Risto Räppääjä-Örök, Outolan Marlowe ja Ellan ristiretki

Tutut tyypit avaavat

Nyt tuntuu siltä, että taas uusi syksyn kotimainen lastenkirjatarjonta alkaa! Siihen tarvitaan tietysti neljä nimeä, Ella, Risto, Tatu ja Patu ja…

    No, vielä on Mauri Kunnas odotuslistalla, joskin häneltä on toki tullut erilaisia kuvitettuja irtiottoja ainakin kustantajan mielestä tarpeellisista myyvistä alueista. Aikamoinen ajantieto (2016 keväällä) lupaa juhlan aiheen vuoden jokaiselle päivälle. Ehkä tässä on jotain erilaista kun sitä verrataan palkittuun Tuula Korolaisen Lasten omaan vuosikirjaan (2015) kuten Maalaisjärjen päivä, John Lennonin syntymäpäivä, ruotsalaisten vohvelipäivä… Takakansi ilmoittaa kuitenkin reilusti, että kuvituksen on tehnyt koko kansan lempikirjailija Mauri Kunnas (ja monista lempikirjoista nuo kuvat näyttävät löytyvänkin jo aikaisemmin), muuten teoksen näyttää toimittaneen Lotta Sonninen. Herra Hakkarainen harhateillä voi lunastaa vielä myöhemmin odotuksia, kun taas Isovanhempien kirja pääsee melkoisen sarjan päähän – siellä on Summanmutikan järkäle Minun sukuni, Sukututkimusaapinen lapsille tai maanmainio Liisa Lauerman Sukuseikkailu, jonka ylittämistä on vaikea tehdä.

Ristiretki numero 2

Parvelan Timo näyttää saaneen ainakin jollakin tavalla ristiretkensä suomalaisen kirjakulttuurin puolesta päätökseen. Kun viimeksi Ella kavereineen esti oppikirjojen hävittämisen salaisessa palveluksessa ja nosti kirjaston oksalle ylimmälle, nyt otetaan käsittelyyn lasten pääoma ja koululaitoksen kurimus. Entisenä opettajana Parvela tietysti kantaa huolta nykyisestä menosta ja opetusministeriön erinäisistä toimenpiteistä.

Mervi Lindman avustaa Sammon teossa

Ella ja kaverit rakentavat ihmekoneen (2016) rakentuu näppärälle perusidealla – jälleen kerran. Kun koululla ei ole rahaa edes joulukoristeisiin, oppilaat päättävät rakentaa Sammon. Kirjastostahan saa vaikka minkälaista tietoa, miksei ihmekoneen rakennusohjeita. Parvelan porukan ja juonen parhaimmat kommervenkit rakentuvatkin juuri Sammon ympärille – samalla saadaan ovela akseli niin kansanperinteeseen, rikkauden haaveisiin ja kansantalouden kurimukseen.

    Osittain opettajan mietteet vievät kyllä oudoille teille. Ne panevat miettimään, miten lukijat oikeastaan suhtautuvat tähän pyöristyneeseen… pöyristyneeseen… piristyneeseen… kiristyneeseen opettajan prototyyppiin (?): ”Kuten sanottua, koulultamme ovat rahat nyt aivan lopussa. Se taas johtuu siitä, että kunnan ja valtion päättäjien mielestä koulujenkin pitää säästää. Säästeliäisyys on sinänsä hyvä juttu, mutta lasten koulutuksesta säästäminen on vähän sama kuin ostaisi autoon vain kolme pyörää. Onhan se halvempaa, mutta ei sillä autolla kovin pitkälle pääse, opettaja selitti edelleen lempeästi hymyillen.” Ehkäpä tämä Ella olisi kätevä lahja sivistysvaliokunnalle, opetusministeriön virkamiehille ynnä muutamalle tuhannelle muuten asianosaiselle kuristajalle, sillä Parvella kyllä osaa salavihkaisesti kiskoa kravattia tiukemmalle.

