Mikä olisikaan parempi opas satavuotiaan Suomen juhlintaan kuin
tutustua uudelleen vuonna 2005 ilmestyneeseen raporttiin Kummalliset kansanhuvit (Aamulehtikirjat)?
Eräänlaisen nostalgisen
kulttuurisen ulottuvuuden kirjaan liittää välistä löytämäni kutsukirje.
Kansanhuvit nimittäin julkistettiin Taiteiden yönä 25.8.2005 VR:n Makasiineilla,
joista tänään on jäljellä tuhopolton jälkeen vain toisen pään rauniot. Vuonna
2005 muistan liikehtineeni uteliaana tilasta toiseen, sillä tarjolla oli
tietenkin myös omakohtaisia mahdollisuuksia tutustua suomalaiseen todelliseen
elämänmenoon. Nyt rauniot taitavat olla vain surullinen kasa tiiliä, joiden
takana uuden pääkirjaston jykevät kehikot ja putket alkavat hiljalleen
muistuttaa toisenlaisesta temppelistä.
Kirja tuo samoihin kansiin
neljäkymmentä omalaatuista suomalaista harrastusta aina avantouinnista
saappaanheittoon ja kaljakellunnasta ämmänlänkiviestiin. Itse en sittenkään
uskaltautunut kovaan kisaan, vaikka tarjolla oli kotimaista rohkaisujuomaakin.
Jo silloin klassisen saappaanheiton osaajia näytti olevan reippaanlaisesti, ja
joillakin tekniikka oli todella upeasti hallinnassa. Olisinko pärjännyt
karjankutsunnassa? Tai kännykän- tai lypsyjakkaran sekä lippalakin heitossa?
Veivinheitto ja viikateniitto vaikuttivat niin vaaralliselta, että ne saattoi
jättää helposti omaan rauhaansa.
Omassa harvinaisessa
kappaleessani on komeasti tekijöiden komeat signeeraukset. Risto Etelämäen
(teksti), Bruno Maximuksen (kuvitus) ja Arto Komulaisen (ulkoasu) taustalla on
vuosien aktiivinen keräystyö ympäri Suomen. Tekijät ovat koonneet valtavan
määrän tietoa käymällä kansanhuvitapahtumissa ja haastattelemalla kymmeniä lajiyhdistysten
aktiiveja. Missä pidetään joukkuemarjanpoiminnan MM-kisat? Millainen pari kannattaa valita eukonkannon loppukilpailuihin? Vastaukset löytyvät kirjan monipuolisista
lajiesittelyistä.
Kirjan monet ”ota mittaa
toisista” –aktiviteetit ovat edelleen tuttuja ympäri vuoden, mutta mikä lienee
niiden nykyinen suosio? Niin kuin M.A. Nummisen suomalainen keskiolutbaari
–raportti, juhlavuonna olisi tärkeää saada uusi luotaus kansanhuveihimme.
Kaljakellunta on edelleen voimissaan, mutta miten on käynyt paidattoman
talvijuoksun, pöytärummutuksen tai ämmänlänkien?
Lastenkulttuuria tämä ei
ainakaan vielä ole, mutta kyllä sellaistakin löytää kyykästä, lumipallosodasta
tai neppiksestä. Ja jossakin välissä on varmaan hyvä ottaa tiedollista tuntumaa
aikuisten tulevaan elämään ja huveihin.
Suomalaisuus on näkyy, kuuluu ja tuoksuu
Kun televisioon juhlavuoden kunniaksi ängetään yhä uusia suomalaisuuden
määrityksiä ja pohdintoja, Kummalliset kansanhuvit antaa oman tulkintansa. Se piirtää kuva kansasta, joka haluaa aina
kokeilla jotain uutta eikä pelkää isojakaan haasteita. Olen taipuvainen
yhtymään tekijöiden tulkintaan: ”Olemme äärilaitojen kansaa, ja se näkyy
harrastuksissamme. Suomalainen mielenlaatu kulkee vaikka tulikuumasta saunasta
suoraan jääkylmään avantoon. Voimme istahtaa tyynen rauhallisesti
muurahaispesään ja antaa ajan kulua". Lukijat voivat itse ottaa kantaa
tämän jälkeen onko suomalaisuus loppujen lopuksi vain arktista hysteriaa vai
myös viisasta vuoropuhelua luonnon kanssa?
Taiteilija Bruno Maximuksen realistis-surrealistiset öljyvärimaalaukset
näyttävät kansanhuvien taustalta löytyvän suomalaisen kansanluonteen. Hänen kuvissaan
hikoillaan, sauvotaan, tarvotaan ja ähkitään. Myös kymmenet valokuvat lajitapahtumista valaisevat
oivallisesti lajikirjoa. Naivistisen mehukkaat kuvakulmat tekevät kirjan
kuvituksesta itsessään jo klassisen kansallisen taideteoksen.
Kun tästä nyt lähtee
kesälomalaitumille ja jättää blogin enemmän tai vähemmän rempalleen vähäksi
aikaa, suosittelen harrastettavaksi Hyttysentappoa.
LAJI: mahdollisimman monen verenimijän nitistäminen yhdellä iskulla.
LUONNE: maltti, nopeus. TARVITSET: iso kämmen, maukas veri.
Hyviä hermoja siis kaikille
lomanviettoon.
