Lukulehmät, natsi-Tyllerö ja arjen sankarit

Tyyris Tyllerö keikkuu edelleen muurinharjalla, vaikka onkin myöntänyt uusimmassa numerossaan Feodor Rojankovskin Hanhiemon sivuille tekemän natsi-Tyllerön opetusministerille ja kulttuurilehtien tukilautakunnalle huonosta tiedotuksesta, vastaamattomuudesta ja lastenkulttuurin tiedottamisen torpedoimisesta.

Juhani Känkasen arjen sankari Apo

    Tämän vuoden kolmannessa numerossa riittää mielenkiintoista lukemista – teemana ovat arjen sankarit, lapset. Kun nouseva trendi käsittelee perheiden muuttumista, Riina Katajavuoren Meidän pihan perhesoppa on yksi tärkeistä aluevaltauksista. Hän on myös muissa lastenkirjoissaan käsitellyt lasten kasvamista aikuisuuteen. Mikä olisi suomalaisempaa kuin kuvakirja Pentti miesten Lapin-reissulla. On halonhakkuuta, miestensaunan kipakat löylyt ja tiukka nousu tunturin laelle ”missä taivas melkein koskettaa pipoa”. Mennään jo kotiin puolestaan dokumentoi kiinnostavasti eri-ikäisten lasten kotien ilmettä 2000-luvulle siirryttäessä.  Riina Katajavuori on lisäksi monessa mukana: runoilija, kirjailija, esiintyjä, osallistuja ja tuottelias kolumnisti – kolmessa Riinan reportaasista elävästä elämästä tulevat esille niin päiväkotien lasten kekseliäisyys ja lahjomattomuus kuin omien kirjojen taustatkin.

     Tutkija Sisko Ylimartimo sai 1960-luvulla lahjaksi viehättävän uuden version Yrjö Kokon klassikosta Pessi ja Illusia. ”Tunsin entuudestaan Yrjö Kokon kirjoittaman sadun kirjailijan itsensä valokuvin kuvittamana. Aivan uudenlaisen vuonna 1963 julkaistusta Pessistä ja Illusiasta teki loistava ja sadunomainen kuvitus, jonka tekijäksi oli mainittu A. Lindeberg. Nimi tuntui oudolta, kuvitustyyli Suomessa ennen näkemättömältä.” Kriitikot kehuivat juuri kirjan visuaalista ilmettä. Ylimartimo luo kokonaiskuvan taitavasta ja monipuolisesta Aleksander Lindebergistä (1917-2015), joka kuvitti muun muassa Stevensonia, Grimmin satuja, Kalevalaa, Topeliusta, Kiplingiä, Gogolia.

    Reetta Niemelän haastattelussa tulevat lukijan silmien eteen lukulehmät. Kirjastoissa on useita lukukoiria auttamassa lapsia harjoittelemaan lukemista, miksipä ei lehmiä! Mutta Niemelä on myös tuottelias lasten tietokirjojen tekijä. Uusin käsittelee mehiläisiä jännittävän tarinan avulla: heti alussa pelastetaan sisään eksynyt mehiläinen. Aukeaman toisella puolella opastetaan oikea tapa siirtää erilaiset ötökät turvallisesti takaisin luontoon. Samalla tavalla mehiläisten monet salaisuudet avautuvat uteliaille lapsille. Niemelän hieno sarja Milja-tytöstä puolestaan tutustuttaa luontoon vuoden aikana ja kertoo lämpimästä suhteesta isoisään.

  Kotimaisissa uusissa kuvakirjoissa arjen sankarit esiintyvät monella tavalla. Apo Apposen tekijä Juhani Känkänen kertoo haastattelussa, miten toimeliaan pikkuvekaran luominen onnistui. Tämä seikkailee joulua odotellessa, arkipäivän askareissa ja karkaa kotoaan, kun ei saa tarpeeksi huomiota. Känkänen myös piirtää humoristisen vivahteikkaasti sankarinsa elämää. Julia Vuori on puolestaan kuvittanut vapauteen haluavasta kanarialintu Arhipasta ja taksinkuljettajasta hellyttävän parin. Molemmat miettivät elämän perustotuuksia: ”Vapaus… Suhonen pinnisteli. – Kai se on sitä, että häkki on poissa, vaikka silmät ovat auki.”  Pikkuväen iloksi nousee myös Prinsessa Pikkiriikki kuvittajana humoristisen vauhdikas Ninka Reittu. Hannele Lampelan tarinassa tavataan valloittava persoonallisuus, joka asettaa aikuisten määräykset omaan arvoonsa mutta huomaa osan niistä olevan ihan järkeviä.

