Tietopöllö, Lukulehmät ja muut agentit

Suomen tietokirjailijat ry:n Tietopöllö –palkinto on ollut harvinainen tunnustus lastenkirjallisuuden kentällä. Kotimaiset lasten tietokirjat ovat enimmäkseen joutuneet sivuraiteille suurimmissa palkintogaaloissa. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta on toki taustansa mukaisesti nostanut myös silloin tällöin esiin tätä kenttää.

   Toissa vuonna Tietopöllön otti haltuunsa Vaasa-ajan lasten ja naisten asemasta sekä sukupolvien historiasta kirjoittanut Paula Moilanen. Viime vuonna pöllöä ei jaettu lainkaan. Kohteita olisi ehkä löytynytkin, mutta onneksi tulevaisuus näyttää nyt ruusuisemmalta. Satavuotisjuhlavuoden vanavedessä tiedon osuus on kasvanut ja palkintoehdokkaitakin kasvanut seuraavia vuosia ajatellen – jos mielenkiintoisien kirjojen tekijät jaksavat puurtaa lisää materiaalia.

   Tämän vuoden tunnustuksen pokkasi Tietokirja.fi –tapahtumassa pitkän linjan ja kunnioitettavan kirjatuotannon tehnyt Reetta Niemelä, jonka tietokirjojen taustalla on vankkaa perehtymistä ekologiaan, kansatieteeseen ja eettiseen eläinkoulutukseen sekä kokemusta muun muassa toimittajana, opettajana, museo-oppaana ja puutarhurina. Televisiosta monet taitavat muistaa Reetan lukulehmien tuomisesta koirien rinnalle avittamaan lasten lukemisen tukemista. Televisioon saakka päässeet lehmät näyttivät todellakin rauhallisilta, mutta aivan tarkkaa palautetta lastenkirjojen tasosta ei välttämättä huomannut. Kun Reetan kanssa pohtii, onko lukulehmillä kirjastojen lukukoiriin liittyvää lukemispedagogista perustaa, kirjailija lähes kiihtyy: ”Lapselle olennaista tärkeää on tulla kuulluksi. Ison, turvallisen eläimen vieressä itsekin rauhoittuu. Minusta on myös tärkeää, että lapsi tutustuu ehkä vähän vieraampaan kotieläimeen ja oppii lukemaan sen eleitä.” Lukulehmät jatkavat toimintaansa aktiivisesti edelleen.

Milja keväästä talveen

Milja-kuvakirjat ovat varmasti olleet jo useamman lapsi-ikäluokan johdattelijoina luonnon tulkitsijoiksi ja suojelijoiksi. Niiden kanssa vuodenkierto laajenee suomalaisittain poikkeuksellisen pitkäksi sarjaksi. Viiden-seitsemän vuoden ikäinen tyttö havainnoi luontoa kesästä talveen, puutarhasta kaupunkiin. Kertomuksissa Miljan ajatusmaailma ja suhde luontoon on tavoitettu ensin realistisessa ympäristössä.  Kirjoissa on harkitusti jaksoteltu tarinoiden väliin tekstiblokkeja sekä pikkukuvia. Niistä löytyy niin tietoiskuja, ruokareseptejä, kansanperinnettä, leikkejä ja rekvisiittaa kuin erilaisia rakennusohjeita.

Mielikuvituksessa ympäristö laajenee aistikylläiseksi sulautumiseksi kasvuun ja muuttumiseen.  Kieli vaihtelee taitavasti runollisesta selkeäksi, viivyttelevästä joutuisaksi - juuri sopivaksi ääneen luettavaksi.

