Finlandian kompurointia messujen varjossa

 

 

Mitä jäi mukaan tämän kertaisilta Helsingin kirjamessuilta? Vajaan 90 000 kävijän joukossa tallustelua lavalta toiselle, ylihinnoiteltua ruokaa tasoonsa nähden, paremmin ja huonommin kuultuja ja toteutettuja haastatteluja, sekava lasten puoli ja tyytyväisen tuntuisia myyntipisteitä. Taloudellisesti siis nämä taloudelliset messut onnistuivat.

Mutta mukaan tarttui kuin huomaamatta myös lavoilta kuulunut jatkuva huoli, katastrofit, ongelmat, ahdinko, uhkaava tulevaisuus. Ei edes Tuomas Kyrö esitellyt ennen oli paremmin-filosofiaa, vaan ammattisotilaan arkea.

 

Lapset antavat toivoa

Onneksi oli lastenkirjailijoita ja kuvantekijöitä. Hannele Lampelan esityksen jälkeen esimerkiksi jaksoi taas kestää synkkiä analyysejä ja jopa presidentillisten ehdokkaiden kirjavalintoja. Prinsessa Pikkiriikki ja hurmaava huvipuisto (Otava) lepuutti ahdistunutta psyykeä ehdan lapsienergian pläjäyksen kera. Pikkiriikki on menossa ensi kertaa yökylään Pöjöläisen luokse. Yö on pimeä ja vähän pelottavakin, mutta siihen auttaa parivaljakon energia, tähtisade ja ilmapallot.

Hiukan jäi huvittamaan, miten taattu prinsessojen kuvittaja Ninka Reittu on hänkin omassa kuvakirjassaan pohtinut samanlaista tilannetta. Pulla Vehnänen ja yö puumajassa kun lopulta päättyy yhteiseen nukkumiseen sekin.

No, messut taisivat lahjoittaa myös viheliäisen influenssan, jota sai potea useamman viikkoa. Tämä sopi yleisannin harmauteen ja synkkyyteen – nuortenlavankaan aiheet eivät poikenneet trendistä. Toivoa valoi taas lasten lavojen anti, varsinkin Leena Valmun esiintyminen uuden sankarinsa kanssa. Serius ja ihmisen ilmastonmuutos (Aula&co, kuv. Lasse Rantanen) on neljäs tarinallisessa tietokirjasarjassa ihmisen sisuksista. Nyt valokeilassa on nuori hermosolupoika, joka aloittelee työtään lämmönsäätelyn keskuksessa.

Kirjan kannessa kuumemittari kohoaa hälyttävästi, joten olipa helppo samastua. En tietysti suosittele näin omakohtaista vertautumista Valmun jännittävään tarinaan. Näin se kuitenkin alkoi tuntua oikealta seikkailulta, ja arvostukseni sisuksieni erilaisiin hypotalamuksen keräämiin tietoihin ja analyyseihin kasvoi. Vieras virus on perustanut keuhkoputkistooni tehtaan, joka ei välitä tekojensa vaikutuksista ympäristöön!

Yskiessäni ja niistäessäni seurasin Seriuksen ja aktivointiystävä Gretan kamppailua täydellä myötätunnolla. Sarjan kiihkeimmässä osassa joudutaan vanhoja ja ehkä jo hiukan kyynistyneitä toimijoita uhkaamaan jopa lakolla, jos ei ryhdytä toimeen. Varsinaisen tekstiosuuden lukee tosiaan kuin jännittävänä taisteluna – myöhemmin voi tutustua tarkemmin seikkaperäisiin tietosivustoihin, jossa nämä luulihakset, punasolut, aivo-veriesteet, motoriset neuronit ja myeiinitupet tarkentuvat. Ja kannattaa omassa kehossa näköjään vierailla vanhainkodissakin, sillä muistisoluilla saattaa olla tärkeää, tukevaa tietoa. Kansiaukeamien selventävät yhteenvedot avaavat nekin kätevästi kehoni koko ajan virtaavat toimijat olinpaikkoineen.

 

Virheitä ja yhteismitättömyyksiä?

