Elävät kuolleet ja haamuhiukkaset

Kun kartoitetaan lapsille ja nuorille tarkoitettuja yleistajuista tietokirjallisuutta, tähtitiede näkyy jatkuvasti listoilla monen erilaisen kirjoittajan voimin. Käännöskirjallisuus lisää lukumäärään useita outouteen ja salaperäisyyteen liittyviä seikkailuja. On avaruuden ihmeitä, avaruusolentojen etsijän käsikirjoja, kurkistuksia avaruuteen tai kysymyksiä maailmankaikkeudesta. On sata kysymystä askartelutyylisessä sorminäppäryyttä vaativassa 70 läpän johdatuksessa Avaruus (S&S 2018). Suositulla tähtitaivaalla ovat vierailleet myös Angry Birds space: avaruus (2012), Mauri Kunnaksen koirat, Tatu ja Patu sekä Timo Parvelan karhu Tarossa ja taivaan valloissa (2011) Jussi Kaakisen avaruudellisen kuvituksen sysäämänä.

   Ja ei avaruudesta pääse irti Aku Ankkakaan. Timo Ronkaisen mainio johdatus Carl Barks – Ankkamestarin salaisuus (zum teufel 2018) kertoo mielenkiintoisia taustoja mm. Akun 52 erilaisesta palkkatyöstä, amerikkalaisesta ruokakulttuurista, hopsismista huuhaasta ja humpuukista sekä asteroideista. Jännittävästi Aku Ankoista paljastuvat historialliset tähtien tutkimisen trendit 1950-luvun spekulaatioista Sputnikin aloittamaan kilpajuoksuun – kultaisella planeetalla tavataan myös Venukselta peräisin oleva alieni. On raketin valmistamista, on kuulentoa, kuun pintojen kuvailua ja satelliittien mahdollisuuksia.

   Asteroidivyöhykkeellä myös Roopen rahat olisivat varmasti turvassa. Carl Barks tuntuu olevan todellinen avaruustekniikan tietouden suurkuluttaja miehitetyistä avaruusasemista lähtien, mutta avaruusintiaanit saattavat kuitenkin eniten kiinnostaa ankkahullua nuorta lukijakuntaa.

Kustantajan vastuusta

Ursa, alan aktiivinen järjestö, vastaa myös kustantamiensa kirjojen laadusta – tämä olisi hyvä myös muilla kustantajatahoilla. Uusien kotimaisten lasten tietokirjojen ilmestyminen on aina hieno juttu, ja niinpä Tero Hiekkalinnan Tutkimusmatka avaruuteen (Karisto 2018) sijoittuu luontevasti  verrokkiryhmäänsä. Toimittajalta on jäänyt huomaamatta kuitenkin kirjoitusvirheitä ja kukahan on tarkastanut mielestäni epäselvät selitykset meteorista, tähdenlennosta, meteoriitista – ja missäs se olikaan, tuo meteoroidi?

   Tähtimatkan valmistelusta edetään varsin traditionaalisesti aurinkokunnasta kuuhun ja edelleen planeettoihimme, puhutaan tähtijoukoista, erilaisista sumuista, galakseista, Linnunradasta ja päästään mustanaukon, tähdenlennon kautta revontuliin. Kaikki tämä tarjoillaan selkeästi, varsin arkirealistisella tyylillä. Lukijaystävällisyyttä lisäillään Carlos da Cruzin kovin tutuilla lapsityypeillä ja Kaukoputkimiehen hahmolla, mukana on myös haasteita jatkoselvityksiin ja tarkentavia lisäosioita. Kaikki tämä ihan kätevästi, mutta väliin tummalle taustalle taitettuna hankalasti selvitettävissä. Valokuvat ovat kirjan upeaa antia, kuten niin monta kertaa näissä avaruuskirjoissa. Koko aukeaman täyttävät valokuvat ovat kauniita, mutta epäselviksi nekin väliin jäävät. 

    Miksi sitten Popin ja pikkukarhun avaruusmatkan (2016) anti miellytti enemmän? Molempien tekijät ovat myös mainioita esiintyjiä esimerkiksi koululaisille - Tuukka Perhoniemi on vetänyt runsaasti planetaarioesityksiä ja tähtinäytöksiä. Monet Popin kanssa pohditut kysymykset ovat varmasti tuttuja koululaisten esittäminä jo entuudestaan. Niihin kuuluvat vinkit oman aurinkokunnan pienoismallin tekoon, tähtikartat omia seikkailuja varten, helppotajuiset tietolaatikot. Niissä selvennetään kätevästi kuun vaiheita, aurinkokuntamme planeettojen mittasuhteita ja etäisyyksiä. Maa on kuin mustikka ja aurinko puolestaan maailman suurin kurpitsa. ”Jos linnunrata ja sen naapurigalaksit olisivat kolikon kokoisia, niitä leijuisi Popin huoneessa vain muutama, ja seuraavat galaksit olisivat jonkun toisen kotona.”

