Pastaa ja puuhastoa, teetä ja ihmemaata

Johan on kirjastot sekaisin, kun Kirjailija-lehti yltää mielenkiintoisemmaksi kuin konsanaan alan ammattijulkaisu Kirjastolehti! Vuosijulkaisu eli 5/2015 tosiaankin on sellainen yleistä rintamaa ylläpitävä pelastusrengas, jossa hauskinta lienee puheenjohtaja Jukka Relanderin vertaus Suomen kirjastolaitoksen hyvyydestä Italiaan verrattuna. Hän toteaa, että italialaisia trattorioita ja suomalaisia kirjastoja yhdistävät maailman parhaat asiakkaat. Suomessa ”Rosson carbonaralla menettäisi noin satakaksi prosenttia asiakkaistaan keski-italialaisessa kylässä. Hyvään tottuneet osaavat vaatia.” Mukavaan ja oleelliseen tarttuvaan kolumniin saisi kyllä Kirjastolehti vähitellen vaihtaa puheenjohtajastaan vähän hymyilevämmän potretin. 

    Oleellista on myös ehkä uuden seuran toiminnanjohtajan Rauha Maarnion huomio pestinsä alussa: ”Uudessa työssäni minut on yllättänyt perinteen paino. Tiesin, että Kirjastoseura on vankka ja vakiintunut järjestö mutta olen kuitenkin hämmästynyt siitä, miten paljon asioita tehdään vanhasta tottumuksesta.” Niinpä, pääkaupunkiseudulta katseltuna kuva voi helposti muuntautua monin eri tavoin: muualla voidaan tehdä paljon enemmän kirjaan tukeutuvaa työtä, isossa etelässä pääsee otsikoihin paitsi tilpehöörien lainaamisella myös maahanmuuttajia tukevalla toiminnalla, mistä palkittiinkin juuri espoolainen Entressen toimintayksikkö.

Kohtaamo, pelaamo vai puuhasto?

Mutta Kirjailija eli Suomen Kirjailijaliiton lehti 4/2015 päästää heti kannessa irti hymypoika Risto Oikarisen Tomi Kontion kuvaamana. Kun edellinen Kirjailijan teema oli kritiikki, nyt otetaan kirjastot – jälleen kerran – valokeilaan. Jyrki Vainonen toteaa monesti toistetun totuuden kirjastojen merkityksestä kirjailijoiden uran rakentumisessa. Mutta Kirjailija saa teemaansa kivaa kriittisyyttä, tunnustusta ja monipuolisuutta hyvin valittujen kirjoittajiensa kautta. Kun Kirjastolehti pähkäilee koulutusta ja luettelointia, Kirjailijassa Maarit Verronen puhuu kirjavarastojen puolesta: ”Tulevaisuus ei ole täällä aivan vielä, keskeneräistä maailmaa on viisainta vain sietää. Jälkipolvilla ei ole ollut juurikaan hyvää sanottavaa niistä kärsimättömistä, jotka ovat yrittäneet jouduttaa kehitystä tuhotöillä.”

    Rikhardinkadun kirjastossa tapaavat runoilija Silene Lehto ja novellisti Sari Malkamäki. He ovat mielenkiintoisesti esimerkkejä myös kirjastoissa työskennelleistä kirjailijoista – meitä on yllättävän monia tiskin toisella puolellakin työskennelleitä. Sari Malkamäki toteaa aistiärsykkeiden ja tiedontulvan olevan hankalaa kirjan vaatimalle hitaalle poissaololle: ” Mikään ulkopuolinen konsti, painostus ja houkutus ei auta, ellei ole mahdollisuutta tai kykyä keskittyä. Matka siihen, että lukemisesta tulisi luonnollinen osa elämää, alkaa jo aivan pienenä. kun saa rauhoittua siihen, että kuulee tarinoita. Kirjastolla on roolinsa siinä, että lapsen ulottuvilla on kirjoja riippumatta siitä, missä päin maata tai millaisessa perheessä asuu.” Marko Kitti puolestaan kiteyttää asioita: ilman kirjastoa hänestä ei olisi tullut lukijaa eikä kirjoittajaakaan. E-kirjat ovat hyvä asia kirjojen rinnalla, mutta toivottavasti hyllyt pysyvät paikoillaan, kirjailijavierailut ovat tärkeitä, ja niin kauan kuin kansalaisten olohuoneesta löytyy luettavaa, nimeä ei kannata vaihtaa kohtaamoksi tai lataamoksi. Kahtalaisesta roolistaan puhuu myös kirjailija-kirjastonhoitaja Annika Sandelin: ”Att hitta en läsare för varje bok är svårare än att hitta en bok för varje läsare.”

