Runeberg ja Topelius Tietopöllön oksalla

Palkintosijoja on vielä saatavilla! Juniorien Finlandian kuusikko on jo mennen talven lumia (tulipa löydettyä hieno ilmaisu Helsingin loskassa), mutta Porvoossa kisataan nuorisoraatilaisten voimin Runeberg Juniorista. Suomen nuorisokirjailijat ry puolestaan esittelee uuden palkintolautakuntansa myötä traditionaaliset Topelius- ja Lydecken –ehdokkaansa.

Mielenkiintoista näin, mutta edelleenkin lasten ja nuorten tietokirja on useimmiten poissa näistä kattauksista. Yksi tarinatietokirja ei kesää tehnyt Finlandiassa. Niinpä Suomen tietokirjailijoitten Tietopöllö-palkinnosta on tullut yhä merkittävämpi  tunnustus.

Tänä vuonna sen sai pitkän linjan tekijä Hämeenlinnasta, Mervi Koski. Hänen suhtautumistaan kirjoihin, kirjoittamiseen ja tiedon tarjoamiseen on koko ajan ruokkinut työ kirjastossa.  Itse olen moniaasti käyttänyt hyväkseni Mervin kirjallisia hakuteoksia. Niiden arvoa lisäävät myös asiantuntevasti nuorisokirjallisuuden trendeihin ja teemoihin paneutuvat laajat johdannot.

Kirjastossa pystyy havaitsemaan kysynnän suunnan muuttumisen. Kotieläinten kirja selvittää esimerkiksi perusteellisesti tärkeimpien lajien alkuperän, käyttäytymisen, elintavat ja niistä saatavat tuotteet. Tiukkaa tietoa kevennetään sopivasti niin anekdooteilla, väliotsikoilla kuin piirroksien avulla. On sananparsia ja uskomuksia, huumoria ja murteiden erilaisia ilmaisuja, on tuhteja tietopaketteja entisajan ihmisen arjesta ja juhlista, suojelushengistä ja pelottavista ilmiöistä sekä maailman kulttuuriperinnön kiehtovia taruja.  

Hirviökäsikirja syntyi Seikkailutarinoiden tunnelmasta. Mervi Koski jatkoi tyylilleen uskollisesti: ulkomaisista tarustoista saattoi välittää tietoa selkeästi ja helppolukuisesti, mutta samalla huumorilla ja viihdyttävästi. Aihe on kiehtova ja kiinnostaa edelleen kaikenikäisiä. Ylijäänyt laaja materiaali muokkautui selkeästi jäsennellyksi yliluonnollisten ilmiöiden käsikirjaksi Maailman merkillisimmissä kummitustarinoissa.

    Ja kuten palkintoperusteluissa sanotaan, ”Mervi Kosken tuotannossa yhdistyvät kätevästi suora yhteys omien kirjojen lukijoihin, kirjastojen merkitys kouluopetuksen ja oppilaiden tukena ja käyttäjiltä saatu palaute uusista aiheista. Työ kirjoittajapiirien ja sanataiteen parissa on tuottanut perille meneviä tuloksia myös omassa tuotannossa. Mervi Koski on taitavasti käyttänyt tiedon välittämistä osana viihdyttävää kokonaisuutta ja luonut edellytykset erilaisille lukijoille kuvitella ja eläytyä tiedon avulla.”

Mukavia ehdokaslistoja

Ei sille mitään voi, että jotkut listat ovat parempia kuin toiset – ainakin jos niissä on juuri niitä omia suosikkeja mukana. Mutta täytyy todistaa, miten sekä Runeberg Juniorissa että Topelius&Lydeckenissä on saatu aikaan Finlandiaa mielenkiintoisemmat kamppailijat.