Karhun tai isän kanssa taivaalla

Tuo lukijan kanssa seikkaileminen kaveriperiaatteella on tässä luonnollinen, ei niin tehdyn tuntuinen. Tärkeitä viestejä tuodaan konkreettisesti esille – vaikkapa huoli valosaasteesta. On yllättävää, miten yhä suurempi osa ihmisistä asuu seuduilla, josta ei tähtitaivas erotu juuri ollenkaan. Popin kanssa ymmärtää, että huoli on todellinen ja vaikuttaa moneen asiaan. Valosaaste häiritsee esimerkiksi eläinten vuosikausirytmiä. Kuvittaja Juhani Anttila näyttää konkreettisesti heti alussa, mistä on kyse yöllisessä kaupunkimaisemassa. Täydellinen pimeys, kirkkaat katulamput ja valotaulut, taivaalla hehkuu valosaaste. Kuvissa käytetään tietokonetta ja akvarellitekniikan vaihtelevia väripintoja. Alun mustat paksut viivapiirrokset korostavat yötaivaan mustuutta ja ihmisten valojen kontrastia.

Tuula Moilasen mytologiaa ja Valtaojaa!

  Aiheena on myös lapsen pimeän pelko ja sen voittaminen. Tähtien löytäminen saa Popin lähtemään yöllä kotipihalle, kun taivaalta ilmestyy Pikkukarhu. Yhdessä he seikkailevat kuin Parvelan Taro ja karhukin taivaalla. Matka jatkuu aurinkokuntamme läpi kauemmaksi Pikkukarhun asuinpaikoille. Siellä kohdataan kuuluisia tähtihahmoja ja opitaan tassusta pitäen komeetat, planeetat, Linnunradan ja muut galaksit. Poissa kaupungin mainosvalojen merestä Popi näkee nyt taivaita lukemattomine tähtineen. Kuvakulmien taitavat vaihtelut tekevät seikkailusta visuaalisesti komean. Piirroksissa on hauskoja yksityiskohtia ja perspektiivit todella leijuvat välillä yllättävästi.

Kirjasta toiseen ja tiedossa eteenpäin

Nämäkin kaksi kirjaa voisivat kyllä tukea toisiaan. Popista aloitetaan ja asioita kerrataan puolestaan Kaukoputkimiehen kanssa tiiraillen. Näkökulma on silloin hiukan erilainen, mutta asiat limittyisivät kiinnostuneille yhä tiiviimmiksi.

   Ja kun oikein kiinnostutaan taivaan salaisuuksista, asiaan voidaan perehtyä lisää. Heikki Ojan Universumissa (Ursa 2017) tekijä Heikki Oja on selittäjänä parhaasta päästä. Jo esipuheessa hän lähtee tuosta usein kuullusta kommentista ”minä en ymmärrä mitään tuosta maailmankaikkeudesta.” Oja kuitenkin toteaa, ettei taivaalta mitään ääretöntä löydy, ja ”kaikista ilmiöistä pystytään antamaan aivan tavallisella kielellä ja arkisiin asioihin vertaamalla jotakuinkin oikea kuva.” Silloin on kuitenkin luovuttava samanaikaisuuden käsitteestä valon nopeuden takia.. ”Siksi meidän täytyy luopua siitä ajatuksesta, että voisimme nähdä jonkin kaukaisen tähden ’tällä hetkellä’ tai mitata jonkin galaksin ’tämänhetkisen’ etäisyyden. Meidän täytyy määritellä etäisyys siten, että välimatkan päätepisteet ovat eri ajassa. Toinen pää on tässä ja nyt, mutta toinen on kaukana menneisyydessä.”  Tämäkin on jo hauskan vaativa ajatusleikki, joka voi toisaalta olla asiasta kiinnostuneelle mielenkiintoinen keskustelunaihe.

     Oja menee loogisen säntillisesti ja selkeästi läpi ensin yleiskuva universumista, luonnon perusvoimista ja siirtyy sitten avaruuden viestintuojiin ja planeettakuntiin. Tähtiavaruuden ja galaksimaailman ilmiöiden jälkeen mietiskelyjen kohteina ovat jo avaruuden laajeneminen, kosminen taustasäteily ja galaksien syntyminen aina pimeän energian valtaan ja toisiin maailmankaikkeuksiin. Kirjan graafinen ilme on harkittu, kaksipalstaisuus antaa lukemiselle ja samalla mainioille kuville oman tilansa hahmottua. Selkeä sisällysluettelo, sivujen reunalla olevat metatekstit ja tarkentavat viittaukset auttavat valitsemaan oman mielen mukaisen lukutavan – ja harppaukset. 

Markku Hotakaisen selkokirja toimii!

    Universumi. on paitsi hieno kokonaisuus myös houkutteleva seikkailu avaruuteen yhdessä ja yksinään, aloittelevalle ja pitemmälle harpanneelle. Otsikoissa on imua vai mitä sanotte vaikkapa näistä: Eläviä kuolleita. Taivaallisia laavalamppuja. Salaperäiset haamuhiukkaset! Hyvään kirjaan kuuluvat tietysti myös pohdintaa tieteen horisontin suuntauksista, löytöjen kronologia, lisälukemista ja lähdeteoksia, kuvalähteet – ja tärkeä hakemisto.

   Oikein käy kateeksi lasten ja nuorten tietokirjojen kirjoa haroessaan, miten hyviä yhdistelmiä, erilaisia lähestymistapoja ja yhä syvemmälle menevää johdatusta löytyy. Kotimaisella lasten tietokirjalla on vielä tekemistä, mutta hyvään suuntaan ollaan menossa.