    Mikko Lahtinen puolestaan puhuu paksun kirjansa tuomalla rintaäänellä. Hän julkaisi 2010 oikeastaan melkoisen jättiurakan eli Kirjastojen maan, jossa hän kuvasi matkojaan yli 250 suomalaiseen kirjastoon. Itse hiukan vähättelin Lahtisen urakkaa, eihän hän käynyt edes minun kirjastossani Tapiolan kulttuurikeskuksessa, mutta ehkä se olisi ollutkin liian hyvä ollakseen totta. Joka tapauksessa Lahtinen sanoo painokkaasti: ”Kirjastojen on myös taisteltava tutkainta vastaan, toden teolla panostettava lukemisen, kirjallisuuden ja äidinkielen edistämiseen. Tämä ja vain tämä voi olla niiden ensisijainen olemassaolon syy. Kirjaton kirjasto ei ole kirjasto.” Ja rusinana Kirjailijan loppusivuilla on Marja-Leena Mäkelän kirjavinkkauksen ydinkohdat, jälleen innostuneesti esitettyinä. Ja ihan viimeiseen asti todistaa pitkässä esseessään raahelainen Pauliina Vanhatalo alias Veera Vaahtera: ”Toivon, että ennätän vanheta kirjojen kanssa ja kuolla alta pois, ennen kuin maailma on liiaksi toisenlainen.”

Teetä hatusta

on yksi teema vuoden viimeisessä lastenkulttuurin aikakausjulkaisussa Tyyris Tyllerössä. Lewis Carrollin juhlavuonna Liisa on ymmärrettävästi mielenkiinnon kohteena, ja sivuilla esitelläänkin mainio Eestin lastenkirjallisuuden keskuksen näyttely ihmemaan teehetkistä. Kannessa komeilee liettualainen monimielinen versio, takakannessa taas eestiläinen kuvitelma Kaalimadon nautiskelusta. Oikeita yltäkylläisiä englantilaisia teekutsuja ei kovin paljoa kuitenkaan näy: miten erilaiset kuvantekijöiden kulttuurit tähän mahtavat vaikuttaa?

    Tyllerössäkin puhutaan kirjastojen puolesta: Turun kirjamessujen ex-primus motor Kari J. Kettula valaa uskoa kirjaan ja kirjastoon, kriitikko Ismo Loivamaa esittelee roiman pinon uusia tietokirjoja lastenkirjallisuudesta ja kirjastostakin. Kirjastolainen ja tietokirjailija Mervi Koski kertoo uuden kummituskirjansa taustatyöstä ja niistä oikeista kummituksista. Lastenmusiikki on tällä kertaa mukana laajassa paketissa, kun Johanna Lindstedt käy läpi mm. runsasta laulukirjasoittokone-tarjontaa. Saksassa palkittu ja tunnettu Suomesta lähtöisin oleva Marjaleena Lembcke-Heiskanen mietiskelee, mitä saduista oikeastaan jää jäljelle mieliimme ja miksi toiset sadut ovat ikuisia? ”Koska tiemme onneen on kivetty turhien pyrkimysten haikeudella.” Marjaleenan ajatusten kääntäjä lehtori Kaisa Lange puolestaan sukeltaa sanataiteen maailmoihin: miten tuo taiteen muoto oikein herättää tunteet ja unelmat? Hän myös esittelee ja kommentoi turhan vähälle huomiolle jäänyttä hienoa kokonaisesitystä Satu kantaa lasta ja sen rinnakkaisteosta terapiasta. ”Kiinnostavaa on, että Punahilkan ja Prinsessa Ruususen pystyy aina kertomaan uudestaan ja uudestaan, mutta en edes halua yrittää kertoa omin sanoin iltasatuna Vuorenkuninkaan poikaa. Myös siksi, että jokainen sana on tärkeä, sen soinnin ja sisällön takia.”

