N-sana ja V-sana - veljekset kaanonissa

Väliin kiihkeäksikin äitynyt keskustelu koulujen äidinkielessä luettavien kirjojen sisällöstä näyttää keskittyneen n- ja v-alkuisiin sanoihin. Samalla sivutaan klassikkojen roolia oppilaiden lukukaanonissa.

Riitta Koivurannan juttu Hesarissa 21.1.19 rasismia sisältävistä teoksista peruskoulun kirjallista antia lisääjinä sai peräänsä Kyösti Niemelän kommentin Hucleberry Finnin seikkailujen suomennoksista (21.1.19) ja sen jälkeen dosentti Anna Rastaan vastineen (27.1.19), jossa mietitään jo kustantajan opettajien taitoja: " Julistaessaan halventavan sanan sisältämän suomennoksen myös lapsille ja nuorille suunnatusta teoksesta sekä suomentaja että kirjan kustantaja ovat tehneet tietoisen valinnan. Kun rasismia kokeneiden kokemukset ja asema jatkuvasti ohitetaan arvioitaessa kulttuurituotteiden rasistisuutta, annetaan samalla viesti siitä, ettei vähemmistöjen tiedolla ja näkemyksillä ole väliä. Meillä on jo useampi sukupolvi tällaisten viestien varjossa kasvaneita suomalaisia."  Kirjallisuuden mahdollisuudet toimia keskustelun herättäjinä saivat Rastaan epäilemään suomalaista opetusta: ”Ajatus on sinänsä oikea, mutta kirjoitus tarjosi liian optimistisen näkemyksen suomalaisten opettajien tiedoista ja taidoista aiheen käsittelyssä lasten ja nuorten kanssa.”

Mitä vastaa opetussuunnitelma?

Mitä seurannee perässä? Opettajien puolustuspuheita? Heillähän on oikeus opetussuunnitelman mukaan valita tuo luettava, eikä siellä ole nimiä lueteltu. Jutuissa tulee esille myös koulujen resurssipulaa, kun luetellaan kirjastohyllyissä pölyttyneiden klassikkojen nimiä. On Baskervillen koiraa, Häräntappoasetta, Siepparia ruispellossa ja naiskirjailija Hintonin väkivaltainen Me kolme ja jengi, joka onkin mielenkiintoinen opus tässä yhteydessä. Voisi ihmetellä tietysti 13-vuotiaalle tytölle määrätyn kirjan antia klassikkona puuttumatta sen rankkaan maailmaan. Aina voi myös perustella opetussuunnitelman tavoitteiden mukaisesti, että kirjassa kuitenkin ystävyys lopulta on voimakkain. Sitä ennen on kuitenkin jo päästy nauttimaan amerikkalaisesta jengikulttuurista parhaimmillaan. Kun kirjasta vielä on muutama sivu kadonnut, se on likainen, lukunautinto saattaa pikemminkin jäädä ikäväksi pakkopullaksi. Näinhän ei pitäisi olla?

Väkivaltaisia kirjoja tosin ei kotimaisesta varhaisnuorten tuotannosta taida löytyä korvaajaksi kovin helpolla. Mutta paljon muuta kyllä – niin, jos opettajilla on sitä kirjallisuuden tuntemusta ja käytössään hyvät kontaktit kirjastoon. Oman koulukirjaston resursseihin en niinkään luottaisi.

Kuka ottaa kantaa v-kirjaimeen?

Kansi Laura Lyytinen

 Toinen aikamme klassinen sana alkaa v-kirjaimella. Mitenkä siihen n-kirjaimen kanssa ongelmoivat suhtautuisivat? Sarkastisen taitavan hauska Mikko-Pekka Heikkinen nostaa kirjaimen pöydälle Hesarin mielipiteessään (27.1.19): ”Elokuvakäsikirjoittaja, Jussi-ehdokas Kirsikka Saaren mainiossa esikoisromaanissa Hölmö nuori sydän (Otava) Itä-Helsingin nuoriso näyttää, että v-sana on paljon muutakin kuin välimerkki. Kun teini-isä kannustaa teiniäitiä synnytyksessä soittamalla valaan laulua, synnyttäjä kommentoi: ’Paa vittuun se mölinä!’. Jos v-sanan hallinasta kaunokirjallisuudessa ja elokuvissa jaettaisiin palkintoja, Kirsikka Saari korjaisi potin.”

Ehkä näin, mutta kyllä on nuortenkirjallisuudessakin hyviä ehdokkaita. Muutenkin opettajien olisi hyvä itsekin käyttää mahdollisimman paljon alan kotimaista kirjallisuutta hyödykseen. Esimerkiksi lukemalla sitä. Näin varmaan moniaalla tehdäänkin ja siihen panostetaan. Sivumennen sanoen tuo 13-vuotias tyttö valitsi lopulta kirjakseen Salla Simukan monivivahteisen novellikokoelman Sytytä valot – Sammuta valot (Tammi 2018), josta riittää moneen kirjalliseen suuntaukseen romantiikasta kauhuun.

Niin, se minun v-kirjaehdokkaani? Olen jo pitempään seurannut kahta varsin armoitettua dialogin taitajaa, jotka samalla tuntuvat pureutuvan täysillä myös nuorten elämään. Siellä on Jyri Paretskoin Aivot narikkaan (Karisto 2018) – onneksi olkoon, kun romaanin saa aikaan yhden päivän ja illan mittaisella kolmen kaverin ja tytön huulenheitolla.  Lyhyys on nyt jonkinlainen trendi. Sitä Paretskoi työstää K15 –kirjoillaan, joista K 15 –salaisuuksia (Otava 2018) tarjoilee tutunoloisen fiksun, toimeliaan ja avarasydämisen tytön pelastamaan tunnekuohuista.

Ja palkinnon voittaa…

Mutta ei, Jukka-Pekka Palviainen panee paremmaksi. Virityksissä (Karisto 2018) tunnistetaan vuoroin Valtterin ja Amandan vlokkauksia ja mietteitä. Rakkauskin syntyy mopokolarin kautta, on erilaisia seksuaalisia kuvioita. Särmää löytyy huumorin ja nasevan puheen myötä.

Kansi Mika Lietzen

Kirsikka Saaren kilpailijaksi nousee sitten Palviaisen uusin, Opeta minut lentämään (Karisto 2019). Siinä J-P jalostaa edellisen kirjan rakennetta entisestään. Kursiivilla ympäristöään kommentoi väleihin Vertti, mielisairauttaan kuvitteellisilla lentomatkoilla terapioiva sarkastinen tarkkailija. Outolinnut ja väliinputoajat solahtavat luontevasti Ilonan, Millin ja Tytin raameihin samoin kuin v-sanat, joita ei oikeastaan huomaakaan. No, eivät nekään välimerkkejä aina ole, vaan iskevät terävästi kohteeseensa. Vertin ja Ilonan hitaasti kehittyvä ystävyyssuhde on hienosti nahan alle tunkeutuva. Samalla tavalla ymmärtävästi on kuvattu Ilonan ihastuminen taideaineiden opettajaansa Karriin.

Ja paljon muita haastavia, elämänmakuisia, hienoja samastumiskohteita löytyy kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudestamme. Niiden käyttö kouluissa olisi todella tehokasta lukemisen ja toisten ymmärtämisen edistämistä.