Jääkauden jälkeläiset - Lohtajan villakarvainen mammutti?

Museojulkaisujen puolella alkaa olla tietokirjojen yllätyksellisintä materiaalia. Viime aikoina on saanut ihastella myös yleiskustantajien kiinnostusta historian yhäti yllättävään maailmaan. Näiden kirjojen anti on lisäksi lukuteknisesti harkittua niin, että tietoa voi eri tavoin käsitellä monenikäisten kanssa ja yksinäänkin.

    Siellä on vaikkapa Tarja Tuulikki Laaksosen Kuka keksi haarukan (Minerva 2017), joka valottaa arkiesineiden ihmeellistä maailmaa. Sieltä voi poimia Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matkan muinaiseen Suomeen (Atena 2017). Parivaljakon edellinen, palkittu Matkaopas keskiajan Suomeen (2015), oli herkullisen ilkamoiva matkaoppaan raameja hyväksikäyttävä johdatus matkustamiseen kaikkine pikku vinkkeineen. Matka muinaiseen Suomeen on selvemmin arkeologinen, klassisen tietokirjan tapaan etenevä esitys jopa 11 000 vuoden taakse. Muinaisjäännökset saavat olla virstanpylväinä kaukaiseen elämiseen. Niitä ovat pyhät paikat seidoista jatulintarhoihin, tietysti asuinpaikat pohjoisen neoliittisista jäljistä keskiajan kaupunkeihin tai vainajien erilaisista hautaustavoista ja -paikoista punamultahaudoista rautakauden kalmistoon ja Euran Luistariin. Ilari Aalto kutoo Elina Helkalan piirrosten ja mainioitten valokuvien avulla koko ajan mukaan myös juohevaa pohdintaa Levänluhdan luitten arvoituksesta, elämästä keskiajan Espoossa, ihmissyönnistä kivikaudella tai vaatteiden väristä.

   Taittoon ja luettavuuteen kiinnitetty kiitettävästi tarmoa ja graafista harkintaa. Aukeamat ovat hallittavissa hyvin aseteltujen ja mielenkiintoisten kuvien avulla. Niille Ilari Aalto on myös sijoittanut keltaiselle alustalle pohdintojaan. Mitä kieltä silloin puhuttiin? Muinaiseurooppalaisista kielistä tiedetään todella vähän. Millainen on punamultahauta? Entä pronssikauden laivat? Miten liitupiiput ovat arkeologien apuna? Miten muinaisia sairauksia tutkitaan? Myös väliin laajempiinkin kuvateksteihin on mahdutettu lisää tietoa.

   Matka muinaiseen Suomeen on palkitseva. Se on myös tärkeä matka mietittäessä taustoja kovin lyhyeen itsenäisen Suomen historiaan. Tämän matkan rinnalla on todella upeaa lukea taas uudelleen mielestäni klassikkoteoksen statuksen ansaitsevaa Eero Ojasen ja Olli Jalosen sukellusta Kymmenen vuosituhatta. Se antaa konkreettisesti äänen näille Suomen varhaisille asujille, heidän maailmankatsomukselleen ja pohdinnoilleen elämän kiertokulusta ja tarkoituksesta. Eikä oikeastaan varttuneen ahmijan pidä pelätä Hurmeen voittajateosta Niemeäkään, kun on omaakin tietoa mukana.

Meren ääriviivat ja olemus

Laajan tekijä- ja toimittajaryhmän käsistä on sukeutunut erinomainen laajan kohderyhmän löytöretki Suomen vedenalaiseen meriluontoon -  Meren aarteet (Gaudeamus 2017). Eri luvut on jaksoteltu mukavasti: aluksi isommalla tekstityypillä yleisluonnehdintaa, sitten selvitetään tarkemmin käsiteltävää kokonaisuutta. Kirja on toki isokokoinen, voisi sanoa mahtava: hakemistoineen yli 500 sivua. Se ei kuitenkaan tunnu raskaalta tai hankalalta omaksua. Tähän auttavat selkeiden ja väliin kuin suoraan sinulle kertovien tekstien mukaansatempaavuus, mutta myös loistavat ja runsaslukuiset valokuvat. Kirjan taitto on sekin harmoninen, isojen ja pienempien kuvien ja tilastojen vuoropuhelu on looginen ja tekstiä koko ajan selventävä ja rikastava.