    Lapset saattavat ehkä enemmänkin innostua rakentelemaan omaa Sampoaan. Laatikko liimataan kasaan Paten ekstratahmealla hiusgeelillä, kammeksi kangetaan mailan varsi. Pukari oli saanut jo aikaan sopivan reiän paukauttamalla lautaa vasaralla. Sampo muuten toimii kuin vanha kunnon satu – tai kansantarina: ensin sisältä löytyy tutti ja sitten vaippa, kone myydään ja saadaan takaisin ja sieltä löytyy vihkisormus, jonka palauttamisesta saadaan rusinoita. Ne vaihdetaan muistikirjaan ja kynään, jotka vaihdetaan runoilijan huiviin, joka vaihdetaan rannekelloon, joka myydään naiselle, joka maksaa siitä maltaita. Niillä taas saadaan opettajan velat kuitattua.

Opettaja myytävänä!

     Menikö hiukan sekaisin? Selitän vielä hiukan. Tätä ennen opettaja on perustanut POTAN eli peruskoulun omavaraisuutta tavoittelevan toiminnallisen allianssin. Tuotteena on Ellan ja kavereiden lasten ruusuinen tulevaisuus, johon kannattaa sijoittaa. Kun kaikki on menossa täysin pieleen, opettaja uhraa itsensä. ”MYYDÄÄN HYVÄ OPETTAJA. Vähän käytetty, tiukka ja hyväkäytöksinen miesopettaja myytävänä. Erittäin hyvin säilynyt ja opetustuntejaan nuorempi yksilö.” Ja niin edelleen. Riemastuttavaa ja ehkä tylyn ajankohtaistakin, mutta mille lapset todella nauravat?

    Parvelan Timo ilmoitti kolumnissaan Yhteishyvässä 4/16 ettei hänellä ole mielikuvitusta. ” Onneksi silloin tällöin satun muistamaan jotain, joka sopii tarinaan. Google hoitaa loput.” Vaikka Ella ei tästä ensi vuonnakaan vanhene ja vaikka kirjailijan tapa väännellä sanoja ja tilanteita on kirjasta toiseen samanlainen, ei Google  pääse Parvelan verbaalisen hauskuuden ja tilannekomiikan tasolle pitkiin aikoihin. Toinen asia sitten on, pitääkö pelätä vai nautinnolla odottaa Ellan ja kavereiden seuraavaa maailmanparantamisen kohdetta?

Puolittamalla pelastetaan maailma

Samanlaiseen maailmanparannusretkeen osallistuvat myös Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu etsivinä, kun kysymyksessä on Tapaus Puolittaja (2016). Ja asialla ovat jälleen lapset tai oikeastaan yksi lapsi, syntymäpäiväsankaritar Aada Kuurna. Kun kysymyksessä on vanhoihin dekkariklassikoihin perustuva rikosmysteeri, ei syyllistä ja ratkaisua varmaan saisi heti alussa kertoa. Aikuista viehättävät varmasti tapahtumiin sijoitetut pienet viestit: etusivulla esimerkiksi kirjoituskoneen merkki on Marlowe, lopun jälkikirjoituksessa Warshawski.  Pitkin tarinaa käytetään hauskasti hyväksi kovaksi keitetyn rikostarinan elementtejä – sovitettuna tietysti Outolan tyyppipiirteisiin. Piirrostyyli on mainion vauhdikasta, humoristista ja selkeää. Juonikin etenee kätevästi, kun sivulle on sijoitettu sarjakuvamaisesti nelisen isompaa kohtausta teksteineen. 

    Yksi riemastuttavimpiatilanteita on tapaaminen oudon suojapukuisen hyypiön kanssa, jonka tueksi ilmaantuu vielä isompi jengi pahamaisen tuntuisia päiväkotilapsia.  Epäiltyjä on monia, mutta lopulta Patu selvittää asian. Puolittaja haluaa puolet vähemmän lahjoja, puolet vähemmän tavaraa – hän puhuu maailman pelastamisesta omakohtaisen teon kautta. Turhat lelut lahjoitettakoon sellaisille, joilla ei niitä ole!