 

Kiitos Seriuksen ja kavereiden pystyn taas kummastelemaan Finlandia-raadin pähkäilyjä kuuden lasten- ja nuortenkirjan valinnassa. Lapsiasiainvaltuutettu ehti jo saada kentältä murinaa railakkaasta kommentistaan vähäisestä runotuotannosta, tekstin ja kuvituksen kompuroinnista, kiireisyyden leimasta, virheistä ja viimeistelyn puutteesta. Hän kiirehti vannomaan tämän olleen vain omakohtaista tunnetta, mutta veikkaanpa koko valintaraadin miettineen yhdessä, mitä vajaan parin sadan ehdokkaan joukosta löytyi.

Mitään yleistä analyysiä ei toki tullut, hajahuomioita tiedon mukanaolosta ja ajankohtaisista asioista, ydinperheen vähäisyydestä ja äidin katoamisesta lasten hoidosta. Ääneen lukemisen tärkeyttä korostettiin ja yhteisen lukemisen iloa – ja tämähän on tietysti totta ja oikein. Mutta miten raadin kuusikko sitten näyttäisi toteuttavan virityksiä?

Ei yhtään kunnon satukirjaa kuvakirjatyyppien ulkopuolelta, vaikka esimerkiksi Arla Kanerva löysi jo keväällä (20.2.23) vinon pinon otsikolla Monenlaisten satujen kevät. Tätä genreä edustanee ehdokkaissa pelottoman peltohiiren neljäs seikkailu Lumilabyrintti (Otava), jota tituleerataan lisäksi englantilaisen lastenkirjan klassikoiden jatkajaksi. Kuvitus onkin viimeisen päälle sliipattu ja viimeistelty staattisiksi tilanteiksi.

Englantilaisen keijuperinteen kotimainen vaalija taitaa kuitenkin olla Christal Snow, jonka neljäs osa Penni Pähkinäsydämen seikkailut eli Tarinoita Tuulenpesän metsästä (WS) on juonellisen saturomaanin sijasta lyhyempiä taitavia tarinoita. Runkona on Pennin löytämä äidin salaperäinen muistikirja. Ja onneksi tekijällä on tukenaan keijun keveä kuvittaja Kati Vuorento kuin sivulta irti liihottelevine tyyppeineen. Pidetään Snow mukana muihin kilpailuihin.

Lukekaapa sitten ääneen Hissun kissun, Hilla! (Förlaget). Taitaa olla aika tuttu monesta muustakin tarinasta – ei todellakaan pääse nukkumaan, kun aina tapahtuu jotain jännää. Koiran mielikuvituksellakaan ei tunnu olevan mitään rajaa. Hyvällä harjoituksella päästään sutjakasti loppuun, mutta se nukahtaminen? Kaksi tätiä nimeltä Veera (WS) puolestaan nappaa mukaan useita vuorenvarmoja osioita. On riiteleviä vanhempia, jotka nerokkaasti päättävät lähteä omahoidolliselle lomalle. Lapset tuupataan tädeille, jotka ovat sopivasti toistensa vastakohtia, mutta rakastavat Esteriä ja Viljamia yli kaiken. Toki, koska eivät ole hankkineet omia lapsia – syistä ei kovin paljoa jutella, joten se jääkin sitten arvuuteltavaksi yhteiseen lukuhetkeen?

Joskus mietin myös, kuinka paljon kirjapaino vaikuttaa väliin niin epäselvään lopputulokseen. Mira Mallius onnistuu Veeroissa mukavan monipuolisesti sivujen tilanteissa, mutta edelleenkin vaalea teksti joillakin väripohjilla tuottaa silmien siristelyä.

 

Missä lukemisen ja tiedon tuki?

 

Ei yhtään juuri lukemaan oppineiden ja harjoitusta tarvitsevien seikkailukirjoja, vaikka taitajia riittää. Ei lainkaan tarinallista tai selkeää tietokirjaa, vaikka juuri tällä hetkellä ajankohtaisia aiheita tosiaan olisi ollut tarjolla. Karoliina Suoniemen Paperinarukengät (Avain, kuv. Emmi Kyytsönen) tuo juuri nyt mukaan lapsien aseman sota-ajan Suomessa. kauhun, mutta myös auttavaisuuden ja yhteen hiileen puhaltamisen toimet. Monipuolinen kirja avaa myös polkuja siirtolaisuuteen sekä pikkulottiin ja sotilaspoikiin.