   Itämeri on tämän kirjan sankari ja potilaskin. Merten kartoittajien ja tekniikan esittelyn jälkeen päästään nauttimaan vedenalaisista maisemista ja muodostelmista, kuljetaan tuhansien kilometrien taivalta eteläisiltä vesiltä Pohjanlahtea pitkin. Meren vaatimuksia pohditaan elämän edellytyksien ja sopeutumiskyvyn kannalta, meriluonnon tulevaisuutta taas käytön, suojelun ja vaihtoehtoisten tulevaisuuksien mukaan. Kirjan lopulla avautuu toden teolla merenpohjan lajikirjo syvänteiden pimeistä ”kortteleista” kalliorantojen vedenalaisiin metsiin, hiekkapohjien niittyihin tai lahtien vetisiin viidakkoihin. Niin otsikkoihin kuin esitystapaan ja kappaleiden pituuksiin on paneuduttu – tuloksena on nautittava ja koko perheelle sopiva tietokirja. Tutustutaan vaikka vedenalaisiin harakanpesiin! Takkupunahuiska on niiden tekijä, kun taas haarukkalevä tuo heti mieleen siilin – levän piikit eivät sentään ole teräviä. Uskomaton määrä tavalliselle kirjan selaajalle outoja ja ihmeellisiä lajeja tulee kuin lähietäisyydelle tarkkojen lajivalokuvien kautta. Tämä on todella löytöretki  - kaikille Itämeren merkityksestä ja tärkeydestä kiinnostuneille Meren aarteet on samalla mitä vakuuttavin puheenvuoro meremme suojelemisesta.

Kuka Suomessa oikein lensi ja ravasi?

Lapsille ja nuorille tarkoitetut lintu- ja eläinoppaat ovat sekä luettuja että runsaslukuisia. Usein ne kuitenkin jäävät hyvin tehdyiksi luetteloiksi kuten useita kirjoja työstäneen Viljami  Ovaskaisen esitykset.  Suomen luonto – Lasten pikkujättiläinen (Readme.fi  2017) on malliesimerkki: komeat kuvat, isot aukeamat – tuttua graafista ilmettä Ovaskaisen aikaisemmista kirjoista. Lyhyessä esipuheessaan tekijä  kyllä selvittelee ilmastonmuutoksen vaikutusta eri lajien elämään, mutta sen jälkeen sijansa saavat traditionaaliset upein valokuvin esitellyt lajistomme nisäkkäistä lintuihin, matelijoista kaloihin ja selkärangattomiin. Sienet ja kasvit vievät loppuosan. Tukena on vielä kattava hakemisto. Yleensä isokokoisen lajikuvan yhteydessä on isotekstinen yleisselvitys ja seuraavalla sivulla tarkempaa tietoa. Muuten – tutuimpien lajiemme esittelyissä olisi ollut mukava saada tietää muutakin – esimerkiksi milloin lajit ovat todella tulleet Suomeen. Jääkauden jälkeenhän lajisto runsastui eri tahtiin. 

   Tähän on onneksi löytynyt hieno, kiinnostava ja taiten ylöspantu teos, Pirkko Ukkosen ja Kristiina Mannermaan Jääkauden jälkeläiset (Museovirasto 2017). Harkitusta ja mietitystä kokonaisuudesta voisi ottaa oppia. Pääsemme aikamatkalle Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhaiseen historiaan jääkaudesta Litorinan kulta-aikaan, kivikauden loppuvaiheeseen, mutta tietoa jaetaan jännittävästi lopuksi myös metallin muuttamasta maailmankuvasta pyynnistä pitoon ja eläimistä muuttuvassa ympäristössä.