    Suomalaisessa kulttuurikentässä lehdet ovat kirjojen rinnalla tukemassa lukemisen ja tiedon saavutettavuutta. Niitä ei kannata unohtaa, kun puhutaan lukemisen määristä, tasoista ja kiinnostavuudesta. Vuoden numeroihin ja kiinnostaviin aiheisiin voi palata – ainakin jos kirjastotkin näkisivät yhteistyön hyödyt ja pitäisivät lehtiä esillä ja hengissä.

Kirjavinkkarikirja ja porsimishäkin ongelmat

Kirjavinkkauksen uranuurtaja Suomessa eli Marja-Leena Mäkelä, palkittiin tässä äskettäin Suomen Kirjailijaliiton palkinnolla Kirjailija kiittää. Palkintoperusteet olivat ihan hyvät: Marja-Leena on tehnyt suomalaislasten lukuharrastuksen hyväksi mahtavan paljon, kiertänyt kouluja ja kirjastoja ympäri maata vuosikymmenten ajan.

    Palkinto oli kuvaavasti kaunokirjallisuuden palkitsemista.  Näin myös Marja-Leenan uudistettua painosta Kirjavinkkarikirjasta (Avain 2015) pitäisi oikeastaan tituleerata Kaunokirjavinkkarikirjaksi. En nimittäin lähiluvusta huolimatta löytänyt lasten ja nuorten tietokirjallisuuden osallistumista talkoisiin. No, parissa kohtaa: Äänekoskella kirjavinkkauksen aiheena on rakkaus ja huumori ja pipopäinen täti ei ole tyytyväinen antiin. ”Mitä tämä nyt on? Täällä piti saada lukuvinkkejä ja sinä vain istut siinä ja luet meille. Ei minua tuollaiset runot kiinnosta. Minä luen laidasta laitaan, mutta en romaaneja. Kirjoissa pitää olla tietoa, niitten pitää olla totta.”  Ja löysin kyllä toisenkin kohdan, missä tietokirjallisuuden esittely jätettäisiin ilmeisesti kokonaan kirjastolle: ”Kirjastosta lähtisi kutsu kouluille, mieluiten lyhyesti ja ytimekkäästi, ja perinteiset tokat, neloset ja seiskat perehdytettäisiin kirjastossa tiedonhakuun, hyllyjärjestykseen ja kirjaston arkikäyttöön. Näillä kirjastokäynneillä esiteltäisiin oppilaille myös tietokirjallisuutta.” Siellä täällä tietokirja on mukana kuten urheiluteemassa ja saapa pari tietokirjaa ottaa ns. perusvinkkauspakettiin.

Tekniikkaa ja porsimishäkkejä

Olenko pipopäinen setä? Kirjavinkkarikirjassa toki perustellusti vinkataan kaunoa, ja sen malleihin tukeudutaan. Sanottakoon selvyyden vuoksi, että Kirjavinkkarikirja on mainio, persoonallinen ja tärkeä opas alalle aikoville ja siellä jo pyöriville. Silti olen hiukan pettynyt: kirjavinkkaus on eräänlaista kirjallista vallankäyttöä. Jokainen kirjavinkkari eri tilaisuuksissa on samalla kirjansa mainostaja. Siinä mielessä ei ehkä ole ihan samantekevää, mitä jää uupumaan. Kirjassa kuitenkin oman erityisalansa vinkkaajia kertoo työstään – tiedon ymppäys tai perillemeno ei ole mukana.

     Marja-Leena toteaa kuitenkin olevansa erityisen huolissaan: ”Mitä enemmän olen kirjavinkkaamista tehnyt, sitä enemmän ajattelen sitä lukematonta poikaa ja toivon, että kykenisin sytyttämään hänessä lukuhalun.”

