Sarjainfokin on saanut aikaiseksi keväänlopun kuumina yllätyspäivinä ensimmäisen numeronsa. Eikä ollenkaan hassumman: Sarjainfon sivuilta näkee varsin konkreettisesti, miten tämän taiteenalan puuhahenkilöt saavat aikaiseksi monenlaista virike- ja tiedotustoimintaa. Jotenkin Sarjainfo on lähellä sydäntä Sarjakuvaseuran tapaan - olinhan minäkin tukemassa hommia aivan alussa. Seuran kannalta on menty koko ajan eteenpäin: Sarjakuvakeskus toimii rivakasti, erilaisia kursseja lapsille ja nuorille järjestetään, julkaisuja syntyy - ja mikä parasta, nuoria tulevaisuuden lupauksia tuetaan. Myös lastenkirjan kuvittajat ovat hyötyneet yhteistyöstä: valtion media-, sarjakuva- ja kuvitustaiteen toimikunta on jo jonkin aikaa jakanut mm. kohdeapurahoja muun kirjallisuustuen vanavedessä.
Ville Ranta, jonka muistan nuorena hujoppina Oulusta ja intohimoisena Saarikoski-imitoijana (vai oliko se vain baskeri?), sai kypsyneempänä nyt Sarjakuva-Finlandian albumillaan Kyllä eikä ei (WS). Kytkyjä on Paavo Ruotsalaiseen, mutta ei taida Shakespearea sentään löytyä ollako vai ei -meiningistä? Näinhän se taitaa olla, että kun pään saa auki, niin on helppo haravoida erilaisia tukia; niinpä Rantakin tekee nyt työtä puolivuotisella palkalla Pohjanmaan ja Kainuun taidetoimikunnalta ja vääntää satiiripläjäyksen Kirkko ja Kaupunki-lehden takakanteen.
Mutta on paljon muutakin: vuoden 2013 parhaat albumit Sarjainfon kriitikoiden silmin, sarjakuvafestivaaliraporttia, sarjakuvateollisuuden raadollisuutta (Pohjois-Amerikassa naispiirtäjän dollari on 27 senttiä), tekstintekijän ja kuvittajan mittelöä albumin valmistuksessa, sarjakuvan historiaa, keräilijän tunnustuksia ja typografian tuulia. Mutta olen oikein iloinen Sarjainfon säntillisestä yrityksestä tuoda arvioiden esille myös laajaa omakustannejulkaisupuolta. Vähän samaan tapaan kuin fantasia ja skifi-puolella Portti ja Tähtivaeltaja keräävät kokoon kotimaisen ja käännetyn tuotannon, pääsee Sarjainfon kanssa ainakin joltisenmoiseen yleiskuvaan - varsinkin kun mukana on värillisiä kuvanäytteitä. Sieltä poimin muistiin esimerkiksi Avi Heikkisen Ystäväni Aleksis -julkaisun, joka on kirjekuoren sisällä. Ja alan miehenä täytyy lukaista läpi myös Niko-Petteri Nivan Time Warp!, kertomus lapsuuteensa palaavasta pojasta.
Ja muuten - jos olette Hämeentietä menossa, niin numerossa 150, 00560 Helsinki, on Sarjakuvakeskuksen galleria, kahvio ja sarjakuvakauppa. Lisää tietoa niin taustoista kuin lehdestäkin saa kysymällä sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.
Koulu uusiksi ja Pisaa päähän!
Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä 15.5.2014 haastatellaan Helsingin yliopiston professoria, alana kasvatuspsykologia, Kirsti Lonkaa, joka ylivilkkaana oppilaana aikoinaan koulussa kärsi olostaan. Hän sanoo aika näppärää melkein kielikuvaa käyttäen:"Meillä meni Pisa päähän." Lonka toteaa, että kyllä opitaan, mutta suurin ongelma on tietenkin kun oppilaat eivät jaksa olla hiljaa pulpetissaan. Kouluviihtymisessä ollaankin Suomessa sijalla 60 - viidenneksi huonoin mukana olleista maista.
Olisiko uunituoreen hyvän mielen käsikirjan Mieletön fiilis (Tammi 2014) kannen nuorukaisesta tuon tutkimuksen keulakuvaksi? Raisa Cacciatoren ja Max Karukiven oppaassa on sivuja 360 ja se painaa aika lailla. Asiaa tietysti, tekijät ovat monessa liemissä keitettyjä ammattilaisia. Kirja jakaantuu kolmeen osaan. On Tunteet: fiiliksissä, volyymia lisää! On Mieli: mielettömät energiat! On Elämänhallinta: Mun elämä, milloin siitä tuli näin ihana? Ja niiden välissä paljon asiaa!
Tekijät taitavat siis vähän harhauttaa heti alussa, kun he väittävät käsissä olevan tunnetaitojen lyhyen oppimäärän. Myös kaksikon kielenkäytön jonkinlainen kosiskelevuus selviää:"Ota haaste vastaan ja tutustu. Tartu tunne-elämääsi kahvoista kiinni ja katso itseäsi silmästä silmään. Ohjaa elämäsi surffilaudan suuntaa mielesi aallokossa kohti hyvää mieltä. Näin saat elämästäsi enemmän irti ja sinusta voi kehkeytyä jopa entistä mukavampi tyyppi. Toivotamme hienoa matkaa tunteiden maailmaan!"