   Varisinkin historiallisten romaanien tekijät tietävät, kuinka tarkka täytyy olla historian yksityiskohdissa. Jos joutsen ammutaan vääränä aikakautena tai pyyn saapuminen ajoitetaan väärin, joku tarkka lukija pääsee oikaisemaan.

   Luvut alkavat selkeällä yleisluonnehdinnalla ja Tiina Poutasen tunteisiin vetoavilla värimaalauksilla, joiden tekniikasta hän kertoo kirjan lopussa. Varsinaisen tekstin – komeiden kuvien avittamana – jälkeen värialustoilla puhutaan ajan tärkeimmistä havainnoista ja ongelmista. Miten luita ajoitetaan ja tunnistetaan? Mistä niitä löydetään? Miten eläinten historiaa tutkitaan?

    Juuri tietoiskujen tapaiset lisäannit saavat miettimään ajanjaksoja tarkemminkin. Vierailevat valaat eivät olleet harvinaisia, norppa oli hyvinkin sopeutuvainen ja kirjohylje puuttui kokonaan. Entä mikä olikaan Yli-Iin kultahattu? Varsinkin rautakautta on jännittävä verrata vaikkapa Matkaan muinaiseen Suomeen: pyynnin tutkimisen kautta kalmistotkin puhuvat – eläimiä otetaan mukaan toiseen maailmaan. Kenellä oli viimeinen leposija karhuntaljalla?

    Lopussa on toki tarkka Suomen löytöjen lajikohtainen luettelo, tarkka hakemisto, paikannimi- ja asiasanahakemisto.  Lukujen lopussa on luettelo keskeisestä kirjallisuudesta. Jääkauden jälkeläiset ansaitsisi jonkin tietokirjallisuuden lukemisen edistämispalkinnon. Teksti on esimerkinomaisesti selkeää ja mukaansatempaavaa, luvut kätevästi hallittavissa.

   Samalla pääsee muuten ylpeilemään, miten tässä ahmii yhtä aikaa sujuvasti arkeologiaa, biologiaa, luutiedettä ja paleontologiaa.

Elävät kuolleet ja haamuhiukkaset

Kun kartoitetaan lapsille ja nuorille tarkoitettuja yleistajuista tietokirjallisuutta, tähtitiede näkyy jatkuvasti listoilla monen erilaisen kirjoittajan voimin. Käännöskirjallisuus lisää lukumäärään useita outouteen ja salaperäisyyteen liittyviä seikkailuja. On avaruuden ihmeitä, avaruusolentojen etsijän käsikirjoja, kurkistuksia avaruuteen tai kysymyksiä maailmankaikkeudesta. On sata kysymystä askartelutyylisessä sorminäppäryyttä vaativassa 70 läpän johdatuksessa Avaruus (S&S 2018). Suositulla tähtitaivaalla ovat vierailleet myös Angry Birds space: avaruus (2012), Mauri Kunnaksen koirat, Tatu ja Patu sekä Timo Parvelan karhu Tarossa ja taivaan valloissa (2011) Jussi Kaakisen avaruudellisen kuvituksen sysäämänä.

   Ja ei avaruudesta pääse irti Aku Ankkakaan. Timo Ronkaisen mainio johdatus Carl Barks – Ankkamestarin salaisuus (zum teufel 2018) kertoo mielenkiintoisia taustoja mm. Akun 52 erilaisesta palkkatyöstä, amerikkalaisesta ruokakulttuurista, hopsismista huuhaasta ja humpuukista sekä asteroideista. Jännittävästi Aku Ankoista paljastuvat historialliset tähtien tutkimisen trendit 1950-luvun spekulaatioista Sputnikin aloittamaan kilpajuoksuun – kultaisella planeetalla tavataan myös Venukselta peräisin oleva alieni. On raketin valmistamista, on kuulentoa, kuun pintojen kuvailua ja satelliittien mahdollisuuksia.