Entäpä ne tavallisen elämän kiinnostuksen kohteet? Asfalttihommissa (WS) ja uuden talon rakentamisessa riittää ihmeteltävää. Samoin missä raha kasvaa ja minne se katoaa? Tai miksi työssä käydään ja mitä siellä tehdään? Ynnä paljon muuta…

 

Taustojen kertomaa

 

Taitaa olla niin, että raadin taustoista voi ounastella kuusikon selkeää jakoa kolmeen kuvakirjaan ja kolmeen varttuneiden romaaniin. Olisiko Ihmepoika Leon (Tamm, kansi Laura Lyytineni) syvälle Englannin jalkapallon hienouksiin hurahtaneen valinta? Jukka Behm aloittaa kyllä ovelasti kuin Potterin ikään. Futistemppuja salaa harjoitteleva Leon on orpona perheessä, missä öykkäröi entinen futaaja ja isokokoinen Pikku-Wayne.  Leonia ei noteerata lainkaan tai käytetään hyväksi aina kun on tarvis.

Kunnes ovelle ilmestyy kaksi velhoa – anteeksi valmentaja ja kykyjenetsijä, jotka ovat löytäneet Leonin ja vievät hänet mukanaan maineeseen ja kunniaan. Toki useamman mutkan kautta, jotka ovatkin sitten sitä tutumpaa jalkapallorekvisiittaa. Behm jättää loppuun paljastuksen Leonin oikeasta äidistä, joka ei oikeastaan tuntunut paljastukselta, vaan pakolliselta yhteen niittaamiselta.

Satuin lukemaan samoihin aikoihin Niki Dundee-sarjan kolmannen Pidetään yhtä, team Dundee! (Hanna Kökkö, kansi Tanja Mitchell, Mäkelä). Totesin kirjat mukaansa tempaaviksi koulu- ja jalkapallotarinoiksi. Nikin tuntematon isä paljastuu Skotlannissa pelaavaksi ammattilaiseksi, joka loppujen lopuksi palaa loukkaantuneena Suomeen, ja Nikin ura alkaa. Mukana on tässäkin sarjassa ihastumista taitavaan ja äksyyn joukkuekaveriin. Mimmi haaveilee hänkin ammattilaisuudesta. Kaikki ei sitten lopukaan, kun Niki lähtee Skotlantiin luomaan tarinaansa. Plusaa tulee mainioista otteluselostuksista, ja naisjalkapalloilun värikkäistä tilanteista.

Magdaleena Hai puolestaan vastaa pätevästi kauhun osuudesta Sarvijumalassa (Otava). Muistetaan kuitenkin lisäksi mainioita tarjouksia myös lukemisen innostuksen tukemiseksi Painajaispuodin salaisuuksia ratkottaessa. Eikä Sanna Istokaan ole ensimmäistä kertaa kyydissä mukana Behmin tavoin, vaan taustalla on Maanalaiset (WS 2016) ja vaikkapa Tinka ja Taika-sarja. Näkymättömät (Tammi) yhdistelee sitten näitä oudosti tuttuja kuvioita kesälomasta pikkusiskon ja äidin kanssa maalla. Kun outo poika alkaa liikuskella mukana, ollaankin sitten pikkukylän salaisuuksien äärellä, toden ja magiikan liepeillä. Oman minän kohentaminen, sivullisuuden ongelmat, siinäpä ajassa olevia purtavia pähkinöitä.

 

Kumman kantti kestää?

 

Nyt on todella hauskaa seurata, mitä tekee diktaattori näiden kuuden kirjansa kanssa. Tilanteesta ei tarvitse kuitenkaan olla kovin huolissaan, sillä perusteluita voi keksiä miten vain. Voi myös ajatella, että ihan sama.

Mutta ihastuuko Frans Mikko Kalevi Mäntymäki kuvakirjojen maailmaan? Vai olisiko sittenkin reipas jalkapallosankarin ura mitä läheisin?

Luulen kuitenkin, että he rra Ylppöä voisi ihan statuksen vuoksi hersyttää kauhu: auto-onnettomuus, isä letkuissa, äiti kuollut ja muutto pikkukylään tädin perheen luo. Siellä taas ilmestyy kummajaispeura ja todentuntuiset kammottavat unet.

Kun herra Ylppö ehkä pääsee näin kauhun makuun, suosittelen seuraavaksi tai rinnalle vielä hurjempaa teosta aiheesta, Patrick Nessin ja Siobhan Dowdin Hirviön kutsua (Tammi 2011. kuv. Jim Kay). Taitaa olla eräs näiden listojen ansio, että alkaa muistella lukuelämyksiään aikaisempina vuosina. Historia asettaa jännästi rinnakkaisia maailmoja eri vuosien välille.