Lettuja Egyptistä: resepti Maijaliisa Dieckmann

Lastenkirjailijan muistelmiin ei kovin usein törmää. Heistä on pikemminkin tehty erilaisia kunnioittavia kokonaisvartalokuvia muiden toimesta. Silti varmaan moni lastenkirjailijakin on vuosien varrella säilönyt erilaisiin pahvilaatikoihin sitä ja tätä aanelosta, valokuvaa, lappuja ja muuta sattunutta. Tietokoneen syövereihin on säilööntynyt sinnekin viestejä, merkintöjä, ajatuksia, joita ei ole ehtinyt, jaksanut tai viitsinyt poistaa. Vai olisiko niin, että joku meistä oikein tiedostetusti kerää materiaalia tuota kaiken kattavaa analyysia varten?

    Maijaliisa Dieckmannin muistelmat ovat lukijalle kuin spontaania vertaispuhetta. Mummo Mutikaisenakin lehtien pakinoitsijana tunnettu lastenkirjailija kirjoittaa vetävästi, hauskasti ja itseironisestikin. Kirjan nimi taitaa osua sekin tekijänsä ytimeen. Kirja ja lettupannu (Cultura 2015) on paitsi lastenkirjallisuuden myös suomalaista opetustyön, radio- ja tv-toiminnan, teatterin ja yliopiston historiaa.

    ”Toinen merkittävä peräkamarivieraamme on Rostislav Holthoer. Tämä Venäjän vallankumousta paenneiden emigranttien jälkeläinen on mustan partansa ja rehevän olemuksensa kanssa kuin luonnonvoima. Istuimme iltakaudet keittiön pöydän ääressä ja kuuntelimme hänen tarinoitaan. Hän on juuri osallistunut Egyptin kaivauksiin. Assuanin padon rakentamisen tieltä oli kaivettava maasta esiin tuhansienvuosien takaiset temppelien jäännökset, linnat ja pylväskäytävät uskomattomine aarteineen, ja Rosti oli mukana joukossa.

   Egyptin muinaisuus täyttää tajuntamme. Elämme uudelleen kaikkialta sivistyneestä maailmasta tulleen kaivausporukan ihmeelliset seikkailut, ja erämaan kuuma hiekka tunkeutuu vaatteittemme alle ja silmiin ja suuhun. Hirvittelemme Niilin vedessä piileskeleviä bilhartsiamatoja, jotka ihmiseen päästyään hakeutuvat maksaan ja tuhoavat sen. Pelkäämme pahinta, kun kaivajat hautautuvat petolliseen juoksuhiekkaan. Mutta ei hätää, tulee väkivahva egyptiläinen lapiomies ja kiskaisee uponneet hiuksista ylös. Mikä onni, että egyptiläinen tukkalaatu kestää riskinkin miehen painon.”

   Pienessä välähdyksessä näkyy Dieckmannin omankin kirjailijanlaadun tunnusmerkkejä: tilannetajua, jännittäviä yksityiskohtia, sujuvaa etenemistä ja huumoria. Toki kirjassa puhutaan paljon kirjailijantyöstä, suhteista kustantamoihin, historiaan sukeltamisesta nuortenkirjoissa, työn lähtökohdista ja tavoitteista. Mutta kokonaisuus on vivahteikkaan monipuolinen Liedosta Turkuun ja Porvooseen, ihmisiä, kohtaloita, perhettä ja lapsien kautta maailman hahmottamista. Kirjan lopussa on mukavasti henkilöhakemisto – viimeistään siitä voi todeta, miten laajalle Dieckmannin ympyrät ovat ulottuneet. Sivumennen sanoen, liekö Maijaliisa valinnut saksalaisen miehensä lopultakin etunimien takia: Hans Christian kun on aika enteellinen?

    Muistelmat on mukavasti jaoteltu lyhyehköihin ja vähän pitempiin lukuihin. Yksi lasten paras tawara on lyhyemmästä päästä -  ja ehkä hiukan surumielinen ja nostalginen todetessaan, miten kaupallisuus laatii omat sääntönsä ja palkinnot jaetaan niin kuin markkinat määräävät. Mutta lukemisen hurma ja hinku ovat kuitenkin aina läsnä: ”Niinä samoina vanhoina hyvinä aikoina koulut ostivat myös muita kuin oppikirjoja. Niitä oli jo Mellilän Metsänkulman koulun peräkaapissa, kun menin äitini opetettavaksi ensimmäiselle luokalle. Pian opin lukemaan ja sain lainata kaapista ruskealla voimapaperilla päällystettyjä Aarresaaria ja Tapani Löfvingin päiväkirjoja.”