Ennen kaikkea listat kirjaavat kentän moninaisuutta ja lisäksi otetaan mukaan lukijat sieltä kriittisistä asemista, lukutaidon alkaessa ja tukea tarvittaessa. Runeberg tarjoilee Tapani Baggen tarinatietoa jännittävästi Aavehevosen arvoituksessa. Varttuneemmille löytyy urheilua ja ihmissuhdeongelmia luotettavasti Henna Helmen Tuplapulmissa Maria! Merja ja Marvi Jalon Olivia ja Onnentähti on tekstiltään jo hiukan vaativampi Lukupala-sarjassa. Se antaa kepparitytöille proosan muotoon puettuna tietoiskumaisen koosteen aiheeseen liittyvistä pulmista ja tekemisistä.

Tuula Kallioniemen Neljä muskelisoturia on kuvakirjan-proosan liitto, missä tosin jää vaivaamaan vanhanaikaisen tuntuinen perusasetelma. Miksi vammaisen lapsen on aina tehtävä urotyö päästäkseen hyväksytyksi mukaan joukkoon? Rinna ja Sami Saramäen Meren syvyyksiin yrittää olla uudentyyppinen kuvakirja: taskulampulla sivujen takaa tuijaamalla pitäisi ilmestyä piilotettuja kuvia mukaan. Systeemi on hankala eikä oikein jaksa loppuun saakka kiinnostaa lukijoita. Varsinkin kun kuvat ovat nähtävillä sitten sivua kääntäessään ja dialogimuotiset keskustelut lyövät nekin läpi. Tenhoavat ja jännittävät kuvat olisivat tehonneet yhtä hyvin sellaisinaan ja tarinassa on tietoa meren ongelmista ja ihmeellisyyksistä.

Ruotsinkieliset ehdokkaat luotaavat nekin mukavasti eri aihepiirejä. On selkeä tietokirjakin mukana eli kivasti kokoonpantu Anna Sarven Prilliga Prinsessboken, dekkarintekijän ensiaskel nuortenpuolelle eli Eva Frantzin Hallonbacken ja jo tunnustettujen kuvantekijöiden töitä kuten Lena Frölander-Ulfin Pappa, jag och havet sekä Sanna Sofia Vuoren ja Linda Bondestamin Ägget.

Prinsessan sadut täälläkin!

Tuula Kallioniemi on mukana Topelius-kisassakin Kaksoisolennollaan. Kerjäläisten hyväksikäyttö, nuorten pakottaminen ryöstöihin ja varkauksiin, kurjat asuinolot tulevat hyvin vaikuttavasti lukijan iholle. Tässäkin varsinainen raamiratkaisu on sitten satumainen: pään kolauksessa kerjäläispojan ja luokan hurmurin egot vaihtuvat. Ehkä näin on saatu eroja selvimmiksi? Suomen sisällissotakin on mukana Laura Lähteenmäen Yhdessä keväässä viiden nuoren tytön silmin.

Fantasia jyllää täälläkin sitten Finlandian tapaan: on tuttuja kuten Maria Turtschaninoffin Breven från Maresi, on Nonna Wasiljeffin kivasti esikoisteoksena esiin nostettu Loukkupoika, pahan ja hyvän monivivahteista maailmaa kuvaava seikkailu. Hienoa, löytyy myös Anniina Mikaman mahdottoman vetävä ja Helsingin miljöötä hyödyntävä aikatasotarina 1800-luvun pääkaupungista. Taikuri ja taskuvaras on loppuun saakka yllätyksiä tarjoava fantasia.

Mutta Lydecken-kirjat ne vasta riemastuttavat. Hieno dementoituvan mummon ja pojan herkkä kuvaus, Mari Kujanpään 102 askelta mummilaan, hiukan samaan aihepiiriin sukeltava Petja Lähteen pienen pojan mielenliikkeitä kuvaava Surunsyömä, kun äiti kuolee syöpään ja isä murtuu.

Suurta hittialuetta, suhdeterapiaa ja käyttäytymisenergiaa, edustanee Veera Salmen Puluboi, agentti NollaBullaNolla ja kamukiemurat. Mitenkähän tässä pulukielessä oikoluku hoidetaan – tuliko varmasti kaikki konsonanttimuutokset ynnä muut tarkistettua? Tuttuja ohjeita taas kertaalleen lintuperspektiivistä.

