Näin lastenkulttuurikeskusten juhlimisen aikaan näyttää päättäjien puheissa vilahtavan sopuisasti ilmauksia, miten näkyvyyttä ja ilosanomaa ja luovuutta pitäisi markkinoida enemmän. Samaan aikaan luetaan niin alakerroissa kuin lukijoiden kynästä-palstoilla, miten ihan tavallinen kirjoittaminen takkuaa. Oppikirjat ovat muuttuneet helpommiksi, koulupäivään kynä ja paperi takaisin, kustantajien ahne talous vaikuttaa oppikirjojen ilmeeseen.
No, niin monipuolinen kuvittaja kuin Anni Nykänen onkin, juuri uusimpaan, Ella ja kaverit tekoälyä terävimpinä (WS 2024) minun ja parin muunkin nuoremman Ella-fanin mielestä varsinkin ihana luokanopettaja on turhan pölvästin ja isonenäisen oloinen. Muutenkin tekijä – melko aluperäinen luokanopettaja - on nyt tekoälynsä kanssa huimassa taistelussa. Parvela on monissa kantaaottavissa Ella-tarinoissaan puolustanut järkevää ja oppilaslähtöistä yhteistoiminnallista työskentelyä. Nyt opettajat hypnotisoi täydellisesti upea Syvä valkoinen eli Valkkari. Ohjelma saa opettajanhuoneen sekaisin, vaan ei tietenkään oppilaita.
Ainakaan Parrvela ei ole tilannut tekoälyltä helpotettua kieliasua. Edelleen voi nauttia ja poimia kirjallisia ja kulttuurisia vinkeyksiä, monipuolista sanastoa ja sanaleikkejä. Tekoälyllä on tekohampaat, hampaiden pesu on elämämme kulmakivi ja Tuukan aine aivan superia:Kaikki mitä olet halunnut tietää älykkyydestä. ”Pitäisikö huolestua? Rehtori kysyi. - Mistä, opettaja kysyi. - Tekoälystä, rehtori vastasi. -Ei tarvitse, me vastasimme opettajan uolesta, sillä niin kauan kuin teköäly ei kyennyt harjaamaan hampaitaan, se ei kykenisi voittamaan meitä tai opettajaa, jota me ryntäsimme halaamaan.”
Houkuttelevat, koukuttavat sarjakuvat
Kun tarkastelee mangainnostuksen jälkeistä nuoremmille tarkoitettua tarjontaa, tulos on ollut pitkään vaatimatonta. Nyt näyttää valoisammalta, jopa upeille löytöretkille on materiaalia. Olisiko sarjakuvan erilaisista käyttömalleista tukea jopa lukuinnolle, lukemisen ylläpitämiselle, kirjoittamiselle? Ainakin kuplissa teksti on usein varsin kaunista ja selkeää!
Alan mainio perusjulkaisu Sarjainfo porskuttaa sinnikkäästi aikakausjulkaisun muodossa. Nyt tuli vihdoin myös teemanumero lasten sarjakuvasta. Mukana on niin haastatteluja, katsauksia, uutisia kuin lopussa myös jonkinmoinen tuoreehkojen julkaisujen arvosteleva osio. Sarjainfossakin on huomattu lisääntynyt tarjonta. Mutta mikähän lopujen lopuksi onkaan oikea temistö tällä alueella? Varsin paljon on mukana sarjakuvaa jollakin tapaa hyödyntäviä tarinoita, fifti-fifti menoa tekstin ja kuvituksen kesken – lasten sarjakuva-albumi, sarjakuvaromaani, sarjakuvitettu romaani, tekstivoittoinen, faktio sarjakuva… Miettiköön alan terminikkarit tätä.
Ei ilman vampyyrejä ja noitia?
Niinpä, näitä pakkoteemoja ilman ei oltaisi tultu toimeen. Tai toki mukaan mahtuu hevosia ja taikamaailmoja, myyttejä ja muita hirviöitä. Jukka Itkosen postuumiin tarinaan Antero Varovainen ja onnenkivi on Antero Halosen avittamana avautunut elokuvaksi, kirjassa taas kerrotaan Lotta Tarastin vampyyrisarjakuvassa mehua litkivän kiltin päähenkilön toimista. Disneyn Encanto (Tammi 2024) käyttelee magian ja taikatalon kohtalonhetkiä animaatiokuvituksen tapaan – kannessa sanotaan reilusti”sarjakuvakirja”. Sielunratsastajat-sarja on saanut Elli Puukankaan sarjakuvamalliston Pimeyden laulussa (Tammi 2024), missä hehkutetaan ihmisen ja magian yhteyksiä upeisiin hevosiin, luontoon ja puihin.