Historiaa ja tietoa

Päivi Heikkilä-Halttunen on tarttunut tuohon Maijaliisankin kaipaamaan lasten vanhempien aktivoimiseen kirjallaan Lue lapselle! (Atena 2015). Perheen yhteistä lukuharrastusta yritetään virittää ja kannustaa niin tutkimustuloksilla kuin omakohtaisilla vinkeillä. Oppaaseen on syytä palata myöhemminkin, mutta nyt pinossa on mielenkiintoinen opas myös meren toiselta puolelta, missä Eesti Lastekirjanduse keskus on saanut aikaan melkoisen järkäleen, yli kolmesataasivuisen Eesti laste- ja noortekirjandus 1991-2012 (2014), mukavasti uusia näyttelyjäkin tukemaan. 

Kirjassa alan tuntijat esittelevät yleiskuvaa, pikkulasten kirjoja, historian teemoja, fantasiaa, nuortenkirjoja ja eestiläisille niin tärkeää kansanrunouden ja tarinoinnin vaikutusta. Tyyris Tylleröönkin eestiläisestä lastenkulttuuri- ja kirjamaailmasta kirjoittanut tutkija Jaanika Palm kertoo realistisesta kertomakirjallisuudesta sekä runoista. Mukana on myös ilahduttavasti katsaus tietokirjoihin ja lasten sekä nuorten lehtiin.

    Äkkisältään kirjaa selaillessaan jopa säikkyy tiedon ja tekijöiden tuotannon määrää – ilman kuvia. Onneksi tajuaa, miten kirjaa pitää lukea: loppuun on liitetty laaja kirjojen värillinen esittelyosio. Näin voi saada myös jonkinlaisen kuvan eestiläisestä kuvitusmaailmasta ja mielenkiintoisen erilaisista graafisista ratkaisuista.

   Eestiläisten teos on kunnianhimoisen tarkka ja taitaa sisältää säntillisesti kahdenkymmenen vuoden koko kuvan. Kollegani Ismo Loivamaa on moneen kertaan huokaissut, miten meillä puuttuu sitä ja tätä. Muun muassa tätä.

Vähähelvetin luolasta Liuksialan tuoksunappiin

Suomessa tehdään upeita tietokirjoja. Suomen luolat on 432-sivuinen järkäle, ja Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä puolestaan tyytyy neljäänsataan sivuun. Molemmissa on runsaasti upeita värivalokuvia.

Miksi lastenkulttuurin vinkkari hurahtaisi tällaisiin opuksiin? Useastakin syystä: molemmat kirjat sisältävät määrättömästi ideoita uusiin kirjoihin, lasten seikkailuihin, fantasian tekemiseen, historian tutkimiseen ja ymmärtämiseen, lasten kanssa retkeilyyn, Suomen maantiedon elävöittämiseen, vanhoihin tapoihin ja perinteemme tunnistamiseen.

Siis tietokirjallisuutta parhaimmillaan.

Kukapa lapsi tai nuori voisi vastustaa poikkeamista Paraisilla Pirunkallion luolassa tai Nousiaisissa Sika-Kyöstin luolassa? Samalla nämä luonnon muovaamat ja ihmisen lisää työstämät piilopaikat kertovat kansanperinteestä ja luonnon mystiikasta. Luolien yliluonnolliset asukkaat ovat kuin suoraan saduista, fantasiaromaaneista tai kauhukertomuksista. Pakasaivon luolassa voi kuvitella Lapin tietäjien ja shamaanien tehneen unenomaisia matkojaan – itsekin käytin hyväkseni luolien ja kaivantojen magiikkaa fantasiatrilogiani toisessa osassa, Käärmekiven arvoituksessa (2011). Savonrannan Läpityöstävän saarella pelästyttävät ulvovat paholaiskivet. Monista paikoista löytyy myös rajaluolia eli kallio- ja lohkareportteja, joiden kautta tietäjät kulkivat toiseen todellisuuteen. Kun ajaa Rautjärvelle, Torsansalon Linnavuorelle, kannattaa ehdottomasti fiilistellä Pirunkirkossa, missä 1800-luvulla tunnettu kansanparantaja, 1840-luvulla kuollut Pohu-Matti työskenteli.