On kovin tuotteliaan Ville Hytösen Ötökkämaan talvi, pieniä jopa absurdin hauskoja tai sanoilla herkuttelevia satuja. Ja vihdoinkin mukana on myös prinsessojen prinsessa Pikkiriikki. Olen tainnut jossakin tunnustaa, että Hannele Lampelan kirjoitustyyli puree minuun, mikä lie syy? Nokkelaa, omanlaistaan, humoristista, älykästä… No niin, Prinsessa Pikkiriikin astetta paremmat iltasadut ovat varmasti ainakin tuon asteen jos useammankin veroiset. Lampela antaa Pikkiriikin muokata tutuista satuelementeistä ihan omiaan. Tyyliä voisi luonnehtia todella interaktiiviseksi, sillä se puhuttelee monenikäisiä.

Ehdokaskirjoissa näkyy samalla upeasti kotimaisten kuvittajiemme taso Ninka Reitusta Carlos Da Cruziin, Matti Pikkujämsästä Sanna Manderiin.

Lopulliset voittajat – eipä taida olla aivan helppo tehtävä!

Oodi alimmalle kirjahyllylle

Avajaispäivänä Helsingin uusimmassa sivukirjastossa Oodissa oli sanoisinko pientä ruuhkaa. Rakennus oli vielä keskeneräinen, mutta itsenäisyyspäivän aattoa oli tietysti miellyttävää juhlistaa wow-arkkitehtuurin suomalaisessa pyhätössä. Ympäriltä kuuluikin niin huokauksia, henkäyksiä kuin riemastunutta älämölöä. Myös tiedonhalua: miten muut sivukirjastot tulevat pärjäämään, kun sieltä on siirretty – tai päästy! – henkilökuntaa tänne.

Tomppa ja Oodi

 Ehkä olisi pitänyt aloittaa toisinpäin eli alhaalta ylös, sillä alakerta oli näin aluksi ainakin sekavainen olotila, toinen kerros työpajoineen ja ompelukoneineen taas yllättävän matala ja jopa tummuudessaan painostava. Hissi kuitenkin aukeni sopivasti ja huomasin olevani niin kutsutussa kirjataivaassa.

Ja taivas oli todella hyvässä roolissa – tila aukeni kuin silmänkantama konsanaan. Tässä taivaassa puut toimivat tilanjakajina. Ehkä ne jotenkin auttavat myöhemmin myös tilan hahmottamisessa. Uskon, että kunnon kyltitys ja selkeät opasteet saadaan aikanaan kuntoon. Parikin vierailijaa mietti, miten puut saadaan viihtymään. Puuhun erikoistunut rakennusmestari etsi määräysten mukaisia venttiilimerkintöjä, katseli taivaan kattoa ja toivoi tukien ja kiinnikkeiden toimivan pitkään – ”Ettei taivas romahda niskaan.”

Niin arkkitehdeille kuin muillekin suunnittelijoille tekee aina hyvää mennä välille kontilleen ja tiirailla tilaa lapsen näkövinkkelistä. Ja miksei myös vanhuksen ja lonkkavikaisenkin. 

Kirjataivasta ilmeisesti ei haluttu pimentää korkeammilla hyllyillä. Vanha kunnon ongelma alimman hyllyn käyttökelpoisuudesta tuli vastaan taivaassakin. Se on lähes käyttökelvoton jollakin tapaa liikuntarajoitteiselle.

Ne kiinnostavimmat opukset kun ovat useimmiten juuri siellä. Mutta ehkä tuo 30 senttiä olisi ollut liikaa kurotusta taivasta kohden?

Tomppa  analysoi taivasta

Olikohan Kristiina Louhella erikoislupa päästä tiirailemaan Oodia jo aikaisemmin. Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka (Tammi 2018) on nimittäin pitkästä aikaa kunnon kirjastokirja. Siinä on ennakoitu Oodi ihan loistossaan, vaikka kirjaa tehdessä ulko- ja sisäkuori olivat vielä rempallaan. 