    Hienoa. Ehkä loppukirjoitus on kuitenkin naputeltu meille aikuisille. Hiukan epäilen, että lapset haluaisivat puolittaa tekstiä viilenevän illan jasmiinintuoksusta ja Aadan esimerkin valaisemasta tiestä, joka muuttaa elämän ja sen tarkoituksen. ”Tajusin, että haluan puolet enemmän ystävyyttä ja rakkautta – puolet vähemmän kaikkea turhaa. Aada puolitti monia asioita, mutta minun sydämestäni hän teki kokonaisen.” Joko tässä vetistelee tai miettii, minkä dekkarin loppua tässä puolitetaan.

Isä ja poika Örök

Tottakai voidaan Sinikka ja Tiina Nopolan uudesta Räppääjästäkin löytää suuria tunteita ja pientä opetusta,  mutta onneksi sisarukset päästelevät menemään hurtilla huumorilla painottamatta näitä asioita liikaa. Risto Räppääjästä on kasvanut kunnollinen suomalainen poika, jonka mielenilmaisuja on mukava seurata – ne kun ovat tutuuja ja jokaisen kohdalle joskus osuvia. On kateutta, mustasukkaisuutta ja pätemisen tarvetta, mutta myös neuvokkuutta, rohkeutta, ennakkoluulottomuutta. Eikä vähiten miellytä tuo ehkä vähän harvinaisempi itseironinen luonteenpiirre, jonka turvin on mukava antaa itselleen ja kilpailijalle anteeksi.

Salla Savolaisen unkarilaista askeltamista!

    Naapuriin muuttaa Pöntisen isä ja poika, jotka kilpailevat suuressa kädenvääntojen tapahtumassa. Kun Nelli alkaa ihailla poika Pöntisen hauiksia ja kuntoa, Riston hermot nousevat pintaan. Kun myös Rauha ihastuu Bill Pöntiseen, alkaa Lennartilla höyrytä. Niinpä kisaan ilmoittautuvat viime tingassa isä Sandor ja poika Attila Örök, joiden valmentaja Juliska Örök kannustaa etupenkistä: Pörkölt, götsöl, töltött! Loppujen lopuksi rauha tulee Rauhankin huusholliin, kun Pöntisen suuttunut äiti tulee ovelan tempun avulla katsomoon ja Örökit saavat luovutusvoiton. Sylvester Pöntinen osoittautuu kaikkea muuta kuin pullistelijaksi ja vääntää lopuksi jopa ihan kelpo räpin voitonjuhlissa.

    Tölltött paprika, Nopolat! Maistuu sopivan tuliselta ja panee vauhtia hauikseen.

Apo Aapponen ja Arhippa, arjen ja unelmien sankarit

Kotimaisella kuvarintamalla tapahtuu monenmoista yritystä jo ennen syksyn kuumia hittivirityksiä. Niiden rinnalle tasavertaisina ja varteenotettavina palkintoehdokkainakin soisi mietittävän paria arjen sankaria, Apo Aapposta ja Arhippaa. Nimetkin sointuvat mukavasti yhteen näissä pienen kulkijan maailman hahmottamista ja selviytymistä kartoittavissa tarinoissa. Kun mukana on vielä lahjomattoman palautteensa antavia sopivan ikäisiä taapertajia, niin ympäristön hahmottamisen ohjeet saavat ansaitsemansa huomion.

     Myönnän heti, että olen Apo-fani. Aikaisemmin tämä naseva napero on esiintynyt pikkuvekaran aamupuuhien hulvattomassa muistiinmerkinnässä (Hyvää huomenta, Apo Apponen!) ja joulun kummallisuuksien ylöskirjauksessa pienen pojan käsityskyvyllä varustettuna (Joulu on jo ovella, Apo Apponen). Niissä on sementoitu monen perheen tuttuja tilanteita lämpöisellä huumorilla Tatun ja Patun rinnalla ja vähän selkeämminkin luottaen itse tilanteiden arkiseen koomisuuteen. Ilo irti, Apo Apponen! (Teos 2016) iskee nyt jälleen tuttuun vanhempia rassaavaan hetkeen: ”Ei ole mitään tekemistä.”