    Voin kokemuksesta vakuuttaa, että nämä kaverit tosiaan saa mukaan, jos ei pelkää tietokirjan vaativan omakohtaista laajaa tietämystä. Jari Litmasen ja Jarkko Ruudun kiinnostavien selviytymistarinoiden katveessakin on melkoisesti tietovinkattavaa tähtitieteestä taiteeseen, porsimishäkeistä maapallon katastrofeihin ja Yrjö Wallinin vaarallisesta matkasta Mekkaan tai jopa mietiskelyä faktion sisällöistä. Onko tieto todella totta vai kuka meille valehtelee?

Seuraavia virstanpylväitä?

    Sukupuolinen jakauma muuten voisi olla mielenkiintoinen tarkastelukulma sekin. Millainen vinkkarikassi silloin tulisi mukaan? Kuten Marja-Leenakin opastaa, on monia tapoja esitellä kirjoja jännityksestä dramatiikkaan, kaverivinkkauksesta teemakokonaisuuksiin. Aloin miettiä asiaa, kun muistelin Inkoon koulukeikkaa. Jalkapallo, Suomen historia ja rahatiede taisivat tulla automaattisesti mukaan harrastusten puolelta. Kun kierrätin keisari Neron sestertiusta vuodelta 65, vuosi Rooman palon jälkeen, heräsi paljon kiinnostavia kysymyksiä. Rahan arvosta tietysti, mutta myös käyttötarkoituksista. Tuolloin keisarin kuva kolikossa oli mainos ja viesti kansalle: tämä kaveri on rakentamassa uusia entistä ehompia rakennuksia palaneiden tilalle. Kun innostunut lastenkirjastonhoitaja (mies) esitteli spontaanisti omistamiaan Kiekkomaailman rahoja, symbioosi fantasian, huumorin, historian, sotien ja numismatiikan välille oli syntynyt. Vähän enemmänkin, sillä fiksu oppilas (poika) huomautti, että sestertiuksia käytetään myös Asterix-sarjakuvissa.

     Tietokirjavinkkarikirjaa tuskin kannattaa rinnalle tehdä, niin kytkyssä kaunon ja tiedon pitäisi tilaisuuksissa olla. Nöyrästi siis huomautan, miten paljon kiinnostusta herättäviä tietokirjoja löytyy helposti mukaan. Ehkäpä hyviksi havaittuja kombinaatioita voisi paljastaa eri yhteyksissä vuolaammin kuin nyt tuntuu tapahtuvan?

Topelius ja Lydecken, arvon herrat palkintopallilla

Tunnustukset eivät toki loppuneet Junioriin tai tiedonjulkistamisen valtionpalkintoon. Suomen nuorisokirjailijat ry:n klassiset kirjailijaehdokkaat Topelius ja Lydecken-palkinnoille on julkistettu. Niitä katsellessaan miettii jälleen kerran, kuinka erilaisia mieltymyksiä ja kenties tarkoitusperiäkin toisilla raadeilla on. Nuorisokirjailijoiden raati koostuu ammattilaisista kritiikin, kirjaston ja tutkimuksen puolelta, joten listoihin voi suhtautua jotensakin luottavaisesti.

    Mitä 5+5 ehdokkaasta voisi siis lukea? Vain yksi sama tekijä kuin Junior-raadilla eli Siiri Enorannan vaativan tenhoava Surunhauras, lasinterävä (WS). Muut ovatkin hiukan toista kaliiberia: Anna Hallavan Sammakkoprinsessa (WS) on miellyttävästi erilainen ns nuorisokuvaus, jossa chick lit on ympätty huumoriin. Jyri Paretskoin Shell´s Angles ja beibit (Karisto) on sarjakirja, joka taitaa ainoastaan viedä viehkosti nuoriensa kypsymistä vähän eteenpäin. Kirsi Pehkosen Voittolaukaus (Karisto) edustaa urheilupuolta, johon on liitetty moderneja ongelmia kuten seksuaalista häirintää. Mervi Heikkilän Louhen liittoa (Haamu) pidin jo aikaisemmin kohtuullisen hyvin koossa pysyvänä arkifantasiana, joka yhdisteli kiinnostavastikin kansanuskomuksia.