Tomppa näkee kuitenkin rakennuksen täydellisenä ja sisälläkin tapahtuu. Pojan mielestä Oodi ei näytä kirjastolta, vaan suurelta laivalta keskellä kaupunkia. Parhaat asiat tuntuvat olevan liukuportaat ja hissit, ylimmässä kerroksessa taas puu, kivet ja taivas. Isä pitää ex tempore satutunnin, kun löytyy tuttuja kirjoja.

Kahvilassa syödään jäätelöt ja lopulta hankitaan Tompalle oma kirjastokortti. Tämä on siis satulaiva ja herkkulaiva, Tomppa pohtii. Niin, pikkusisko Kerttu eli innokas kirjatoukka on onneksi nukahtanut, mutta tosiaan, Eric Carlen Pikku toukka paksulaiselle antaa Louhikin kiitokset – ja Kerttu.

 Mitä tästä eteenpäin?

Oodi on antanut mainiosti sysäyksen niin television kirjastoaiheisille dokumenteille kuin keskustelulle alan kehittymisestä mitä moninaisimmissa medioissa. Huomasin joissakin puheenvuorossa jo tiettyä kateellisuutta, varsinkin arkkitehtien joukossa. Wow on jo hiipumassa, nyt olisi pitänyt miettiä kaikkien kerrosten samanaikaista yhteensulautumista, olemme juuri siirtymässä ääniohjaukseen ja yhden paikan jokapaikan hallintaan ja niin edelleen.

Kun itse on loppujen lopuksi varsin lyhyen ajan kuluessa käynyt läpi kirjaston kortistovaiheen, lerput, mikrofilmit ja kamerat, uusien systeemien kokeiluversiot ja niin edelleen, tulevaisuuteen pitää suhtautua joustavasti ja avoimin, uteliain mielen. Silti jotain klassista pitää säilyä. Kuten lapselle lukeminen. Satutunnit.

Kuten alimman hyllyn poistaminen. Robottikaan ei kuitenkaan sieltä etsi kirjaa, jota en vielä tiedä haluavani tuntea käsissäni fyysisenä täydellisenä taivaana.

Finlandia - diktaattorit vauhdissa

Kansalliset puitteet Finlandia-palkintojen jakoon olivat paikoillaan. Kansallisteatteri täyttyi sorisevasta ja uteliaasta kutsuvierasjoukkiosta. Punaisen raskaan näyttämöverhon edessä vain yksinäinen sellisti heitti metelin sekaan luullakseni Munkkiniemen kreivin sävelmää, ehkä.

Backstagen Lumikkikengät. Missä Riku?

Kunnes juontaja kutsui paikalle Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtajan Minna Castrénin hopeanvärisissä korkokengissään – kuin suoraan Lumikin sadusta? Hän puhui asiaa lukuhengen elvyttämisestä. En silti aivan ymmärtänyt siltaa Islannin ihmeestä suomalaiseen vähentyvän lukuhimon parantamiseen. Islannissa asetettiin nuorille pakollinen kotiinpaluuaika, Minna Castren ehdotti ihmeeksemme pakollista iltasadun lukemista liitettäväksi lapsen oikeuksiin.

Puhutaan lukutaidon pelastamisesta ja toki kustannusalan palkintogaalassa sillä on tärkeä pointtinsa menekin edistämisessä. Mutta vasta tovin kuluttua näemme, olivatko nämä lukuliikkeet, lukutaitofoorumit ja arjen kentille tapahtuvat iskut tehokkaita ja oikeaan osuneita. Vai olisiko sittenkin jossain hinguttavampaa?

Diktaattorit vauhdissa

Mainiosti ennen kutakin palkintoa esiteltiin pienin lukunäyttein ehdolla olevat opukset. Muilla kuin palkituilla kun tuppaa olemaan kohtalonaan hiljainen hiipuminen muiden joukkoon. Yleisölle järjestetyssä varjoäänestyksessä kukaan palkittu ei päässyt suosikiksi.