Kansi Martti Sirola

      Suomen luolat (Salakirjat 2015) on todellinen suurtyö esitellessään maamme mielenkiintoisimpia luonnonkohteita. Viiden alan asiantuntijan monikymmenvuotinen työ on tuottanut monipuolisen yleisteoksen, jonka annista löytää jokainen jotakin. On tekniseen puoleen suuntautuneille viimeistä tietoa luolatutkimuksista, metodeista, välineistä ja historiasta. On jännittäviä kuvia luolien eläimistä – suosittelen varomaan sivua 59, missä suuressa värikuvassa lähelle tulee Luola-aukkohämähäkki (Meta menardi) Kaarinan Ryövärinluolassa. On kansanperinteen asujaimiston esittely hiisistä maahisiin, haltijoista jättiläisiin. On mielikuvitusta ja seikkailukirjan tekijää riemastuttavat selvitykset löytyneistä aarteista, luista ja muista oudoista asioista.

     Kesäpaikassani Sammatissa on esimerkiksi Luolavuoren luola, missä piileskeltiin isonvihan aikaan tai Sipoossa Lyftenskyrkan kolmella suuaukollaan. Sipooseen liittyy muutenkin tarinoita mm. muinaisista uhripaikoista, murhista ja aarteista. Huomaan, että olen kirjoissani ollut todella innostunut luolista – mikähän elämääni liittynyt seikka on päästänyt tämän alueen valloilleen? Kulmikkaassa kalliossa (2013) ison vihan aikaisesta luolasta löytyy rahakätkö, Kolmikko luolajahdissa (2006) käsittelee juuri sipoolaista luola-arkkitehtuuria.

     Ja tarkat sijainnit, erityispiirteet, tarinat ja löydökset yli tuhannesta kotimaisesta luolasta. Täytyy samalla ihailla suomalaisten nimien kekseliäisyyttä. Vaikka Pirunkirkkoja onkin runsaasti vähän joka puolella, on Metsäsianlinna, Vepsän Pirtubaari, Moronreikä, Enkelinpesä, Hitonpesä, Lempokivi jo verbaalista tulitusta.

Kansi Jukka Murtosaari

Kerro millä syöt ja juot

niin tämä kirja selittää, millaista silloin oli. Visa Immosen Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä (Maahenki 2015) on sekin mitä innoittavin kirja perinteestä ja historiastamme kiinnostuneille – ikään katsomatta, sillä Visa Immosen tyyli kirjoittaa on selkeää, sopivasti havainnollistavaa ja välillä jopa jännittävää. Hän on selvästi ottanut oppia palkituista historian teoksista ja kertoo sopivasti väleihin kuin sivustakatsojan kommentteja juhlahumuista ja arkisista askareista. Kirja alkaakin reportaasilla Turun linnan siivouksesta joulun alla 1562. Juhana-herttua johtaa linnan koristelemista odotellessaan juuri vihittyä vaimoaan Katariina Jagellonicaa Tammisaaresta. Kohtausta on ollut helpompi kuvitella, koska linnan toimista on jäänyt paljon erilaista kirjallista tietoa omaisuusluetteloista juhlaruokiin.

     Kun kulta ja hopea säihkyivät Turun linnassa Juhana-herttuan aikana, säätyläiset tyytyivät hiukan vähempään, palkolliset vielä harmaampaan ja tavallinen kansa sinnitteli miten taisi. Millaisia ylellisyysesineet olivat viitisen sataa vuotta sitten? Immosen lähtökohta on virkistävästi erilainen. Ylellisyyttä ei ole totuttu liittämään Suomen menneisyyteen, pikemminkin toistetaan mantraa köyhyydestä. Immosen kirja todistaa päinvastaista. Keskiajalla ja uuden ajan alussa Suomessakin säihkyi kultaa ja hopeaa kirkoissa ja kodeissakin. Immonen toteaa, että yksi syy köyhyyden ylistämiseen on ollut vanhimman kultasepäntyön vähäinen tutkimus. Varhaiset esineet ovat kadonneet tai hajallaan, mutta nyt Immonen on saanut koottua upean värikuvakavalkadin suomalaisesta ylellisyydestä. 