    Kirjoista välittyy lisäksi tärkeä viesti isovanhempien merkityksestä lapsen kehityksessä. Sieltä löytyy monia mainioita tyyppejä, joista mehiläisiä hoitava Iita-emäntä on varmaankin innostanut Reettaa poimimaan aiheen uudelleen vetävästi lukemaan houkuttelevaan Pörriäisagentit –sarjaan. Lapset oppivat niin mehiläisten kuin lintujenkin salaisuuksia realistisen kertomuksen ja tietosivujen avulla. Agentit on koukuttava raami, jonka sisällä asiantuntijan ja innostuneen kuvittajan kanssa luodaan monipuolista vinkkimateriaalia: on rakennuspiirustuksia, hyviä värikuvia, tehtäviä, kysymyksiä, lisätietoa ja innostavia tutkimuskohteita suoraan luonnossa.

Agentit lukemisen ja luonnon puolesta

Rakenne on selkeä isokokoisissa kirjoissa Nähdään majalla, pörriäisagentit (Sammakko 2016) ja Nähdään majalla, lintuagentit (2017): vasemmalla puolella tarina kertoo kahdesta tytöstä ja pojasta, joiden majan aukosta näkyy äkkiä pieni talo. Niemelä valitsee arkirealististen kertomusten aiheet mainiosti: heti alussa Sanni Kaamanen pelastaa sisään eksyneen pörrinkäisen. 

   Oikealla puolella opastetaan oikea tapa siirtää erilaiset ötökät turvallisesti takaisin luontoon. Lintuagenteissa kierroksia lisätään: vanhan tehtaan alueella papat ovat valokuvaamassa lintuja ja bongaavat mm. pikkutyllit. Tilalle ollaan kuitenkin rakentamassa parkkipaikkaa, ja agenteille tulee kiire organisoida kirjastoon kiinnostuneille juliste- ja tiedotuskamppanja.

   Tikkumäki –sarja taas iski sekä aina pinnalla olevaan hevosharrastukseen että koirien kanssa elämiseen. Suunnittelussa otettiin erityisesti huomioon hevosten ja koirien oma viihtyminen ja tasavertainen kohtelu. Kirjat antavat erinomaiset perustiedot nuorille harrastajille ja heidän vanhemmilleen. Kohta on kirjakaupoissa pari uutta lapsille tarkoitettua opusta, runoja ja keppiheppaa. 

   Kun itse olen pyrkinyt korostamaan kuvittajien merkitystä lasten tietokirjan teossa, Reetta on samoilla linjoilla yhteistyössään mm. Leena Lumpeen, Salla Savolaisen ja Sanna Pelliccionin kanssa.  ”Koen että lasten tietokirja on erityinen, se on tietokirja mutta myös kuvan ja tekstin muodostama graafinen taideteos. Kuvittajan rooli korostuu voimakkaasti lasten tietokirjoissa. Kirjoissani onkin paljon sitä, mitä nykyään kutsutaan monilukutaidoksi, eli siellä yhdistetään erilaisia tekstityyppejä ja kuvia.”

   Reetta Niemelän tietokirjoista välittyy humaanilla ja lämpimällä tavalla voimakas luonnonkokemisen tunnelma. Hän kuvaa arvostavasti ympäristöä, jossa ihmisen vaikutus on koko ajan näkyvillä. Painokas sanoma tulee tyrkyttämättä perille omissa teoissa ja valinnoissa: luonnon antimet kannattaa kokea arvokkaiksi ja niitä pitää hoitaa ja rakastaa.

Puuha-Petet ja Liisat tiedon puolella

   Kiitospuheessaan Reetta huomautti myös, miten lasten tietokirja on tällä hetkellä mukavasti nostanut profiiliaan ja valikoima on kasvamassa hyvää vauhtia. Seuraavia Tietopöllöjä ajatellen työtä vielä riittää, kun niin Mauri Kunnas kuin Kirsti Manninen ovat jo palkintonsa saaneet. Mutta kannattaa tutkailla vaikkapa Tytti Issakaisen tuotantoa ja esimerkiksi  A sanoi Agricola –kirjaa, Laura Ertimon uran jatkumista unesta ja vedestä eteenpäin, Janne Haikaria ja lasten historioita – tietokuvittajat eivät taida Tietopöllöön ulottua, mutta Carlos da Cruz tekee kyllä ulottuvaa työtä monen tietokirjailijan tukena.