      Lydeckenin kohdalla voi ainakin ihmetellä Timo Parvelan mukanaoloa: Kepler62 (WS) ei nyt ole niin hulppea, että mahtuisi sarjan aloitusosana ilman muuta mukaan. No seuraavaa, ehkä vähän parempaa? ei voisikaan, koska tekijä on norjalainen. Saku Heinänen näyttää olevan jonkinlainen vakiotyrkky jatko-osallaan Zaida ja elovalkeat (Tammi) – Zaidan uudet arjen ja magian kuviot eivät edellisestä kummene, mutta se olikin ehdokkaana sekin. Tomi Kontion Koira nimeltä kissa (Teos) on saanut sekalaisia arvosteluja – ehkä sen pultsari ja hylätty koira jäävätkin filosofiassaan elämään nimenomaan Elina Warstan kuvituksen kautta. Suomenruotsalaisen lastenkirjallisuuden puolelta mukaan on kiitettävästi nostettu Hanna Lundströmin kotirunot pienemmille eli Rassel prassel puss (Schildts&Söderström). Muitakin ehdokkaita olisi varmaan ollut tyrkyllä, mutta tämän kokoelman avulla muuten ruotsinkielen harjoittelu voisi sujua mukavasti: toistoa on paljon, huumoriakin ja leppoisaa maailman tutkimista. Ja Maija Hurmeen ilkikuriset hymyilyttävät kuvat!

 

    Erilaista ja samalla jotakin uudenlaista kerrontaa niin lasten arkirealismin kytkyihin fantasiaan tuo Tuutikki Tolosen, sanataideohjaajan ja puuhakulttuurinaisen Mörkövahti (Tammi), missä myös kuvittaja Pasi Pitkänen onnistuu paremmin kuin Kepler62:ssa. Hilla, Kaapo ja Maikki panevat tuulemaan oudon lastenvahdin kanssa. Kansanperinnettäkin häilyy taustalla.

    Joskus pitäisi tehdä tutkimus miten kirjailija lopettaa kirjansa aikoessaan tehdä pian jatkoa. Tolonen onnistuu siedettävästi vain hiukan kiirehtien. Summa summarum: kyllä näistä ehdokkaista palkinnonsaajat löytyvät ja samalla voi ehkä löytää hiukan raadin mieltymyksien suuntaan. Ihan kaikkia en kuitenkaan ottaisi ihan ensimmäiseksi tietokjrjavinkkarin reppuuni kaunon edustajiksi, mutta Mörkövahti ja Louhen liitto saattaisivat hyvinkin synkata esimerkiksi Marjut Hjeltin ja Mervi Kosken kanssa.

Itsenäisyys ja visuaalisuus

Linnan juhlista lapsuuteen

Itsenäisyysjuhlissa tuntuivat suurimman mielenkiinnon vievän erilaiset värikkäät puvut. Tämänkin trendin taitaa todistaa mainio Marleena Mustolan, Johanna Mykkäsen, Marja Leena Böökin ja Antti-Ville Kärjän toimittama kirja Visuaaliset menetelmät lapsuuden- ja nuorisotutkimuksessa (Nuorisotutkimusseura 2015), joka lähestyy aihettaan niin kasvatustieteen, sosiologian, taiteen ja kulttuurintutkimuksen, maantieteen, liikuntatieteen, uskontotieteen kuin perhetutkimuksen kautta. 