Ehkäpä taiton sirpaleisuuden on tarkoitus jotenkin kuvittaa myös nuoren myllerryksessä olevaa tunnemaailmaa. Kenties myös piirrosten mangasilmien ja raskaiden värien törmäyksien. Mutta mieleen kyllä pakostakin herää kysymys, kenelle kirja oikeastaan on tarkoitettu? Tähänkö surffaava nuori innolla tarttuu ja alkaa plärätä päästäkseen tunteittensa herraksi? Epäilen, mutta toisaalta toivon ja kannatan lämpimästi kirjan kulumista toisissakin käsissä. Vanhemmat hei, paljon ideoita ja harjoituksia teillekin jokapäiväisessä uusien tunnetulvien koordinoimisessa ja ymmärtämisessä ja ohjaamisessa. Opettajat hei, tässäpä satoja sivuja mainioita tehtäviä, mukavasti verhottuja kysymyksenasetteluja perimmäisten tunteiden pohjalle. Ja kaiken kukkuraksi, kyllä Mielettömästä fiiliksestä on hyötyä vähän jokaiselle nuorten kanssa ihmettelevälle toimijalle.
Muuten, Psykologia-lehden numerossa 2/2014 on jälleen mieltä kutkuttava artikkeli. Sanna Kärmeniemi ja Kaisa Aunela pohtivat tutkimustaan, millainen on vanhempien lapsensa kanssa viettämän ajan yhteys lapsen koulutaitoihin ensimmäisellä luokalla. Se kannattaa alan ihmisten hankkia käsiinsä vaikka kirjastosta ja perehtyä tuloksiin tarkemmin. Lyhyesti tuumiskelin ainakin seuraavia asioita: Sekä äidit että isät käyttivät eniten aikaa lasten kanssa pelaamiseen ja leikkimiseen. Huomattava osa vanhemmista ja etenkin isistä ei viettänyt lainkaan aikaa lapsensa kanssa lukien tai kotitehtävissä auttaen. Ja muuten, lapsen kanssa vietetyn ajan ei havaittu juurikaan edistävän lapsen lukutaidon tai matemaattisten taitojen kehitystä ensimmäisellä luokalla. Tulokset poikkeavat aikaisemmista tutkimuksista ja voisivat poikia mielenkiintoisia uusia kysymyksiä.
Lisää näistä mielipide- ja kulttuurilehtien poiminnoista: Yhteiskuntapolitiikka lehdessä 2/2014 Helmi Mäki kirjoittaa kaunokirjallisuudesta sosiaalitiedon lähteenä. Hän toteaa ihan kiinnostavasti, miten "massasta ei nousekaan esiin vain alan kirjoja, tutkimuksia, raportteja ja analyyseja, vaan myös kaunokirjallisuutta." Hauskalla tavalla Helmi Mäen tunnustus tuottaa myös esimerkin muistin rajallisuudesta ja tietojen tarkistuksesta:"Ensimmäisen oikean kovakantisen kirjan sain joululahjaksi 7-vuotiaana, jolloin olin aloittanut koulunkäynnin. Kirjan nimi Hipsuvarvas autiolla saarella, tekijänä Arvid Lydecken (1884-1960), lupasi jännitystä. Muistan kirjan juonen: Pieni hiirityttö Hipsuvarvas lähtee luvatta seikkailemaan lautalla merelle."
No, ensinnäkin Hipsuvarpaan oli suomentanut! Helmi Krohn, arvostettu kirjailija. Toisekseen todistan kyllä, että Hipsuvarvas sinänsä oli tietyn ikäluokan klassikkoja. Ismo Loivamaan mainiosti koostaman antologian Miten minusta tuli lukija (Avain 2013) useissa kohdissa Krohnin kääntämän sarjan sankarit vilahtelevat - myös minulla, joten nostalgiaa löytyy heti. Kirjoitin ilmeisesti maha muristen:"Hipsuvarvaskin valjasti odottamaan myöhempää Robinson Crusoen seikkailua. Autio saari sai kuitenkin miettimään omituista muistoa: voi, kun Hipsuvarvas ei koskaan saanut syödä isoa juustopalloa, vaikka oli kauhean nälissään. Vaikka 40-luvun loppupuolella oli pulaa lähes kaikesta, niin en muista meidän kärsineen erityisesti ruoan vähyydestä. Mutta mielestäni äiti sai lukea moneen kertaan uudelleen tuon juustoepisodin ja kuinka julma Villikissa sabotoi yhä uudelleen hiiren syömisbakkanaalin. --- Vai oliko kuitenkin niin, että äitini erinomaisen latautunut, jopa herkullinen lukemistyyli sai minut valtoihini? Heillä oli käristettyä läskiä aamiaiseksi, paahdettua juustoa päivälliseksi ja kaikenlaista hyvää illalliseksi. Ja Hipsuvarvas saa lopussa palkintonsa saapuessaan ruskettuneena ja pörröisenä kotiin: Voi kuinka hauskaa on olla taas kotona! Antakaa minulle paljon, paljon, oikein paljon ruokaa!"
Minulle luettiin paljon kotona ennen kouluun menoa ja sen aikanakin. Ilmankos minusta tuli sitten aika nuhjus matematiikassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti