Aikanainen Minna Canth

Harvoinpa jokin teema on vaikuttanut niin selkeästi kuin meillä viime vuonna voimaannuttavien naisien erilaiset esittelyt lasten- ja nuorten tarinatietokirjoissa. Taustalla taisivat olla joukkorahoituksella toteutetut nopeasti käännetyt mallit, joiden suosio sai kustantajatkin valpastumaan.

Naisista taas arvoon on noussut osin juhlavuotensa kunniaksikin Minna Canth, jota on esitelty toki kokoomateoksissa nuorille. Nyt myös kahteenkin kertaan omassa tietokirjassaan kuvien kera. Yleensäkin näissä esittelyissä korostuvat draamalliset ja tarinalliset elementit, joita valitut kuvitustyylit eri tavoin korostavat.

Mukavana poikkeuksena on lähes knoppimainen virkistäjä naissankareiden joukossa eli Tuula Uusi-Hallilan ja Anne Helttusen Naisia nimittäin (SKS). Siinä pääosan ottavat kirjojen viisikymmentä naishahmoa – Anna-Liisa ja Hanna ovat tietysti mukana.

Oikeastaan ihmetyttää, että Tove Janssonista ei oikein ole tehty samanlaista lapsille tai nuorille kohdistuvaa materiaalia. Hän on tietysti ollut kestokohde sankarillisten naisten kokoomakirjoissa, mutta muutoin norjalaiset ja ruotsalaiset ovat saaneet kantaa vastuuta. Tovesta on tehty useitakin mallikkaita esityksiä aikuisille ja esimerkiksi sarjakuva- ja juhlajulkaisuissa on ollut hyviä esipuheen tapaisia johdatuksia. Mutta onko Tuutikki ja kumppanit liian iso haaste?

Monenlaista piirrosjälkeä

Leena Virtasen Minna! – Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot (Teos 2018) tuli analysoitua jo aikaisemmin. Sanna Pelliccionin kuvitus jäi pohdituttamaan, ja samoin käy palkitun tietokirjailijan Elina Lappalaisen kolmannen nuoremmille suunnatun kirjan kanssa. Ihmeellisessä Minnassa ja suomalaisissa supernaisissa (Tammi 2019) Ilona Partasen hahmot, sisarukset Elli ja Hanna, kirmaavat pyörösilmäisinä luonnoksina jo kannessa Minnan iskiessä silmää talonsa seinästä. Iloista ja huumorillista tavoitellaan, varmaankin, eivätkä lapsilukijat – toisin kuin edellisessä Minnassa – jääneet sen kummemmin pohtimaan, mitä tässä tapahtuu. Lapsillakin taitaa kuitenkin olla tarve etsiä aukeamista jotain konkreettista: ”Ei toi tyttö voi tuolla tavalla roikkua, jollei se ole ihan vahva.””Noi tytöt mulkoilee.”

Väliin todellakin kaipaa tarkempaa kuvitusta, yksityiskohtia ja miljöitä. Nostalgiaako? Näin on tietysti helpompi piirtää vaikkapa Minnan kuuluisa salonki – sinnepäin.

Elina Lappalainen on kaikissa kolmessa kirjassaan tukeutunut tarinalliseen tiedon välittämiseen, niin Nakissa lautasella kuin Nyt pelittää!-kirjoissaan. Tällä kertaa juonena on mummon antama tehtävä löytää supernaisten voimakivet. Miksipä ei, aikuisempaa johdattelijaakin alkaa kiinnostaa, mitä voimia Lappalainen tarjoaa Minnan lisäksi kehitysbiologi Irma Thesleffiltä, tähtitieteilijä Liisi Ottermanilta, presidentti Tarja Haloselta, yrittäjä Armi Ratialta ja – yllätys, yllätys, täältä tulee Tove Janssonkin!

Kuopion korttelimuseo tulee esiteltyä Minnan yhteydessä, ja sisarusten naistutkimus etenee säntillisesti ja mukavan vaihtelevasti sanomalehden toimittajasta kauppiaaksi, koulusta lopulliseen arvioon: sisukkuus on Minnan supervoima! Lappalainen sirottelee suppeahkojen muiden naisten esittelyiden väliin lisää Minnaa, muun muassa käynnin Papin perhe -näytelmän esityksessä.

Entäpä tutkija? Thesleffin kautta päästään puhumaan solujen kielestä ja hampaista – supervoimana uteliaisuus. Supermatemaatikon kiteytymänä on arvattavasti tiedonjano, kun taas presidentin toimien esittelyn jälkeen Tarja Halosen voima on iloisessa mielessä. Armi Ratia yhdistyy tiiliskivi-kuosiin, unikkoon ja villiin mielikuvitukseen.

Tove Jansson? Kahdella aukeamalla tehdään tiivis yhdistelmä elämänkerrasta ja taustasta. Laatikoihin poimitaan Tuulikki Pietilä, Toven elämänkumppani, taidemaalarin ura ja lasten kirjeet. Puhutaan meren merkityksestä ja Pellingin saaristosta ja kerrotaan Tuutikin ja Toven suhteesta asiallisen lämpimästi – ja tietysti Muumiperheen tarina on mukana. Toven supervoimaksi Lappalainen valitsee itseluottamuksen.

Ja lopussa vielä askartelua – hei, tehdään paperinukke ja puetaan Minnan päälle Supersankarin asu! Kolme erilaista kirjaa kuvituksineen on mielenkiintoinen kokoelma. Nakki lautasella oli kantaaottava, tarkkaan mietitty puheenvuoro lihantuotannosta kuvituksenaan Chritel Ronnsin taustoitettua havainnointia, Nyt pelittää! puolestaan vei nuoret vanhempien työpaikalle ja konkreettisesti pelien tekemiseen Jussi Kaakisen jo enemmän vauhdikkaiden tilannekuvien mukana. Minnan kokonaisuus on puolestaan aukeamien, tekstin, laatikoiden ja interiöörien sekä voimakkaiden värien irtonaista leikittelyä. Toivottavasti Lappalainen jatkaa - asiansa osaavien tekstintekijöiden joukko ei ole liian laaja tarinatiedon puolella.

 Mukavia pläjäyksiä tiedon maailmaan

Samaan syssyyn on hyvä kaivaa vielä esiin niitä harvoja tekijöitä viime vuodelta. Marketta Vaismaan yhteistyö tuotteliaan kuvittajan Carlos da Cruzin kanssa jatkuu Aikakirjassa (Lasten Keskus 2018). Rakenne on tututtu Vesikirjasta (2016) ja uusi painos viime vuodelta osoittaa, että aihe ja esitystapa ovat purreet. Vaismaa jatkaa luontevaa, puhuttelevaa tyyliään aloittaessaan ajan takaa-ajoa. Matka jatkuu Hilkan kanssa sarjakuvatyyliin, kun hän tapaa Aikaihmisen ja lähtee mukaan ajan historiaan Einsteinin ja Henri Bergsonin tapaan. Carlos da Cruz jakaa aukeamansa selkeästi eikä innostu päällekkäisyyksiin. Eri puolilla maailmaa aika koetaan eri tavalla: ensin on pääteksti, sitten kuvallista selventämistä, tietokuplat ja iso maapallo sykleineen.

Riemastuttavan monipuolinen opas selvittelee ajanlaskun alkua ja kalentereita, vuotta ja kuukausia, päiviä ja viikkoja. Väliin vaihdetaan sarjakuvaan tai sivun kokoiseen kelloon ja sen toimintaan. On myös haastavia mahdollisuuksia pohtia yhdessä menneisyyttä, tulevaisuutta ja tätä hetkeä. Laajaa aihetta kevennetään aika hauskoilla tapauksilla kesäajasta pimeään aikaan tai luonnon kellojen toiminnasta. 

Niin, ja lopuksi Aikaihminen huomaa kiireen loppuneen. Miten ihmeessä? ”Aikaa ei saa kiinni juoksemalla, vaan pysähtymällä.”

Haluamme lisää kirjoja siis Lappalaiselta ja Vaismaalta, please.