   Asteroidivyöhykkeellä myös Roopen rahat olisivat varmasti turvassa. Carl Barks tuntuu olevan todellinen avaruustekniikan tietouden suurkuluttaja miehitetyistä avaruusasemista lähtien, mutta avaruusintiaanit saattavat kuitenkin eniten kiinnostaa ankkahullua nuorta lukijakuntaa.

Kustantajan vastuusta

Ursa, alan aktiivinen järjestö, vastaa myös kustantamiensa kirjojen laadusta – tämä olisi hyvä myös muilla kustantajatahoilla. Uusien kotimaisten lasten tietokirjojen ilmestyminen on aina hieno juttu, ja niinpä Tero Hiekkalinnan Tutkimusmatka avaruuteen (Karisto 2018) sijoittuu luontevasti  verrokkiryhmäänsä. Toimittajalta on jäänyt huomaamatta kuitenkin kirjoitusvirheitä ja kukahan on tarkastanut mielestäni epäselvät selitykset meteorista, tähdenlennosta, meteoriitista – ja missäs se olikaan, tuo meteoroidi?

   Tähtimatkan valmistelusta edetään varsin traditionaalisesti aurinkokunnasta kuuhun ja edelleen planeettoihimme, puhutaan tähtijoukoista, erilaisista sumuista, galakseista, Linnunradasta ja päästään mustanaukon, tähdenlennon kautta revontuliin. Kaikki tämä tarjoillaan selkeästi, varsin arkirealistisella tyylillä. Lukijaystävällisyyttä lisäillään Carlos da Cruzin kovin tutuilla lapsityypeillä ja Kaukoputkimiehen hahmolla, mukana on myös haasteita jatkoselvityksiin ja tarkentavia lisäosioita. Kaikki tämä ihan kätevästi, mutta väliin tummalle taustalle taitettuna hankalasti selvitettävissä. Valokuvat ovat kirjan upeaa antia, kuten niin monta kertaa näissä avaruuskirjoissa. Koko aukeaman täyttävät valokuvat ovat kauniita, mutta epäselviksi nekin väliin jäävät. 

    Miksi sitten Popin ja pikkukarhun avaruusmatkan (2016) anti miellytti enemmän? Molempien tekijät ovat myös mainioita esiintyjiä esimerkiksi koululaisille - Tuukka Perhoniemi on vetänyt runsaasti planetaarioesityksiä ja tähtinäytöksiä. Monet Popin kanssa pohditut kysymykset ovat varmasti tuttuja koululaisten esittäminä jo entuudestaan. Niihin kuuluvat vinkit oman aurinkokunnan pienoismallin tekoon, tähtikartat omia seikkailuja varten, helppotajuiset tietolaatikot. Niissä selvennetään kätevästi kuun vaiheita, aurinkokuntamme planeettojen mittasuhteita ja etäisyyksiä. Maa on kuin mustikka ja aurinko puolestaan maailman suurin kurpitsa. ”Jos linnunrata ja sen naapurigalaksit olisivat kolikon kokoisia, niitä leijuisi Popin huoneessa vain muutama, ja seuraavat galaksit olisivat jonkun toisen kotona.”

Karhun tai isän kanssa taivaalla

Tuo lukijan kanssa seikkaileminen kaveriperiaatteella on tässä luonnollinen, ei niin tehdyn tuntuinen. Tärkeitä viestejä tuodaan konkreettisesti esille – vaikkapa huoli valosaasteesta. On yllättävää, miten yhä suurempi osa ihmisistä asuu seuduilla, josta ei tähtitaivas erotu juuri ollenkaan. Popin kanssa ymmärtää, että huoli on todellinen ja vaikuttaa moneen asiaan. Valosaaste häiritsee esimerkiksi eläinten vuosikausirytmiä. Kuvittaja Juhani Anttila näyttää konkreettisesti heti alussa, mistä on kyse yöllisessä kaupunkimaisemassa. Täydellinen pimeys, kirkkaat katulamput ja valotaulut, taivaalla hehkuu valosaaste. Kuvissa käytetään tietokonetta ja akvarellitekniikan vaihtelevia väripintoja. Alun mustat paksut viivapiirrokset korostavat yötaivaan mustuutta ja ihmisten valojen kontrastia.