    Vuokko Jokinen esittelee Roald Dahlin kirjailijakuvaa ja juhlavuoden erilaisia tuotantoja. Isosta kiltistä jätistä on tehty mielenkiintoinen elokuva, jonka on ohjannut Steven Spielberg. Kustantajan tilaisuudessa Dahlin lastenkirjojen kääntäjä Tuomas Nevalinna on kertonut miten brittiläinen alkuperäiskerronta on siirtynyt suomeksi. Jokinen poimii Nevalinnan kommenteista hauskoja yksityiskohtia ja verbaalista taituruutta. Jättiläisten kohdalla selvitetään lisäksi IKJ:n humaanista elämänkatsomusta ja ihmisten ennakkoluuloista suhtautumista moniin asioihin.

    Toinen juhlavuottaan viettävä klassikko on Antoine de Saint-Exupery, jonka Pikku Prinssistä on myös tehty hieno animaatioelokuva ja  kuvakirja. Graafikko Pirre Vaijärvi on kuitenkin innostunut palkitun tsekkiläis-amerikkalaisen Peter Sísin tulkintaan prinssin ja kirjailijan vaiheista. Omalaatuinen elämänkerta etenee fantasiakuvien siivittämänä lopun tyhjään aavikkoon, missä lentäjä ja prinssi tapaavat. Mutta rinnalle voi asettaa myös sarjakuvan mestarin Hugo Prattin tulkinnan. Minkälaisen roolin Pikku Prinssi näissä kirjoissa saa?

Marjaleena Mäkelä on käynyt Taivalkoskella pitämässä kuudennen kerran Kirjaseikkailuleirin. Sanataiteen ohjaaja on pitänyt päiväkirjaa, joka paljastaa miten leirillä luotiin erilaisin metodein iloa, hauskuutta ja kirjallisuutta. Näin innostetaan lapsia ja nuoria kirjallisuuden ymmärtäjiksi ja tekijöiksi.

Toimittaja Ismo Loivamaa puolestaan on ihastunut Stig Hansenin kirjaan Livet på teatern. Ruotsalaisilla on hauska perinne laatia elämäkerrallisia teoksia, joista välittyy keskusteluhetken tuoreus. Ei yhtään mekaanista, vaan autenttista ja nautinnollista. Lukija pääsee seuraamaan kunnon keskusteluja.

Lastenkulttuuri näkyy ympäri Suomen aktiivisten keskusten ja järjestöjen kautta. Ensi vuonna itsenäisyyden juhlavuonna on mielenkiintoista raportoida uusista ja innostuneista aluevaltauksista – mutta myös opetusministeriön alaisten toimielimien tukiponnistuksista. Minne ne suuntautuvat?

    Mutta ensin on selvittävä hengissä Hlesingin kirjamessuista ja Finlandia-palkintojen sumasta ja hehkutuksesta. Tyyris Tyllerön ajankohtaisblogina Lastenkulttuurin vinkkari tulee olemaan hermolla.

Peter Sísin upeita kuvia voi lukea niin englanniksi kun tsekiksi. Saint-Exuperyn lentoja kuvatessaan palkittu kuvantekijä ja tietokirjailijakin saa kuten viereisessä kuvassa näkyy vuoret ja laaksot elämään lentäjän silmin.

Uusi eläkesuositus lastenkirjailijoille

Suomen nuorisokirjailijat ry täytti kunnioitettavat seitsemänkymmentä vuotta lauantaina 8. lokakuuta. Järjestöt ja ihmiset toki vanhenevat, mutta nyt tähän ikään ehtineet ovat kunnossa, vireitä ja tulevaisuuteen toiveikkaasti suhtautuvia. 

   Minua ei varoitettu etukäteen saadessani viestin tilaisuudesta, että joudun lavalle ja saan kirjailija Maijaliisa Dieckmannin kanssa hienon tunnustuksen ja kutsun yhdistyksen kunniajäseneksi. Extempore –kiitoksessa minun oli helppo viitata Maijaliisan äskettäin ilmestyneisiin muistelmiin kirjoista ja lettupannusta ja todeta, kuinka tärkeitä ja suuntaa-antaviakin muistot ovat. Vasta tähän ikään ehtineenä tajuaa nämä kerrostumat aikoinaan aktiivipuheenjohtajana toiminutta nelikymppistä paljon paremmin.