Laitetaan tuonne marginaaliin muistiin sentään Kuonokamujen sarjasta vaikkapa Michele Assarasakornin sarjakuvamaailma Takkuinen talvi (Otava 2024). VUH- tyttönelikko luo koirien ulkoiluttamista ohella hitiksi nousevia videoita. Auvoiseen toimintaan tulee sentään ongelmia perheiden talouden ja jopa myrskyn kanssa.
Ja mietinpä hetken esimerkiksi Silja Sillanpään Ouroboros-sarjan alkua, Sateenkaarikäärmettä (WS 2024). Siinä aikaisemmin upean kuvitussarjan mm. Timo Parvelan -Sortlandin Kepler62-sarjaan tehnyt Pasi Pitkänen tehoaa yhä laajemmin. Toki tarinakin luo taitavasti puitteet maagiselle käärmemäiselle junamatkalle äitiä etsimään ja vienee puolen sisällön verran tilaa. Kuvituksen laajeneminen sivuilta toisille, tekstin päälle ja eteen, tapahtumien kiemurtelu eteenpäin muotoaan muuttaen, pelkät väripinnat tekevät kokonaisuudesta vaikuttavan. Pelkkä selailukin alkaa koukuttaa. Tähän on tartuttava. Mutta mikähän määrite kokonaisuudelle pitäisi antaa? Sillanpää luo mainion perustan monia vihjeitä ja viittauksia sisältävälle matkan alulle. On taikaa ja matelijoita, oselvitettäviä mysteereitä, on seikkailujen välissä tenhoavia riimumerkkejä ja kovin elävän oloinen juna uskomattomine interiööreineen.
Hirviösarjassa on tunkua
Aivan aiheesta Sarjainfon alussa ovat esillä Anni Nykänen ja Mari Luoma. Jälkimmäinen on äitynyt melkoisen tuotteliaaksi monella eri aiheilla. Romeo & Hirviöt -sarjassa otsikkokirjan lisäksi ilmestyivät Salaisten kasvojen käytävä ja Augustuksen arvoitus (WS 2023-24). Addisonin kartanokouluun saapuuvat Romeo ja Julia seikkailevat erilaisten hirviöiksi paljastuvien asukkaiden ja ns palveluväen kanssa. Isoisä Augustuksen kohtalossa on jotain hämärää, mutta kuka periikään lopulta kartanon? Mukaan saapuu tarinan edistyessä mukasukalainen Lina, joka on lähes täysopiskellut hirviöiden nappaaja. Karmea menneisyys alkaa paljastua, kun Addisonin muistot paljastuvat Romeolle ja samalla isoisän läheinen suhde ihmissuteen, vampyyriin, zombiin ja kummitustyttöön.
Ja tällä alueella on tunkua. Esimerkiksi myös filmiksi asti päässyt Kauagentti Nelli Rapp -sarjassa Martin Widmarkin ruotsalainen versio (kuvitus Emil Maxén, Tammi 2023-24) tyttö joutuu kovaan koulutukseen Hirviöakatemiassa ja selvittää tietään yhä paremmaksi ongelmien ratkaisijaksi. Hän joutuu vastakkain vampyyrien, Frankensteinin ja kohtaa Kaksi pahaa sutta, jotka lopussa pelaavat iloisesti minigolfia täysikuun valossa kunnon ihmisinä.
Mari Luomakaan ei ole malttanut päästää irti, vaan innostui kirjoittamaan ihan itse tarinan Ihan tavallinen hiriviöperhe (WS 2024). Nyt pannaan sen verran överiksi, että Juulian, Jukan ja Jutan ihmisiltä näyttävät vanhemmat ovat oikeasti hirviöitä. Monstereita ei ole helppo kouluttaa edes ammattilaisten voimin, mutta kissaksi muuttunut noita Vaapukka uskoo ja auttaa ja taltuttaa vielä karmeamman vesspöntöstä tulevan hirviön. Vanhemmatkin saadaan pelolla kuriin ja nuoreksi noidaksi paljastunut Vaapukka tulee mukaan uuteen yhteiseloon.