Seikkailuntekijää saattaa kiinnostaa erityisesti Immosen toteamus, miten uusia metallinilmaisimien löytöjä on tehty koko ajan lisää. Mielikuvitusta kutkuttavat kirjaankin merkityt aarrelöydöt, paikat ja paljastuneet esineet. Paljon on vielä löytymättäkin. Ehkä voisi tyytyä jopa vain Lentiiran Kuhmoniemen tapaiseen filigraanikoristeiseen hopeanappiin tai vähän hienompaan, Liuksialan kartanon tuoksunappiin? Siinäpä muuten mainio uusiomalli!

Visa Immonen on jaotellut kirjansa oivasti selventäviä otsikoita myöten. On pappi, lukkari ja talonpoika elossaan, käsityöläisen arkea, kun kultaseppä Sven valmistaa ehtoollismaljan ja käydään läpi muuta kirkollista kulta- ja hopeaesineistöä. Entäpä juhlallinen ateriointi ja ruokapöydän esineet? Pukeutuminenkaan ei ollut leikin asia: miltä aatelisen ja talonpojan kuului näyttää? Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä oli minulle mainio lisämatka sellaisten nuorten faktiokirjojen lukemisen jälkeen kuin Herttuan hovissa ja Vallan varjoissa, jotka käsittelivät kertomusten ja tieto-osioiden kautta samaa aikakautta Suomessa. Tuntuukin siltä, että esimerkiksi kouluopetukseen saa nykyisin hienoja yhdistelmiä, kun käsitellään Suomen historiaa näiltä ajoilta. Näissä kirjoissa on myös hienoja kuvituksia – Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä esittelee lähikuvia esineistä niin, että niihin voisi koskea.    

     Ja seuraavan seikkailukirjaan on siis täysin mahdollista löytää jostakin Nivalasta vielä lisää  kahvallisia hopeamukia tai Maskusta hopealusikka, varressaan Neitsyt Maria Jeesus lapsi sylissään. Paikallistihan nakkilalainen koulupoika Kokemäenjoen etelärannalta kahden kiven välistä kullatun hopealusikan koristeineen!
Erityisesti pitää huomata, että näiden hienojen kotimaisten tietokirjojen taustalla on erikoiskustantajia. Taloudellisten laskelmien aikana voi todellakin suomalaisten luolien ja syömisen myyntiarvo olla kovin arvaamaton. Onneksi riskinottajia vielä löytyy. Toivottavasti nämä kirjat tulevat jollakin tapaa esille myös mietittäessä tietokirjallisia mainetekoja ja niiden palkitsemista.

Lapanen ja Noan arkki pelastaa syksyn

Kaiken taloudellisen ja inhimillisen hädän keskellä voi kirjallisuudesta olla todellista lohtua ja samalla myös viisasta asioiden paikoilleen järjestelemistä.

    Aikoinaan kirjastoalan tiedostavina vuosina puhuttiin paljon esimerkiksi viihteen ja todellisen hyvän kirjallisuuden hankinnoista ja painotuksista. Oli toisaalta Viisikkojen ja vaikkapa Anni Polvan yksioikoisten seikkailujen hyvältä lukemiselta viemä raha tai Kemin kirjaston tarjoama sarjakuvien kavalkadi – siihen aikaan melko eriskummallinen valinta.

    Suoraan asiakkaalta tullut palaute eräästä Anni Polvan romantillisesta aikuissaagasta sijoitti tekstin merkittävyyden omiin mittasuhteisiinsa: ”Tämä kirja nosti minut ylös masennuksesta ja itsemurhan hautomisesta.”