     Tätä ennen Apo on jo omatoimisena älykkönä ehtinyt katsella lastenohjelmia, askarrellut ritarilinnan ym, värittänyt tussit ja liidut loppuun, kyhännyt jotain ”pientä” legoista, vaivannut muovailuvahat möykyksi, riehunut päättömästi ja lukenut kirjan Kuinka merirosvoksi tullaan. Tämä on muuten tärkeä vihje kirjan loppuhuipennusta ajatellen! Mutta isä lukee Erittäin tärkeitä Sanomia, ja äidillä on hauskaa Armi-vauvan kanssa. Apo on yksin maailmankaikkeudessa! Tunne tulee erittäin selväksi Juhani Känkäsen mainiossa kuvassa Aposta ja maapallosta.

     On ryhdyttävä taistelemaan elintilasta perheessä. Niinpä Apo etsii vanhat tutit, vaipan, potkuhousut: perheeseen on syntynyt nopeasti kävelemään oppinut Apo-vauveli. Äiti hermostuu, kun vauveli näyttää saaneen aikaan kunnon läjän housuihinsa, eikä saa lainkaan vastakaikua. ”Äiti sanoo, ettei hän nyt ehtisi millään seurata tätä sirkusta, sillä raportti on saatava valmiiksi.”

    Kirjan ohjeiden mukaan Apo päättää selvitä yksin merirosvona kylmässä maailmassa. Meren löytämisessä on ongelmia, kun paikalliset eivät tunnu ymmärtävän merirosvoenglantia. Kun vanhemmat lopulta huolestuvat, Apo onneksi löytyy pian – naapurin aidan vierestä. ”Vieläköhän äiti tuntee minut kaikkien näiden vuosien jälkeen?”

    Juhani Känkänen piirtää tutulla Apo-tyylillään: useimmiten pojan toimia seurataan sarjakuvamaisesti pienten oivallisten tilannekuvien kera. Teksti on lyhyttä ja toteavaa, mutta tokaisujen takaa löytyy hauskoja jippoja. Aukeamat ovat erilaisia, niin että juonen seuraaminen vaatii sopivasti tarkkaavaisuutta ja huomiokykyäkin. Vanhempia ei mollata liikaa, mutta tarinan opetukset ovat esillä vivahteikkaasti hahmoissa ja reaktioissa. Apo Apposesta Känkänen on tehnyt vastustamattoman arjen sankarin, joka nousee nokkelasti aikuisten kiireitä tai huomaamattomuutta vastaan. Olin huomaavinani koelukijoiden virnistyksistä, että jotkin Apon keksinnöt saattavat joutua kiertoon.

    Kuvantutkijana puolestaan saa iloita muun muassa upeista muodonmuutosvaiheista, kun surkeaksi itsensä tunteva Apo muuttuu maan matalaksi matoseksi tai merirosvoksi tykötarpeineen. Ja onhan Känkäselläkin Mauri Kunnaksen tapaan oma pieni linssiluteensa, aamupuuron tähteistä inhimilistyvä puuro-ukkeli Kaaro Puttiala. jota saa etsiä kuva-aukeamilta – aikuinenkin.

Kanarialintu, taksikuski ja meren tummuva vyö

Kun Apo Aapponen on oman itsensä sankari, pieni kanarialintu Arhippa puolestaan sulattaa muidenkin kuin aikuisen lukijan sydämen. Kristiina Lähteen – tätä ennen runoilija ja kääntäjä, nyt mainio lastenkirjailijakin - salaviisas ja hellyttävä tarinointi tuo Arhipassa – nokka kohti etelää (WSOY 2016) vapaudenkaipuun myötä monia muitakin tärkeitä asioita kuin varkain mukaan. Mitä teemme unelmillemme? Jäävätkö ne vain toteutumattomiksi haaveiksi? Mikä häkki oikeastaan on meidän ympärillämme? Pieni lukija puolestaan pääsee mukaan kuraattori-sanan ja hedelmäpastillisydämen selventämisen jälkeen juoneen, joka kiidättää Arhipan taksinkuljettaja Suhosen kanssa etelään

. 

