Oodi alimmalle kirjahyllylle

Avajaispäivänä Helsingin uusimmassa sivukirjastossa Oodissa oli sanoisinko pientä ruuhkaa. Rakennus oli vielä keskeneräinen, mutta itsenäisyyspäivän aattoa oli tietysti miellyttävää juhlistaa wow-arkkitehtuurin suomalaisessa pyhätössä. Ympäriltä kuuluikin niin huokauksia, henkäyksiä kuin riemastunutta älämölöä. Myös tiedonhalua: miten muut sivukirjastot tulevat pärjäämään, kun sieltä on siirretty – tai päästy! – henkilökuntaa tänne.

Tomppa ja Oodi

 Ehkä olisi pitänyt aloittaa toisinpäin eli alhaalta ylös, sillä alakerta oli näin aluksi ainakin sekavainen olotila, toinen kerros työpajoineen ja ompelukoneineen taas yllättävän matala ja jopa tummuudessaan painostava. Hissi kuitenkin aukeni sopivasti ja huomasin olevani niin kutsutussa kirjataivaassa.

Ja taivas oli todella hyvässä roolissa – tila aukeni kuin silmänkantama konsanaan. Tässä taivaassa puut toimivat tilanjakajina. Ehkä ne jotenkin auttavat myöhemmin myös tilan hahmottamisessa. Uskon, että kunnon kyltitys ja selkeät opasteet saadaan aikanaan kuntoon. Parikin vierailijaa mietti, miten puut saadaan viihtymään. Puuhun erikoistunut rakennusmestari etsi määräysten mukaisia venttiilimerkintöjä, katseli taivaan kattoa ja toivoi tukien ja kiinnikkeiden toimivan pitkään – ”Ettei taivas romahda niskaan.”

Niin arkkitehdeille kuin muillekin suunnittelijoille tekee aina hyvää mennä välille kontilleen ja tiirailla tilaa lapsen näkövinkkelistä. Ja miksei myös vanhuksen ja lonkkavikaisenkin. 

Kirjataivasta ilmeisesti ei haluttu pimentää korkeammilla hyllyillä. Vanha kunnon ongelma alimman hyllyn käyttökelpoisuudesta tuli vastaan taivaassakin. Se on lähes käyttökelvoton jollakin tapaa liikuntarajoitteiselle.

Ne kiinnostavimmat opukset kun ovat useimmiten juuri siellä. Mutta ehkä tuo 30 senttiä olisi ollut liikaa kurotusta taivasta kohden?

Tomppa  analysoi taivasta

Olikohan Kristiina Louhella erikoislupa päästä tiirailemaan Oodia jo aikaisemmin. Tomppa ja Kerttu-kirjatoukka (Tammi 2018) on nimittäin pitkästä aikaa kunnon kirjastokirja. Siinä on ennakoitu Oodi ihan loistossaan, vaikka kirjaa tehdessä ulko- ja sisäkuori olivat vielä rempallaan. 

Tomppa näkee kuitenkin rakennuksen täydellisenä ja sisälläkin tapahtuu. Pojan mielestä Oodi ei näytä kirjastolta, vaan suurelta laivalta keskellä kaupunkia. Parhaat asiat tuntuvat olevan liukuportaat ja hissit, ylimmässä kerroksessa taas puu, kivet ja taivas. Isä pitää ex tempore satutunnin, kun löytyy tuttuja kirjoja.

Kahvilassa syödään jäätelöt ja lopulta hankitaan Tompalle oma kirjastokortti. Tämä on siis satulaiva ja herkkulaiva, Tomppa pohtii. Niin, pikkusisko Kerttu eli innokas kirjatoukka on onneksi nukahtanut, mutta tosiaan, Eric Carlen Pikku toukka paksulaiselle antaa Louhikin kiitokset – ja Kerttu.

 Mitä tästä eteenpäin?

Oodi on antanut mainiosti sysäyksen niin television kirjastoaiheisille dokumenteille kuin keskustelulle alan kehittymisestä mitä moninaisimmissa medioissa. Huomasin joissakin puheenvuorossa jo tiettyä kateellisuutta, varsinkin arkkitehtien joukossa. Wow on jo hiipumassa, nyt olisi pitänyt miettiä kaikkien kerrosten samanaikaista yhteensulautumista, olemme juuri siirtymässä ääniohjaukseen ja yhden paikan jokapaikan hallintaan ja niin edelleen.

Kun itse on loppujen lopuksi varsin lyhyen ajan kuluessa käynyt läpi kirjaston kortistovaiheen, lerput, mikrofilmit ja kamerat, uusien systeemien kokeiluversiot ja niin edelleen, tulevaisuuteen pitää suhtautua joustavasti ja avoimin, uteliain mielen. Silti jotain klassista pitää säilyä. Kuten lapselle lukeminen. Satutunnit.

Kuten alimman hyllyn poistaminen. Robottikaan ei kuitenkaan sieltä etsi kirjaa, jota en vielä tiedä haluavani tuntea käsissäni fyysisenä täydellisenä taivaana.