    
    Kaksi opusta on pitänyt minua myönteisellä mielellä alkavan syksyn pyörteissä. Käteen osui hiukan vanhempi isokokoinen saaga lapasesta ja tammenterhosta. Suvi-Tuuli Junttila ihastutti minua jo edellisellä kirjallaan Missä, tässä, jossakin… ja viehättävää kyllä, joitakin tuttuja esineitä vilahtaa uudemmassakin seikkailussa. Ennen kaikkea Junttilan valokuvakollaaseissa Minne matka, Lapanen? (Schildts&Söderström 2014) on salaperäistä valon hehkua, yllättäviä yksityiskohtia, luontoa, johon on helppo uppoutua ja vain rauhoittua.  Pudonnut Lapanen lähtee pirteän Tammenterhon kanssa uusia  maisemia ja seikkailuja etsimään, on eksymässä, joutumassa kaupungin vilinän yliastutuksi – ja löytää kaatopaikalta kavereita ja uusia tarinoita. 

Suvi-Tuuli Junttila

    Hämmästyttävää, miten Junttila saa tekolumen elämään, kaarnan tuntumaan kädessä, koiran kuonon tuhisemaan ja sankarinsa elollistumaan kuin vanhat kaverit. Lapsen kanssa kirjaa on antoisaa kahlata läpi, makustella lumen syvyyttä, miettiä keneltä lapanen on pudonnut ja minne Tammenterho loppujen lopuksi lähtee tai kuinka Lapasen lopulta käy.

    Kiitos Junttilalle odotellessa tässä jännityksellä syksyn ja talven mahdollista tuloa.

Meripihkaa ja arkin rakentamista

Toinen syksyn alkuani komeasti ryydittänyt saaga on kolmas Puiden tarinoita –sarjan osa, Merenkulkija. Kun siellä täällä on haikailtu vanhan kunnon sadun perään, voi tästä sarjasta puhua jo hienona uutena klassisten muotojen uudelleentulemisena. Iiro Küttner kertojana on taitava. Puihin liittyvät saagat alkavat traditionaalisesti sadun elementeillä ja rekvisiitalla. 

    Nyt ollaan jossakin Prinssin valtakunnassa, lähellä merta haaveilemassa oikealla laivalla purjehtimisesta. Aavikolla ei ole kuitenkaan puita, vain meripihkaa, jolla Prinssin alamaiset saavat vaihdettua itselleen muita hyödykkeitä. Meripihkasta tulee suosittua, ja rikkaudet saavat ahneuden heräämään. Prinssi vaihtaa pihkaa ovelan kauppiaan kolmeen siemeneen Maailmanpuusta, joista pitäisi kasvaa puuta laivan tekoa varten.

    Küttnerin sadun loppu on kuin upea risteytys seikkailusadusta, legendoista ja ihmeistä. Ahne kauppias valloittaa meripihka-alueen, vie aikuiset pois ja pakottaa lapset etsimään lisää aarteita. Vanha orja, entinen laivanrakentaja, huomaa siemenistä kasvaneiden puiden olevan mastoja. Lapsien avulla hiekasta löytyy laiva ja valtava meripihkajärkäle. Jotta en paljastaisi lopun upeaa visiota, totean vain, ettei Noan arkin tarinakaan kaukana ole. Merkillepantavaa on sekin, että teksti soljuu juohevasti ääneen luettaessakin – voi hyvällä mielikuvituksella kuvitella olevansa nuotiolla kertomassa…

    Ville Tietäväinen kuvittaa edelleen hienoin, osin sarjakuvamaisin ja puumaisin ottein. 

Henkilökohtainen suosikkini on sivun 25 vertauskuvallinen visio laivanrakentaja-orjasta, joka katsoo miettiväisenä valtavaa outoa puuta. Runko on lehtikuusta, oksat tammesta, lehdet kuin saarnesta – kuin puu jonkun toiveista.
     "Ja Prinssi tunsi, miten syvällä hänen jalkojensa alla, meren synkimmissä syvänteissä merihirviöt kohottivat päätään ja katsoivat laivan puoleen musta sydän täynnä mitä valkeinta rakkautta."

    Lohdullista, että ratkaisuun päästään, vaikka se ihme onkin. Kiitos Küttnerille ja Tietäväiselle tähän maailmantilanteeseen niin oivasti puheenvuoronsa ja ratkaisumallin antavasta myönteisestä eepoksesta.