Tuula Moilasen mytologiaa ja Valtaojaa!

  Aiheena on myös lapsen pimeän pelko ja sen voittaminen. Tähtien löytäminen saa Popin lähtemään yöllä kotipihalle, kun taivaalta ilmestyy Pikkukarhu. Yhdessä he seikkailevat kuin Parvelan Taro ja karhukin taivaalla. Matka jatkuu aurinkokuntamme läpi kauemmaksi Pikkukarhun asuinpaikoille. Siellä kohdataan kuuluisia tähtihahmoja ja opitaan tassusta pitäen komeetat, planeetat, Linnunradan ja muut galaksit. Poissa kaupungin mainosvalojen merestä Popi näkee nyt taivaita lukemattomine tähtineen. Kuvakulmien taitavat vaihtelut tekevät seikkailusta visuaalisesti komean. Piirroksissa on hauskoja yksityiskohtia ja perspektiivit todella leijuvat välillä yllättävästi.

Kirjasta toiseen ja tiedossa eteenpäin

Nämäkin kaksi kirjaa voisivat kyllä tukea toisiaan. Popista aloitetaan ja asioita kerrataan puolestaan Kaukoputkimiehen kanssa tiiraillen. Näkökulma on silloin hiukan erilainen, mutta asiat limittyisivät kiinnostuneille yhä tiiviimmiksi.

   Ja kun oikein kiinnostutaan taivaan salaisuuksista, asiaan voidaan perehtyä lisää. Heikki Ojan Universumissa (Ursa 2017) tekijä Heikki Oja on selittäjänä parhaasta päästä. Jo esipuheessa hän lähtee tuosta usein kuullusta kommentista ”minä en ymmärrä mitään tuosta maailmankaikkeudesta.” Oja kuitenkin toteaa, ettei taivaalta mitään ääretöntä löydy, ja ”kaikista ilmiöistä pystytään antamaan aivan tavallisella kielellä ja arkisiin asioihin vertaamalla jotakuinkin oikea kuva.” Silloin on kuitenkin luovuttava samanaikaisuuden käsitteestä valon nopeuden takia.. ”Siksi meidän täytyy luopua siitä ajatuksesta, että voisimme nähdä jonkin kaukaisen tähden ’tällä hetkellä’ tai mitata jonkin galaksin ’tämänhetkisen’ etäisyyden. Meidän täytyy määritellä etäisyys siten, että välimatkan päätepisteet ovat eri ajassa. Toinen pää on tässä ja nyt, mutta toinen on kaukana menneisyydessä.”  Tämäkin on jo hauskan vaativa ajatusleikki, joka voi toisaalta olla asiasta kiinnostuneelle mielenkiintoinen keskustelunaihe.

     Oja menee loogisen säntillisesti ja selkeästi läpi ensin yleiskuva universumista, luonnon perusvoimista ja siirtyy sitten avaruuden viestintuojiin ja planeettakuntiin. Tähtiavaruuden ja galaksimaailman ilmiöiden jälkeen mietiskelyjen kohteina ovat jo avaruuden laajeneminen, kosminen taustasäteily ja galaksien syntyminen aina pimeän energian valtaan ja toisiin maailmankaikkeuksiin. Kirjan graafinen ilme on harkittu, kaksipalstaisuus antaa lukemiselle ja samalla mainioille kuville oman tilansa hahmottua. Selkeä sisällysluettelo, sivujen reunalla olevat metatekstit ja tarkentavat viittaukset auttavat valitsemaan oman mielen mukaisen lukutavan – ja harppaukset. 