   Sattumalta nimittäin Aino-Marja Räsäsen muistiinmerkitsemästä tuokiokuvasta sai suoran aasinsillan. Aino-Marja kertoi vuoden 1946 perustetun Nuorten Kirja ry:n vuosikokouksesta ja myöhemmistä tapaamisista, joihin osallistui myös Anni Swan. Eräässä kokouksessa puheenjohtajana toimi Tauno Karilas, ja käsiteltiin muun muassa kunniajäsenyyttä. Joku ehdotti, että 75-vuoden iän saavuttanut vanhus voisi olla sopiva kunniajäseneksi. Silloin Anni Swanin silmissä oli välähtänyt ja hän kivahti: Mikä ihmeen vanhus se seitsemänkymmentäviisivuotias on? Sitten kun on täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta, voidaan puhua vanhuksista ja neuvotella kunniajäsenyydestä.

     Uskon, että ainakin Suomen nuorisokirjailijat ry ajaa asiaansa vielä eteenpäin parinkymmenen vuoden päästä. Tilaisuudessa kuultiin mainio kavalkadi eri vuosikymmenien luonnetta kuvaavista teoksista. Silloin tuli ajatelleeksi, että näitä järjestöhistorioita on toki olemassa, mutta muistelmia, ajanhenkeä, yksilöihin menevää merkintää, kirjoitustaustojen esittelyä ei niin vaan löydäkään. Ehkä tämä on oireellista, koska eipä Ismo Loivamaan kovasti peräänkuuluttamia yksittäisiä lastenkirjailijoiden lapsille ja nuorille suunnattuja henkilökuviakaan löydy.

Mielenkiintoisia profiileja tarjolla

Suomalaiseen nuorisokirjallisuuteen vahvasti vaikuttanut Tauno Karilaskin on jäänyt mainintojen varaan. Itse yrittelin kartoittaa miehen uraa jonkin verran esseekokoelmassani Aikamatkat ja rajamaat, ja huomasin, miten kiinnostavasta persoonasta onkaan kyse. Laura Susiluoto ehti kertoa omat muistikuvansa Karilaan liikanimestä Valkea Puhveli, kun Tauno oli Valistuksen palveluksessa. Karilas oli kertonut hänelle tapaamisestaan Mika Waltarin kanssa. Tämä oli pahoitellut, kun Karilas tuhlasi taitojaan kirjoittamalla poikien seikkailukirjoja. Mikset kirjoita oikeata kirjaa aikuisille. Karilas oli vastannut Lauran mielestä oikein painokkaasti kirjoittavansa pojille, jotka ehkä tulevaisuudessa lukevat Waltarinkin kirjoja.

    Nuorten kirjan ja Suomen nuortenkirjailijat ry:n vaiheiden kokoaminen voisi olla herkullinen kohde alasta kiinnostuneelle opiskelijalle/opinnäytetyön tekijälle. Hevostyttökirjailijamme Ilma Ikonen kertoi nuoruuden toilauksistaan puolestaan minulle, miten hän suostui lähtemään tuntemattoman nuoren miehen kanssa Norssin konventtiin, vaikka oikeastaan oli ihastunut kadettikoulun komeisiin oppilaisiin. Tuon miehen nimi tuli sitten useinkin esiin nuorisokirjallisuuden kuvoissa, olihan hän Eero Salola. Itsekin kävin yhdistyksen kulttuurisihteeri Irja Lappalaisen kanssa Salolaa haastattelemassa, ja tuo täyteen puhuttu magnetofoninauha on varmasti jossakin – piilossa. Aikoinaan nuorisokirjailijoihin jäseneksi pyrkiessään piti myös tehdä vapaamuotinen itsensä esittely ja kehuminen, ja noista papereista voi löytyä vaikka mitä kiinnostavaa ja ainutlaatuista.

Tyllerö on jo baletissakin Kansallisoopperassa!

Ensi vuonna muuten lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerö täyttää neljäkymmentä vuotta. Tänä vuonnahan opetusministeriö teki kaikkensa, ettei julkaisu enää saisi tuota virstanpylvästä saavutettua. Yhteisöjen ja toisten tukien jakajien avustuksella tämä vuosi saadaan kunnialla loppuun. Ensi vuosi on jälleen opetusministeriön kulttuurilehtilautakunnan käsissä. Saapa nähdä miten maamme vanhimman lastenkulttuurin aikakausjulkaisun juhlien käy Suomen itsenäisyyden juhlavuonna. Aivan kuin kunnioitukseksi Kansallisoopperakin esittää Liisaa ihmemaassa. Nyt kannattaa mennä tarkistamaan pysyykö Tyllerö muurinharjalla.

