputan Rubyn seikkailuun kohtaamaan pikkuriikkiset bitit ja valtavat käyttöjärjestelmät – sekä kaikkea niiden väliltä.” Näin todella käy, kun Rubyllä on jälleen tylsää yksin. Hän yrittää käyttää isän tietokonetta, joka ei toimikaan. Hiiri kertoo, ettei osoitin ole kunnossa. Ruby kutistaa itsensä kuin Liisa konsanaan ja pujahtaa sisuksiin.

    Kolmannessa, ”Löytöretkellä internetissä” (2017) rakennetaan lumi-internet ystävien kanssa. Sohjoisessa Suomessa idea taitaa jäädä keskeneräiseksi ja ainakin kovin päälleliimatun tuntuiseksi aasinsillaksi loppuosan internet-esittelyille. Siellä viivat yhdistelevät netin osia, verkostoja, rakenteita. Mukana on toki oivaltavia harjoituksia kuten vedenalaisten kaapeleiden korjaamista ja tornien taistoa Wi-Fin metsästykseen. Harjoitusosioissa on selkeyttä ja kiinnostavuutta mukavasti. Siellä myös Liukkaan naivistista lapsikuvitusta varioivat hahmot toimivat paremmin.

Suojeltu tuotemerkki kuin Disney ikään

Kun Ruby jää tarinassaan ja tehtävissään kuitenkin aikuisen viitseliään opastuksen varaan, Dibitassut kiinnosti aluksi lapsia vauhdikkaasti etenevissä seikkailuissaan. Dibitassut käyttää hyväkseen varsin lyhyitä lauseita, tekstityyppi on iso ja helposti luettavissa ja sanat tuttuja. Muuten Elina Hiltusen Dibitassut tassuttelevat melko konkreettisella tasolla. Ohjelmointi lähtee ensimmäisissä kirjoissa tietokonepelin rakentamisen kautta. Tyypillinen poikakoira Viki tekee malttamattomana kaikkea hassua, ennen kuin tajuaa miten asioita koodataan. Hyvänä tukena on tyttökoira Emmi, joka tönii oikeaan suuntaan. Vanhemmille tarkoitetussa esipuheessa todetaan, että tämä ei ole vielä koodausta, vaan ohjelmointiajattelua. Siinä suunnitellaan erilaisten ongelmien tuomista koodauksessa tietokoneelle, jotta kone ymmärtää sille annetut käskyt. 

   Ongelmanratkaisuajattelua Dibitassut tarvitsevat selvittäessään, miten löytyy vastalääke ilkeään taikaan. Lukujen perässä on tehtäviä, jotka on merkitty erivärisin tassukoodein ohjelmointiajattelun osa-alueiden mukaan. Kolmannessa Dibitassuissa kerrotaan nyt tutunoloisen avaruustarinan jälkeen Scratch-ohjelmoinnin palikat hyvin yksinkertaisesti opastaen.

   Sivujen tavaamista ei tarvita Robogemin (2015) kanssa.  Aikuisen ohjeet toki kertovat, että nyt lapset oppivat hahmottamaan loogisen päättelyn ja yksityiskohtaiset ohjelmointikäskyt. Robogemin kanssa voi miettiä kirjan ja pelin välisiä eroavaisuuksia. Toisaalta peli lähenee kirjojen tarjoamia työkalupakkeja tai tehtäväosioita, ja seikkailukin on mukana. Strategiapelissä nimittäin taistellaan timanteista ja ohjaillaan omia robotteja kahmimaan mahdollisimman monta aarretta. Taloudellista ajattelua pelin ohessa?

    Rubyä, Dibitassuja ja Robogemia voidaan kaikkia kolmea käyttää toisiaan tukien. Niillä on netissä omat sivustonsa ja lisämateriaalinsa, jotka täydentävät alkuun päässyttä innostusta.

Nakista lautasella sammakkojen peliareenalle

Elina Lappalaisen mainiosta eläinten kohtelusta ja tuotannosta kertovasta Nakki lautasella -tietokirjasta hän on edennyt tuttuun aihepiiriin eli pelien suunnitteluun. Nyt pelittää! (Tammi 2017) -oppaan rakenne on tutunoloisesti edellisen tapainen. Sofian äiti on koodari peliyhtiössä, ja koulun perehdyttämispäivänä hän joutuu vastahakoisesti menemään kaverinsa Oliverin kanssa äidin touhuihin mukaan.

   Oma pelikin tehdään peliyhtiön uuden Pomppis-tuotteen lanseeraamisen huumassa. Siinä Lappalainen pääsee kätevästi esittelemään pelinrakentelun sudenkuoppia ja yhteensovittamista erilaisten näkemysten kesken. Samalla kerrotaan selkeästi pelintekemiseen liittyvistä ammateista, taloudellisista riskeistä ja vaatimuksista, rahankäytöstä ja markkinoinnista. Peilikasvatuksesta voisi myös puhua, koska mukana on lopulta koko Sofian perhe sopimassa rajoista, ikärajat ja vinkkilista lopussa vanhemmille. Muutenkin kirja on mainio johdatus kaikenikäisille pelityksen salaisuuksiin. Vanhemmille monet tiedot tuovat varmasti sopivasti katu-uskottavuutta lisää.

    Jussi Kaakisen piirrokset esimerkiksi Timo Parvelan hulvattomissa Taro-kirjoissa on ollut mainion koukuttavaa tarinan seuraamisessa, ja jälki on ollut tarkkaa myös Suomen lasten historioissa. Nyt vaan kuvaustavaksi on valittu ronskimpi ja suurpiirteisempi maalailu, joka näyttää olevan myös kannen komistuksena Jari Mäkipään Masi Tulpassa (Tammi 2017), joka sisältää sekin vanhempien kiristystä tietokonepelien ajankäytössä. Vauhtia on, erilaisia kuvakulmia löytyy ja sarjakuvaakin hyödynnetään – mutta kokonaisuus ilmentyy vähän sekalaisen groteskina. Aukeamien tarinan kerrontaan joutuu paneutumaan ja hakemaan juonen suuntaa. Ehkäpä tämä on hyväksi -  liian helppo ei taida jäädä samalla tavalla mieleen?

    Pelit ja vehkeet ovat jo lasten ja nuorten seikkailujenkin tärkeitä osia. Mutta kuinka pitkälle vielä päästään? Teemu Keskisarja sanoi ykskantaan Tietokirja.fi -tapahtumassa, että englannin kieli ja internet on romutettava, jos haluamme säilyttää jotain luovuudestamme ja kielestämme. Pelien vaikutuksia tutkitaan ja hutkitaan – minne päin ja ketä seuraavalla kerralla?