Markku Hotakaisen selkokirja toimii!

    Universumi. on paitsi hieno kokonaisuus myös houkutteleva seikkailu avaruuteen yhdessä ja yksinään, aloittelevalle ja pitemmälle harpanneelle. Otsikoissa on imua vai mitä sanotte vaikkapa näistä: Eläviä kuolleita. Taivaallisia laavalamppuja. Salaperäiset haamuhiukkaset! Hyvään kirjaan kuuluvat tietysti myös pohdintaa tieteen horisontin suuntauksista, löytöjen kronologia, lisälukemista ja lähdeteoksia, kuvalähteet – ja tärkeä hakemisto.

   Oikein käy kateeksi lasten ja nuorten tietokirjojen kirjoa haroessaan, miten hyviä yhdistelmiä, erilaisia lähestymistapoja ja yhä syvemmälle menevää johdatusta löytyy. Kotimaisella lasten tietokirjalla on vielä tekemistä, mutta hyvään suuntaan ollaan menossa.

Hämärävaarit, lukemisen supersankarit

Joskus useampaa kirjaa selatessaan törmää päässään marmattavaan tunteeseen: ketä onkaan oikeastaan ajateltu juonta, hahmoja, ympäristöä, kieliasua rustatessa? Onko päähän iskostunut ihanalta tuntuva idea lähtenyt viemään omille teilleen välittämättä reunaehdoista?

Toisaalta kirjojen taikamaailmaa on nykyisin todella syytä mainostaa ja johdatella elämyksien erilaisiin maailmoihin.

Jenna ja Noora Kunnas ovat ongelmaan tarttuneet kuvakirjassaan Hämärävaarit (Otava 2018). Ja kyllä, lukemisen ilosanomaahan tässä tarjotaan erillisillä suurilla aukeamilla.  Päähenkilöiksi on valittu vaarit, nuo lukemisen asiantuntijat. Hämärävaarit ovat sitten erityisesti niitä, jotka sotkevat kirjahyllyjä ja jättävät opuksia lojumaan sinne tänne lukiessaan niitä öisin. Jennan tulkinta öisistä otuksista on jonkinlainen kooste kummituksista ja tyylitellyistä parroista. Perusmuotoa koristellaan erikoisharrastuksen tai luonteen mukaisesti: on Herrasmiesvaaria, Fauna-vaari, Trendi-vaari ja niin edelleen.

   Kun Pappa-vaari katoaa yllättäen, koko joukkue lähtee etsimään eläintarhasta (pientä opetusta muurahaiskarhun ominaisuuksista), kummitusjunasta, ilmapallotehtaassa, valtameren aalloilla, Las Vegasissa. Pappa on kyllästynyt lukemaan aina hämärässä ja lähtenyt katsomaan oivaa showta. Lukemiseen voi siis kyllästyäkin! On varmaan hyvä ottaa esille tämäkin puoli, varsinkin kun matkailun jälkeen on mukavampi palata kotiin kirjojen pariin.

Kunnon show lukunautintojen väliin!

Livejännitys taitaa olla välillä tarpeen?

 Ihan siis hyvä tuttu perusraami, mutta kenelle tämä olikaan tarkoitettu? Aikuinen voi nautiskellen näpsiä kirjahyllyistä ja -kasoista selkiä Kalevipoegista Mihail Bulgakoviin, Peppi Pitkätossun Harper Leen vierestä. Ja ovathan Hämärävaarit kovin kunnioitettavia: ”He ovat pieniä, hyvin viisaita ja asuvat kirjahyllyjen takana. Aivan niin, kirjahyllyjen takana, seinien sisällä. Hämärävaarit rakastavat hämärää, hiljaisuutta ja lukemista yli kaiken. Ja kyllä he lukevatkin: tietokirjoja, lastenkirjoja, runoja, romaaneja. En tiedä ketään, joka olisi niin lukenut kuin hämärävaarit.” Viimeisen lauseen sisältö viittaa ensinnäkin taustalla olevaan kaikkitietävään kertojaan ja toisaalta yksikön käyttäminen niputtaa hämärävaarit roduksi tai lajiksi. ehkä lukemisen supersankareiksi?