Nuori noita tunkee itsensä päärooliin myös Anni Nykäsen Rosmariini -sarjassa. Tai siis ilmeisen sujuvassa yhteistyössä käsikirjoittaja Miina Supisen kanssa. En ollut kovin ihastunut alkuun yhteistyöhön Kokkiklubi -kirjoissa. Piti näköjään odottaa, kunnes pikkunoita Rosmariini pääsi todella vauhtiin omassa maailmassaan, Kumariassa. Sarjainfossa Nykänen toteaakin: ”Rosmariinissa homma lähti ihan käsistä: pian huomasin sarjakuvallistavani tarinan käänteitä vähän liikaakin. --- Rosmariini on mahtavan outo. Meillä osuu Miinan kanssa huumorintaju yhteen. Hän sanoi jo miettineensä, miten kirjoitti outoja juttuja ja sitten kuvittikin ne vielä oudommin. Mutta tykkään vähän vinksahtaneista enkä liian vakavista jutuista.”
Kepeä absurdismi voisi olla hyvä ilmaisu, mutta kyllä syksyllä ilmestyvän neljännen osan, Jäätävän sorbettikisan kera neljä keskimäärin 150 sivuista seikkailua tarvitsevat muutakin määrittelyä. Rosmariini on taikamaailman Peppi, itseensä luottava, tuittupäinen, ystävilleen uskollinen, seikkailuihin valmis, yhteisönsä parasta – loppujen lopuksi – ajatteleva adhd. Kuten Pepillä myös Rosmariinilla on tukijoukkonsa ja ihailijansa eli Madeleine, Michelin, Sleissi ja vauva Bebe – joka usein osuu parhaiten oikeaan. Nimet ovat herkullinen idea kokkifantasiaan! Nyt pelaa punaisena lankana mainiosti myös tuo micheliniä tavoitteleva ruoan karnevalismi. Se yhdistää niin hyviksiä kuin pahiksia, joiden ruumiillistuma on Muurahaiskuningatar upeine korkokenkineen.
Paitsi näitä veden kielelle tuovia osia niin alakoululainen kuin varttunut huumoria opiskeleva setämies löytävät Minervan seikkailuista iloa ja löytöjä moneen illanistujaiseen. Kannattanee harkita tarkkaan myös ohessa naposteltavaa. Kaikki ei Minervassakaan ole kaunista, mutta se surkeampikin koettelemus on hyvä ellei paras. Otetaan esimerkiksi Hämähäkin ennustuksen neljäs piiri eli Löyhkäsuo. Siellä Pörpöriän herttuakunnan päämies, maailman lemuavin persoona, antaa heti kilvoittelijoille taian osaksi palan hurjimmasta juustostaan. Kun muut ovat puolikuolleita tuoksusta, Michelin näyttää taitonsa: ”Ei kannata olla ennakkoluuloinen. Hienojen juustojen voimakas tuoksu saattaa hätkäyttää, mutta suutuntuma on miellyttävän sitkeä ja maku pikantin haastava. Kokeile!” Nyt voidaan jättää Paula Norosen neljäs kikkareita sisältävä Älyttömän hulluja satuja taustalle. Voittaja on löytynyt Pörpöriästä, missä elävät pierut haluavat leikkiä hippaa. Niin tästäkin aihepiiristä innostuneet saavat tarpeekseen.
Taitavat tyylinkutojat
Kotimaiset kuvittajamme taipuvat moniin tyyleihin. Yhhä useammin tuotoksien joukossa on myös itsenäisiä kuva- ja tekstikirjoja. Tällä kertaa ei mukaan vielä mahtunut tietokirjojen konkretisoijia ja kuvilla selventäjiä. Mari Ahokoivu muun muassa on mukana Sanna&Joonas -kirjoissa Matkoilla, Talviyö, Metsäretki tai Laura Ertimon palkituissa opuksissa ja Vuokko Hurmeen Juhlakirjassa. Mari Luoma on luonut Jukka Laajarinteen ötököiden tutkijayhteisön, Anne Muhosella on Ässiä hihassa tai Löytäjä saa pitää, Anni Nykänen on tehnyt valloittavan ja tärkeän Onnekkaiden eläinten talon.
Lopuksi on hyvä kertoa, ettei taidemuseoonkaan peilaa tarvitse mennä ihan kylmiltään. Melanie Oreniuksen ja Laura Poroilan varttuneiden koululaisten freesiä ja uteliasta elämysmaailmaa hersyvästi Breathe – niinku hengittää (SKS 2024). Ulla Donnerin vie konkreettisesti vivahteikkaan sarjakuvamaailman myötä Amos Rexin ja yleensäkin taidenäyttelyiden herättämien kysymysten äärelle. Saa hengittää ja vaikka nukkua. Uneksia Ouroborosin Sateenkaarikäärmejunan taiteeen merkityksistä.