    Ja niin, Reetta Niemelästä ja monesta muusta uutterasta lasten tietokirjailijasta saa hyvät perustiedot Totta tosiaan ja Toden teolla – opuksista.

   Tietokirja.fi –päivillä jaettiin myös kolmannen kerran Tietokirjallisuuden edistämispalkinto. Sen pokkasi Kauppalehden pitkäaikainen työläinen Heikki Haapavaara, joka mm. on tuttu joviaalin terävästä kommentoinnistaan Tietokirjaraadeissa. Kun itse olen saanut sen ensimmäisenä ja Into-kustantamon vetäjä toisena, niin tämä alun perin Puuha-Peteksi leikkimielisesti nimetty tunnustus onkin jakaantunut demokraattisesti lasten tietokirjallisuudelle, kirjojen tekemiselle ja lehdistölle.

   Haapavaara nosti kissan pöydälle ja totesi, että kotimaisen tietokirjallisuutemme tilanne olisi ollut paljon heikompi tänä päivänä ilman Suomen tietokirjailijoitten yhdistyksen määrätietoista toimintaa alan tunnetuksi ja hyväksytyksi tekemisessä. Yksi esimerkki on juuri Tietokirja.fi –tapahtuma, joka keräsi Tieteiden talon täyteen kuuntelemaan monipuolista ohjelmaa.

Velkakierre, pakolaiset ja tyttö metsätöissä

Lasten ja nuorten tietokirjallisuus on mukavasti monipuolistunut ja ottanut jopa uusia aluevaltauksia – paremmin ja ei niin loppuunviedysti. Käsittelytavoissa on myös paljon eroja: vanha arvuuttelu ja oikean vastauksen avittama hyppely sivulta sivulle on jälleen muodissa esimerkiksi Lasten Keskuksen historiaseikkailuissa kuten Timothy Knapmanin Kilpajuoksussa Rooman halki, avattavat luukut lisäävät tai sekoittavat lukemista. Sarjakuva voi tuoda rankatkin kokemukset helpommin lähelle. Sinänsä myönteistä on lisäksi lähiympäristöjen kohteiden esittelyjen lisääntyminen vaikkapa kuten Heikki Rissasen kuvauksessa Arabianranta ja lähiympäristö Nallen ja Katin silmin (Printek). Uuden rakenteilla olevan Helsingin kaupunginosan esitteleminen lapsille ja miksi ei vanhemmillekin olisi kaivannut vain kunnon graafista satsausta kuvitukseen ja tekstiin. Itse alueen erikoisuudet ja nähtävyydet tulevat kyllä esille, väliin jopa houkuttelevasti Kumpulan kartanosta Viikkiin, Lammassaaresta Kuusisaareen. 

Mitä ovat unelmat?

Hälyttävät uutiset yhä nuorempien velkaantumisesta ja ongelmista talousasioiden hoidossa ovat poikineet ainakin yhden yrityksen asioiden selventämiseksi. Muistan aikanaan kirjakerhon kirjan Mikko ja markat, joka oli aikanaan kovin harvinainen taloutta sivuava lastenkirja.  Terhi Majasalmen ja Camilla Tuomisen Koululaisen rahakirja (Readme.fi) lähtee varsin filosofisilla mietteillä liikkeelle. Mitä ovat unelmat? Jos saa haluamansa helposti, onko se unelma lainkaan? Vertailun kautta voidaan todentaa, miten unelmat voivat toteutua. Mutta samalla syntyy ehkä epäilys, pystymmekö itse samaan. Voimme tulla kateellisiksi. 