    Tosiasia on, että visuaalinen kulttuuri on lisääntynyt räjähdysmäisesti lasten ja nuorten arjessa. Tutkimuksessa kirjataan, miten somessa lähetellään kuvaherjoja, iltaisin katsotaan elokuvia, otetaan selfieitä, viestitään hymiöiden avulla ja pelataan digitaalisia pelejä. Ymmärrystä maailmasta ja itsestä löytyy juuri visuaalisuuden avulla. Myös tutkijat ovat yhä kiinnostuneempia lasten ja nuorten visuaalisesta maailmasta. ”Kirjassa avaamme sitä, mitä kaikkea visuaalisuus voi olla ja miten sitä voidaan tuottaa, ymmärtää ja tutkia erityisesti lasten ja nuorten elämänpiireissä, kertovat toimittajat. - Joskus ilman kuvia haastateltavia ei tahdo saada puhumaan juuri lainkaan. Esimerkiksi piirtäminen saattaa toimia jäänmurtajana tutkijan ja haastateltavan välillä.”

    Koulukin on joutunut ottamaan huomioon kuvallisen kulttuurin. Uudessa opetussuunnitelmassa korostuukin monilukutaito, joka pitää sisällään myös kuvien kriittisen lukutaidon. Vauvojakaan ei ole muualla unohdettu. Vauvojen värikylpy on kuvataidetoiminnan muoto, jossa vauvat vanhempineen työpajaan osallistuen tuottavat visuaalista ilmaisua erilaisia materiaaleja sekä väri- ja maalausaineita tunnustelemalla ja käyttämällä. Toiminta on kehitetty Porin lastenkulttuurikeskus - Satakunnan lastenkulttuuriverkostossa ja siitäkin löytyy jo oppaita.

Uusia ideoita ja malleja

    Visuaalisuus ja sen yhteys tarinaan ja kertomiseen tulivat vahvasti mieleeni, kun kävin Galleria Dixissä, Uudenmaankatu 19, Helsinki. Siellä on vielä 20.12. saakka koettavissa monimielinen, tenhoava, tulkitsemaan haastava Tini Sauvon näyttely lintukansasta, josta on tehty myös monipuolinen kirja Lintukansan muotokuva. Tini Sauvon lintuveistosten lisäksi galleriassa on Tero Makkosen valokuvia ja Esa Lindroosin ääniteos.

   Lintukansassa yhdistyivät tärkeät raamit: kiinnostavia hahmoja, joista on melkein pakko kehitellä omia tarinoita. Mitä haikaralla on selkänsä takana? Miksi korppi kantaa sylissään ihmistä? Kissalla lintu käpälässä? Alaston satakielinaaras? Variksella sirppi ja naishahmo mukanaan?  Ja ehkä hurjin kaikista, palokärki, kirves (minun mielestäni) ja köysi valmiina. Kirjassaan Tini Sauvo raottaa hiukan syntytarinoita ja valmistusprosessia, mutta ei oikeastaan liikaa – pohdittavaa jää palokärjellekin: ”Pitkä selkä, lyhyet jalat ja pieni kaljamaha. Vahvassa etukenossa kädet levällään se muistuttaa mäkikotkaa. Suunnittelen sille kullervohousuja nyörivöineen, ja samaa nyöriä kiepiksi toiseen kouraan, toiseen puukko. Sutisinko röpöiseksi jätetyn vartalon pintaan kultapilkkuja? Laittaisinko kultaiset hikipisarat, tai hopeahilettä? Miten se huutaa pää punaisena?”

    On mustarastas, egyptiläisen näköinen koira, lokki laulaa ja suokukko tanssii. Maagisen shamaanin näköinen sarvilintu – siitä lähtee heti käyntiin seikkailu tai uni tai ennustus, jota ruokkivat rautalangan varassa kevyesti pimeästä ilmestyvät Varjovartija tai Tähtikoira. 

    Näyttelyn outoa maagisuutta ruokkii vielä musiikkivideo, jossa hahmot tulevat lähelle, pyörähtävät, lentävät ja esiintyvät hohteessa ja muuttuvassa valaistuksessa. Jotenkin kuvittelen, miten lapsiryhmän kanssa vaellan tämän lintukansan mailla. Päiväkodissa teemme uudelleen tuon matkan erilaisuuteen – vaikkapa hienosti toteutetun dvd:n tukemana.