Kun lastenkirjallisuuden Riku Rantala harppoi kohti kirjoista lavastettua puhujanpönttöä, yleisön suosikki heijastettiin takaseinälle. Riku Rantala tosin luonnehti Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into) tietokirjaksi, mutta tarinatiedosta tässä on kysymys ja taitavat tekijät itse luonnehtia niitä saduiksikin. Ja saanpahan taas sanottua, että ainoa oikea tietokirja tässä joukossa olisi ollut Sukupuolena ihminen (Tammi).

Tottuneena esiintyjänä Rantala otti yleisön parhaiten haltuunsa ensinnäkin mainiolla alkuseremonialla: ”Hyvät naiset, miehet ja muihinkin sukupuolilokeroihin vangitut kanssakulkijani. Hyvät kirjallisuuden ystävät.”

Tietokirjallisuuden esittelyissä ei ollut sinänsä valittamista, kaunokirjallisuudessa hiukan huokaisevaa kirjallista tietämystä. Riku kiteytti sumeilematta asian ytimen niin hyvin, että on pakko lainata puhetta pitempäänkin: ”Tässä koko Finlandia-hommassahan ei ole järjen hiventä. Pidetään kilpailut. Mukana ovat kuulantyöntäjä, balettitanssija, kuviouimari, sprinttihiihtäjä, saksofonisti ja maratoonari. Kuka saa kultaa? Ja millä perusteella?”

Hm, mitenkä ehdokkaita sijoittaisi tämän listan perusteella? Olisiko Muna kuviouimari ja Järistyksiä balettitanssija tai Varjostajat kuulantyöntäjiä? Yksi on kuitenkin valittava.

Tunnejärkeä estraadille!

”Ei mitään järkeä. Ja siihen kaikki diktatuurit perustuvatkin, järjettömyyteen. Järjettömyyteen ja suuriin tunteisiin.--- Tunne. Lukeminen herättää tunteen. Tunteista kirjailija siittää uskottavan maailman, jota ei koskaan ennen ollut olemassa. Maailman, joka syntyy samaan aikaan jokaiselle lukijalle muttei kenellekään samanlaisena – ja joista vain yksimaailma on aito ja oikea; se joka piirtyy minun mielikuvitukseeni.”

Tietysti minua henkilökohtaisesti lämmitti Rantalan loppukaneettikin ja diktaattorin mahtikäsky lukea ainakin nämä kaikki kuusi ehdokasta, mutta: ”juuri lasten- ja nuortenkirjallisuus kuvaa parhaiten tätä hetkeä ja tulevaisuutta, ajan ilmiöitä ja kipukohtia, asioita, joista ei ennen ole puhuttu.”

Näin tekee myös Riku Rantalan mielestä voittaja, Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous (WS), joka sulauttaa 443 fantasian sivuun ympäristön tulevaisuutta, yksilön vastuuta, sukupuolirooleja, rakastamisen vaikeutta, väkivaltaa, totuuden jälkeistä aikaa, oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa.

Hienoa. Rantalan ikonikokoelmassa Tuhatkuoleva oli varmaankin maratoonari.

Kuohuvaa voittajille

Palkintojen jakamisen jälkeisenä totuuden aikana tungos oli ankara. Kovin järkevään keskusteluun keikkuvan lasin kanssa ei ollut helppoa antautua. Toki muutaman sanan ehti heittää tai kuunnella vaikkapa Pekka Tarkkaa, Hannu Mäkelää tai Heikki Jokista, joka Kopioston vaikuttajana mutristeli audiovisuaalisen puolen ongelmia. Mutta hän sai ihan ilmaista mainosta, kun palkintokatraan puheissa vilahti usein termi vapauden valtakunta. Sen Heikki oli ominut jo muutama vuosi sitten omaan journalistioppaaseensa.

Siiri Enoranta oli ainoa, joka uskalsi selkeästi risut-osiossaan (tamperelainen tapa kuulema) arvostella tuimasti valtiovallan toimia kirjallisuuden, opetuksen ja tieteentekemisen puolella. Hienoa.

Mutta eivät palkinnot tähän lopu. Runeberg on tuloillaan ja ehdokkaat Ruotsin suuriin koitoksiin on nimetty. Pureskeltavaa riittää.