   Sitten seuraa nykyisten itsetuntokirjojen esimerkin mukaisesti tarina unelman toteutumisesta eli Isaac Elliotin tie tähdeksi. Entä millaisia ratkaisuja on olemassa? Helposta ratkaisusta edetään pikaratkaisuun – vaikkapa velkakirjalla – huomaamatta, mikä ympärillämme on todella totta. Varsinaisesti rahankäyttöön päästään seikkaperäisemmin puhuttaessa velkakierteestä, pääomasta ja korosta. Tämän jälkeen pohditaan erilaisia suhtautumistapoja rahaan ja korostetaan oman tekemisen tärkeyttä – kukaan ei tule hakemaan sinua sohvaltasi! Yksi askel kerrallaan edetään kohti unelman toteutumista. Tarinana on kuvaus 11-vuotiaasta Arvista, joka äidiltään saamansa 150 euron lainan turvin kehitti oman hyvin menestyvän korupajan.

    Entä millaista on viisas rahankäyttö? Nyt käydään läpi erilaiset tilit, korkokoneen toiminta, sijoittaminen – esimerkkinä Chisun toiminta laulamisesta saatujen tulojen käytöstä. Kautta kirjan tekijät korostavat, miten tulosta ei yleensä näe heti. On muistettavaa kuitenkin koko ajan ihmissuhteisiin, terveyteen ja turvaan liittyvät tekijät, jotka antavat vankan pohjan oman unelman saavuttamiseen. Koululaisen rahakirja ei ehkä ole aivan sitä, mitä odottaisi otsikon perusteella. Se toki sisältää jonkin verran peruskäsitteiden selventämistä, mutta enemmänkin tarkoituksena näyttää olevan psykologisen viitekehyksen luominen ja oikean suhtautumisen opettaminen rahankäytön lainalaisuuksiin. Kuvituksen lapsenomaisuus ja pikku-ukot eivät tosin erityisesti tue sanoman omaksumista.

Sarjakuvantekijät tärkeällä asialla

Viimeaikaisten tapahtumien valossa tarvittaisiin yhä enemmän erilaista tiedollista ja kaunokirjallista materiaalia pakolaisista ja turvapaikanhakijoista. Kotimaisessa nuortenkirjallisuudessamme ongelmakenttää on sivuttu koskettavasti useaan kertaan, mutta tietokirjat ovat jääneet vähemmälle.  Hannele Richertin toimittaman koosteen Mitä sä täällä teet? (Voima & Into) tarinat maahantulosta vaikuttavat useammalla tasolla. Toisaalta ne kertovat maahanmuuttajien tunteista, pakolaisuuden olotilasta, toisaalta esittelevät kotimaisia ja muitakin sarjakuvantekijöiden monen muotoista kuvatulkintaa.

   Kertomusten väliin on otsikoitu erilaisia tietoiskuja peruskäsitteidenlisäksi esimerkiksi alaikäisten turvapaikanhakijoiden tilanteesta, turvapaikkahakemuksista tai Schengen-sopimuksesta ja jopa vaihto-oppilaiden kokemuksista. Kun 15 eri puolilta maailmaa pohjoiseen tullutta eri-ikäistä ihmistä on kertonut tarinansa, on saanut vaikuttavan poikkileikkauksen ongelmakentästä. Lähtömaa, matkalla kohdatut ihmiset ja sattumakin vaikuttavat matkantekoon: ahdistavien tilanteiden rinnalla on myös hyviä kokemuksia. Mitä sä täällä teet on paikoin hyökkäävä, paikoin riipaiseva – kokonaisuutena ajattelemaan yllyttävä haaste.

Metsän tuotteista tavaroiden salaisuuteen

Alfamer on kustantajana kunnostautunut varsinkin lasten ja nuorten työkoneita sekä mummon aikaisen maaseudun työntekoa kuvaavien kirjojen tuottajana. Lauri Lehtisen kirjan Millan harvesteri alaotsikkona on tietoa ja tarua metsästä. Tieto tuleekin mukavasti esille ja hyvin jaksotettunakin. Metsän tarjoamista työmahdollisuuksista jatketaan lähemmin esittelemään ammatteja, mietitään metsän antamaa toimeentuloa turkiksista tervan kautta nykyaikaan. Puun käyttö polttoaineena on mielenkiintoinen kokonaisuus höyryveturista ja puukaasusta uusimpiin innovaatioihin eli puutuotteisiin: hirsitaloja, laivoja, sahatavaraa, levytuotteita. Puusta paperiksi taas selvittää selluloosan synnyn, miten kirjat ja pakkaukset syntyvät tai jopa farkut tai paidat.  Puun kuljetuskin on virtaviivaistunut tukinuitosta rekkoihin, mutta uusiakin ideoita on löytynyt.