     Siinä välissä puhutaan sopivilla ymmärtämistasoilla miten perhe perustetaan, kuinka paljon vaivaa siitä ehkä on: ”Suunnilleen samanlaista, Suhonen vastasi. – Perustavat perheitä, laittavat ruokaa, käyvät etelässä.” Kuskikin pääsee Arhipan kanssa juteltuaan ulos taksistaan ja vapauteen. Toisaalta Arhippa tajuaa vapauden olevan monimielinen asia: myös häkissä on puolensa, varsinkin jos se on liikkuvassa taksissa ja sitä ohjaa pyörryttävän kauniin lauluäänen – bravuurina Tähdet meren yllä - omaava hellämielinen yksinäinen mies. ”Vapaus… Suhonen pinnisteli. – Kai se on sitä, että häkki on poissa, vaikka silmät ovat auki.”

    Tuntuu samalla siltä, että Julia Vuori on innostunut kuvituksessaan Arhipan uteliaasta matkasta vapauden valloitukseen. Jo ensimmäisestä johdattavasta aukeamasta lähtien mukana on pehmeitä värejä ja pörröisiä ääriviivoja. Jonkinlaista ironiaako on kuvata pikkukaupungin taidemuseo keskelle mökkejä komeana, modernin ulokkeellisena mahtipontisena rakennuksena? Sieltä kuraattori joka tapauksessa kantaa mielestään sairaan kanarialintunsa häkin odottavaan taksiin matkalle lääkäriin. Teksti ja kuvitus lomittuvat aukeamille mainiosti; tekstit ovat sopivasti selkeinä mukana, kun Vuori vaihtelee kuvakulmiaan lähikuvista maisemiin, Arhipan liikkeiden sarjakuvamaisuudesta Suhosen surumieliseen hahmoon.

    Toki kirjan sanoma ulottuvuuksineen jää paljolti aikuisen välityksen varaan. Mutta mikä onkaan parempaa kuin päästä mietiskelemään näitä ajatuksia lapsen kanssa? Siinä joutuu itsekin koetukselle, jos uskaltaa ottaa haasteen vastaan. Ja onhan Arhipassa juuri tuota lapsen nokkelaa ihmettelyä, johon on keksittävä mainio vastaus kielen rikkauden kautta: ”Suhonen tapaili sanoja ja säveltä ja pääsikin alkuun: - Meren yllä on tummuva yö, aallot lauluaan toistaa, meren yllä on tähtien vyö… - Onko tähdillä housut? lintu tahtoi tietää, mutta nyt kuljettaja oli jo vauhdissa:” Arhipan jokainen pikku untuva nousi pörrölleen.

    Toivottavasti mahdollisimman monen lukijankin karvat.

Huoneesi omat tapetit!

Työhuoneen seinät ja lattiat vuorattiin paperilla, sitten roiskittiin tussilla ja työstettiin sudeilla, puunpalasilla, tikuilla, harjoilla, sienillä ja lastoilla. ”Pian jo huomasin mustan läiskän, joka muistutti eläintä. Aloin houkutella hahmoja esiin tussitahrojen viidakosta. Tuonne ilmestyi kuono, tuohon syntyi korvat, tuossa kipittivät jalat. Hiljalleen otukset hiipivät luokseni. Tehdäänkö yhdessä kirja, ne tuntuivat kysyvän.”