Kömmipä mielikuvituksen huoneisiin

Samaten visuaalisuus tulee tykö mainiosti myös Helsingin Annantalossa aina 29.2.2016 saakka auki olevassa näyttelyssä BY – Olipa kerran kylä.  Kansainvälisen kiertueen tehnyt kokonaisuus tulee Suomeen Frankfurtin ja Ruotsin kautta. Kylässä on taloja ja elokuvateatteri. Siellä täällä kasvaa muutama puu. Mutta keitä taloissa asuu? Kävijät voivat tutkiskella lastenkirjojen alkuperäispiirustuksia ja luonnoksia sekä astua taloihin sisään, kurkistaa ikkunasta tai vain tarkastella taloja ulkopuolelta.
    Näyttelyssä yhdeksän suomalaista kuvittajaa esittelevät työtään: Malin Ahlsved, Linda Bondestam, Lena Frölander-Ulf, Maija Hurme, Anna Härmälä, Veronica Lassenius, Åsa Lucander, Christel Rönns ja Kasper Strömman.  

    Heidän erilaisissa taloissaan voi olla vaikka tiikereitä täynnä oleva konttori tai löytötavaratoimisto tai mystisen hämärä linna. Paikalla voi myös katsoa animaatioelokuvia ja rauhoittua hetkeksi. Näyttelyssä on piirustusnurkkaus lapsille ja pieniä yllätyksiä siroteltuna sinne tänne.

     Miten mainiota visuaalisuuden, tekemisen ja ajatteluttamisen vauhtia täälläkin. Asiantuntijalle antaa paljon myös näyttelyyn kuulunut paksu opus, missä suomenruotsalaista lasten kulttuuria ja tietysti kuvittajien mietteitä ja tekemisiä ruoditaan. Onpa siellä ajatus siitäkin, miten Tove Janssonin ylivoimaisuus olisi kahlinnut suomen-ruotsalaista kuvittamista turhan pitkään. Taitaa olla tällä hetkellä jo menneen talven lumia.

 Kuvat tulevat iholle

Kuvituksen valtionpalkinto myönnettiin Matti Pikkujämsälle (s. 1976). Opetus- ja kulttuuriministeriö tiedottaa palkinnosta mm. näin: Hänellä on pitkä työhistoria lehti- ja kirjankuvituksen parissa, useita lastenkirjoja, joista kaksi on ollut Finlandia Junior -palkintoehdokkaana. Kuvitustekniikka on ilmaisuvoimainen ja herkkä ja hänen omaleimainen tyylinsä on avoin uusille kokeiluille.

    Opetusministeriössäkin on huomattu mielenkiintoinen uusi tapa tehdä bisnestä, johon itsekin törmäsin vaeltaessani sattumalta Korjaamolta Mannerheimintielle. Havaitsin kutsuvan sisäänheittävän mainoksen, missä luvattiin tehdä mallista kuva kuvittajan pienessä katutason ”ateljeessa”. Tuli mieleen heti Pariisin ja Barcelonan katutaiteilijat, mutta Pikkujämsä taitaa olla tyylissään jo askeleen edellä. ”Pikkujämsän tuoreimpia projekteja on livemaalausmuotokuva, eli elävän mallin tallentaminen tauluksi taiteilijan tunnistettavalla ja omaleimaisella tyylillä. Projekti tuo kuvan tekemisen lähelle yleisöä, kun kuvitustapahtumassa syntyy kohtaaminen tekijän ja kohteen välillä.”

    Ehkäpä nyt valtionpalkinnon jälkeen livemaalauksien arvo nousee kohisten. Saan siis syyttää itseäni, etten muka ehtinyt teettämään muotokuvaa. Toisaalta kyse on aina kuvituksien kohdalla mieltymyksistä. Saattaa olla, että olomuodostani ei olisi saanut millään molempia tyydyttävää tulkintaa? Pikkujämsähän on kuvittanut runsaasti mm. Jukka Itkosen mainioita runoja, joihin tyyli aukottomasti sopiikin. Astronautin rusinapullasta (Otava 2013) esimerkiksi löytää valittavia mallistoja…