   Valitettavasti asiantuntevaa tieto-osuutta latistavat tekijän omat lapsenomaisuutta tavoittelevat piirrokset ja kovin omatekoiset runot. Tähän kirjaan olisi kannattanut satsata esimerkiksi valokuviin tai ammattikuvitukseen, jolloin kokonaisuus olisi todella avautunut monipuolisemmin.

    Tavaroiden parissa tiedollistumista on tarjolla enemmänkin, muistetaan vaikkapa Iiris Kalliolan  Kumipallosta lasi-ikkunaan tai parin vuoden takainen John Farndonin Sehän toimii! (Lasten Keskus), missä mukana on esimerkiksi limsatölkkien kierrätys, leivän paahtaminen ja satelliitin vieminen avaruuteen. Ensin on talo, jonka läpileikkauksen avulla selvitetään mitä kaikkea talossa asumiseen tarvitaan ja mitä esim. maan alla on. Sitten selvitetään lähemmin sähkö, aurinkovoima ja paneelit ja äkkiä perään ovikellon toiminta, hiustenkuivaimen rakenne, monitoimikone. Ja isolla sivuille leviävillä sivuilla ja isolla aukeamalla pizzanvalmistus ja lopuksi mitä pizza todella sisältää. Mikroaaltouuni, jääkaappi, pyykinpesukone ,imuri, ompelukone. Sitten tulee postin lähettäminen avautuvilla sivuilla Helsingistä Australiaan, Jätteet, vesi, wc-istuin, jätevesi, kaasu. Älypuheli , leivänpaahdin, palovaroitin, 3 D tulostin, säätiedotus, televisio, raketin laukaisu, auto, suihkulentokone, syvänmeren sukellus Sivuille on pakattu melkoisesti tietoa, joka voi herpaannuttaa mielenkiintoa.

   Lieneekö tämä oikein tiedonvälitystrendi, sillä lukuiseen tavarapaljouteen on lisätty vielä vanha kunnon pikkuisilletarkoitettu luukkusysteemi. Mutta innostuuko varttuneempi lapsi vielä tällaiseen puuhasteluun? Pienempi varmasti, mutta sitten luukkua ei enää olekaan. Kohderyhmän tapa lukea mietityttää: kun itse tietosisältö on jo melko laajaa ja vaativaakin, onko luukkujen kanssa näprääminen se oikotie lisätiedon hankkimiseen?

 O. Ruzickan opuksen Mistä tavarat tulevat (Otava) kääntäjä Iiris Kalliola on ammattilainen, ei siinä ongelmaa. Se taitaa olla näissä ylenpalttisissa aukeamissa täynnä pikkutietoa, joka tietysti on ajateltu aktivoimaan innokasta lusikan alkuperään haikailevaa vesseliä. Voihan kirjaa toki lukea yksi esine kerrallaan, ja se onkin oikeastaan välttämätöntä. Mutta miten nämä oikein kiinnostavat: Tuoli, T-paita, leipä. lusikka, juomalasi, kirja? Sen tekoa selvitellään muuten selkeämmin ja tarkemmin palkitussa kotimaisessa Detta är en bok-opuksessa. Väliin on kivoja vinkkejä kuten oikeat istuinasennot, mutta kun sivut kääntyvät vielä kaksinkertaiseksi aukeamaksi lippuineen ja lappuineen. Mutta tietoahan pitää kerrata, joten yritetään vielä!