Uusin numero kolahtelee postista sopivasti ennen Helsingin kirjamessuja. Mukana on mainioita kirjailijoita Riina Katajavuoresta Juhani Känkäseen ja erinomaisia palkintokohteita juniorilautakunnalle Finlandia-palkintoon. Ilahduttavaa on, että tämä Tyyris Tyllerön ajankohtaisbulletiini on saanut hyvän ja runsaan vastaanoton näiden kahden vuoden aikana.

Nakkeja ja Kakkeja Turun kirjamessuille

Turun kirjamessujen hulinaan pitää varustautua näin syksyn todella alkaessa kirjamarkkinoilla. Hengenravintoa ja miksei myös jotain ruumiille? Käteeni osui sopivasti ennen matkalle lähtemistä Jari Tammen kaksi runokokoelmaa - runoushan on taas Turussa mallillaan. Mutta Tammi antaa sielulle ja ruumiille: Nakkikirja ja Kakkikirja. 

Ainakin näitä kirjoja on tuettu runsaalla kädellä: Suomen Kirjailijaliitto, Uudenmaan taidetoimikunta, Kordelin, Uudenmaan kulttuurirahasto, Taike ja edellinen Taiteen keskustoimikunta. Tuloksena kaksi suurikokoista neliväristä kuvarunokirjaa, joiden painokustannuksetovat menneet Eestiin ja Latviaan. Tällaista on nykyisin pienkustantajan arki: runosuoni kukkuu, mutta nakit ja kakit on painettava siellä, mistä halvimmalla saa. Kunnollista palkkaa värssyjen rustaamisesta ei myöskään synny ilman valtion ja säätiöiden suopeutta. 

Runokokoelmien väliä on kolmisen vuotta, mutta sävyt ja tunnelmat ovat pysyneet kutakuinkin samoina. Tammella on oma, tunnistettava kuvitustyylinsä: selkeitä, vahvarajaisia hahmotuksia, usein pitkiksi venähtäneitä tyypityksiä ja kaiken yllä hahmoihin saumattomasti liittyviä humoristisia pilkahduksia. Ne selventävät lisäksi pienemmälle katselijalle runon sanoman ydintä. Aukeamat ovat väljiä useimmiten valkoisella pohjalla, joten eräänlainen sarjakuvamaisuus jää mieleen. 

Nakkirja syventyy erilaisiin syömiseen liittyviin kuvioihin, kun taas Kakkikirja haluaa osansa tämän hetken buumista, ulostehuumorista. Onneksi ei kuitenkaan läpi kirjan, vaan sopivasti asialle naureskellen. Mitä useammin runoiksi ja loruiksi tekijän itsensä kutsumia tunnelmia katselee ja makustelee, sitä paremmin aukeavat niiden vitsikkäät ajatukset. Hiukan Tammi tuntuu ihastuneen omiin riimivyörytyksiinsä ja paikka paikoin runojen välittämisestä lapsille on hankaluuksia, kun loppua ei näy. Mutta useimmiten tiivistykset ovat toimivia, eikä silloin tarvitse riimitysten sointujen hiomista kaivata. Monet lähes suorasanaiset lorutarinat toimivat mukavasti. 

Aikuista huvittaa ehkä hyttynen nimeltä Spede, varsinkin kun se ei haluaisi imeä verta lainkaan. Kissan käpälä – runossa lapset todella riemastuivat: käpälään saatua piikkiä ei parantanut poliisi, ei palomies eikä posteljooni puhumattakaan lääkäristä. ”Paraniko käpälä? No ei parantunut!/Pikku kissa nuoli käpäläänsä, sitten se parani./ Pikku kissa kotiinsa tassutti,/ mennessänsä käpälää vilkutti.”

Vauhti on parantunut ja yhtenäistynyt Kakkikirjassa. Varsinkin mukavat pienet nonsense-tuokiot ilahduttavat matkalla Ouluun, Vantaalle, Kuopioon ja Jyväskylään - hei, Turku täältä vielä puuttuu! 

Kakkarunoista selkein ja läheisin taitaa olla kokoelman viimeinen: ”PPlöts plöts./Prööt!/Plöts plöts plöts./Prööt!/Plöts./ Äiti, tuu pyyhkiin!”