    Laura Merzin Tuhat ja yksi otusta (Etana Editions 2016) on todella isokokoineen ja sellaisena aika hankala pienen lapsen kanssa koettavaksi. Toisaalta tällainen tussiräiskintä varmaan tarvitseekin tilaa ja aukeamaa erilaisille otuksilleen. Onneksi tekijät – mukana teksteissä myös Aino Järvinen eivät ole innostuneet mihinkään riimitykseen. Tekstit ovat hauskoja onomatopoeettisiakin selvennyksiä vaikkapa norsun kärsän erilaisista käyttökeinoista. Viimeisenä sitten vielä aktivoiva kysymys: ”Osaatkohan sinä matkia kärsän törähdystä?”

    Sinivalaasta saadaan puolestaan hyvinkin tarkat perustiedot kuten myös sivuja käännellessä niin mustekalasta, kontiaisesta, lepakoista tai pingviineistä, muuttolinnuista tai apinoista. Saattaa olla, että enemmän tai vähemmän kohdettaan muistuttavat tussikoonnit panevat lapsen mielikuvituksen liikkeelle – ainakin aikuinen välittäjä saa moninaisia kivoja ahaa-elämyksiä kuten esimerkiksi tiikerin aukeamasta: toinen sivu kuin suoraan turkista, toisella tiikeri peruspiirteineen.

    Mutta kivoimmat kuvat olivat lasten mielestä kuitenkin juuri tunnistettavimmat, taiteellisemmat ja tunteellisemmat jäivät oudoiksi ja ehkä jopa aiheuttivat harmia, kun piirteet eivät tulleet esille ilman aikuisen apua. Joka tapauksessa mielenkiintoinen yhdistelmä varsin tietopitoista, letkeää tekstiä ja taiteellista eläinmaailman irtiottoa seinäpapereista. Ehkäpä tekniikkaa voisi soveltaa edelleen vauvapiirtämisen seuraavissa tasoissa.

Miksi vauvaperhe matkustaa?

Sen sijaan en oikein päässyt kärryille Hytösen Villen Vauvaperhe matkustaa (Tammi 2016) perimmäisestä kuolariepufilosofiasta. Neljä ryömivää vauvaa lähtee Helsinkiin: isävauva, äitivauva, teinivauva ja pikkuvauva. Kirjan jännitysmomentit näyttävät kiteytyvän siihen, miten neljä ryömivää vauvaa selviää junamatkasta, miten eduskuntatalon portaita jaksaa raahautua ylös, missä voi ottaa nokoset tai vaihtaa vaipat.

Hesalainen nuori ei innostu vauvoista.

    Ristiriitaa syntyy myös laajahkojen tekstiosioiden ja Matti Pikkujämsän sinänsä mainioiden kuvakulmien kanssa. Pitkä tekstimassa on pienellä tekstityypillä erivärisillä alustoilla, eivätkä kuvan katsomisen kohteet riitä tarinan selventämiseen – varsinkin kun vauvaidean erilaiset varmaankin absurdin hauskoiksi tarkoitetut tujaukset tarvitsevat kovasti selvennyksiä. Kun neljä vauvalippua maksaa neljä penniä ollaan vielä huumorin puolella kuten taksikuskin neljän turvaistuimenkin kanssa, mutta leikki Turun ja Helsingin äänenpainoilla, leikkikellon tutkiminen, ryömiminen ja yleensä perhekäsitys tuottivat kovasti vaikeuksia kuuntelijoille. Kirjassa on kokijaryhmän mielestä luonnehdinta jo valmiina: ”Aika laimeeta, sanoi flanellipaitainen nuorimies honottavalla äänellä, laittoi luurit korvilleen ja pyöräili pois.”

   Mutta eletäänkö vain joko liian kaukana tai lähellä vaippaikää? Emmekö enää jaksa innostua kritiikistä ”toisenlaisten” pääsystä esteettömästi eri paikkoihin? Miten koko ja rooli vaikuttavat saamaamme kohteluun? Vauvaperhe saakin lopun kovin onnellisessa kliimaksissa yltäkylläisen ruoka- ja lahjakohtelun intialaiselta ravintoloitsijalta.