   Miten vain, mutta muutaman kirjahyllyn perheissä herää kateuden tai huonommuuden tunne – vai olisiko helpotus, ettei kaikkia noita klassikoita ole tyrkyllä ja sentään muutaman kirjan tunnistaakin yltäkylläisestä kirjatarjonnasta? Aikuisen on toki mukava seurailla sisarusten kirjamakua tai mukaan valittuja kirjoja, mutta alku taitaa olla lapsille melko uuvuttavaa.

   Kun sitten Pappa-vaari häviää, alkaa traditionaalinen ”Mistä hänet löytää?” -seikkailukuvio purra paremmin. Aukeamatkin saavat enemmän ilmettä ja vauhtia ja tunnistettavia elementtejä lasten löydettäviksi. Vaarien puolesta voi olla joko kiitollinen tai vähän masentunut tästä arvonnoususta. Olisiko päähenkilöiksi voinut sitten keksiä muita seikkailijoita – kuten lapsia tai kirjantekijöitä, jotka lähtevät matkalle etsimään uusia aiheita ja kirjaan tulevia maailmoja?

Matkalle mukaan monipuolista lukemista!

Nukkumatti uusii imagonsa

Nukkumatin vastaiskussa (kuv. Pentti Otsamo. Otava 2018) Leila Saarivirran  tyyliksi on valikoitunut hiukan itseironinen analysointi. ”Ei ei ja vielä kerran ei! Jopa tällainen rento kaveri hiiltyy kuullessaan kerta toisensa jälkeen valheellista informaatiota itsestään. Minullako pieni nahkainen pussukka, josta ripottelen unihiekkaa lasten silmiin? Sininen nuttu ja valkea parta?”

   Kun Nukkumatti tutustuu uusimpaan Huippuhahmot-kisan tuloksiin, mitta alkaa olla täynnä. Kärjessä on tietysti joulupukki, mutta ohi menevät jo Hammaskeiju, Tonttu Toljanteri, Pääsiäispupu, Picahu, Saapasjalkakissa ja Minecraftin Steve. Jopa lapsia pelotteleva Rölli mainitaan ennen. Onko nyt edessä lopputili ja työttömyyskortisto? Tarvitaan siis maineen kohotusta ja työnkuvan tarkistusta. 

   Kuvittajana humoristinen taitaja Pentti Otsama tekee Nukkumatista toki vetävän huppupäisen nuoren kaverin. Muutenkin tämä Nukkumatti-analyysi kirjautuu niin kuvituksen kuin tyylinsä puolesta lajiin  Onks noloo, Viraalit nerot tai Neropatin päiväkirja. Mukana ovat lajityypilliset pisteytykset, kysymykset ja vastauspalstat, tietovisat unimestariksi pääsystä, ystäväkirjan merkintöjä jne. Siis lajiuskollinen eikä siinä sarjassa ollenkaan huonompi.

   Mutta Haloo Nukkumatti! Kuinka moni neropatti tarttuu selityksiisi ja tällä kannella? Kuinka moni alle kouluikäinen haluaisi kuulla kaiken Nukkumatista? Moni, mutta ei tällä tyylillä. Sen sijaan aamulla kouluun raahustavat varttuneet oppijat manaavat unipölyä silmissään ja Nukkumatin huonoa tekniikkaa. Ehkäpä iltapäivällä voisi jo suhtautua vähän ymmärtäväisemmin nukuttamisen ongelmiin?