sunnuntai 13. elokuuta 2017

Valeuutiset ja tubettajan (v)aatteet



Lastenkulttuurin tämän vuoden maastoon rynnänneenä on hyvä muistaa, että mielenkiintoisia yhtymäkohtia saattaa putkahtaa eteen yllättävistäkin yhteyksistä. On siis syytä kulkea avoimin silmin ja tarkkaavaisena. Vaikkapa Jari Lehtisen Animaation historiasta (Finn Lectura) on sujuvaa ja hauskaa ironistakin esittelyä länsimaisen animaation tarinasta, joten esimerkiksi japanilaiset mestarit uupuvat. Lastenkulttuurinkin kannalta paksussa ja näyttävässä kirjassa on paljon tuttuja ja uutta tietoa rakastetuista klassikoista ja niiden tekemisen taustoista. 
   Tuula Uusi- Hallilan ja Anne Halttusen Sitaattien saloissa (SKS) löytyy siitäkin kivoja poimintoja mukaan. Kuka sanoi mitäkin missä? Mukavan jouhevasti esitellään tuttuja ja tuntemattomia, tämähän käy melkein tietovisailusta. Mutta mitä on jäänyt elämään lasten ja nuorten kirjallisuudesta? Tekijät kelpuuttavat mukaan varsin ennakoitavissa Adalminan helmen ja Topeliuksen, hattivatit ja Tove Janssonin, Koivun ja tähden, Muumilaakson ja Muumimamman, Pikku Myyn, Tirlittanin ja Topeliaanisen maailman. Oikeastaan Stiiknafuuliakin voisi kuulua tähän joukkoon: ”Hienolta kuulostava sana, joka ei kuitenkaan merkitse mitään. Ilmaus on peräisin Teuvo Pakkalan Mahtisana-novellista. Nykyään sitä käytetään kuvaamaan sisällyksetöntä puhetta.” Hauskasti tekijät julistavat stiiknafuuliaksi esimerkiksi ilmaisut solidaarisuusvero, perusturva ja tasa-arvotupo.

Tämä kirja on tärkeää lukea

Tiina Raevaaran toimittamassa skeptisissä näkökulmissa nykymenoon pureudutaan hyvin esimerkein juuri tämänhetkiseen tiedon moninaisuuden ongelmaan. Voiko se olla totta? (Ursa) löytää stiiknafuuliat somekuplista, enneunista ja vaihtoehtoisista faktoista. Raevaara kiteyttää omassa johdannossaan hyvin ydinkohtia ja harmittelee: maailma ei ole niin yksinkertainen, että väärästä tiedosta pääsisi eroon levittämällä oikeaa.

   Kirjasta tulee todistettua eri kirjoittajien voimin, miten ”Tietoa ja tiedoksi naamioitua sisältöä on tarjolla enemmän ja helpommin kuin koskaan, mutta tulva ei johdakaan parempaan ymmärrykseen ja tiedonhallintaan, vaan tuottaa suoranaista sietämättömyyttä. --- Syntyy uudenlaista tietämättömyyttä: tieteeseen pohjautuvaa asiantuntijatietoa ei enää voi erottaa muusta tarjolla olevasta informaatiosta, ja kerta toisensa jälkeen toistetut valheelliset väitteet rinnastuvat yleisön ajatuksissa faktoihin.”
   Mukana on sujuvia ja haastavia artikkeleita Kari Enqvististä Markku Myllykankaaseen, Anja Nystenin kemikaalikeskustelusta Heikki Nevalan taikurin psyykeen. Mutta lasten ja nuortenkulttuuria sivutaan Arno Kotron mukavasti kriittisissä kasvatus- ja opetusfundeerauksissa. Koulu saattaa onnistua tehokkaasti välittämään tietoa, muttei riittävästi kehitä välttämättä ajattelukykyä. Koulussakin on tärkeää miettiä, miksi toiset väitteet ovat perusteltuja, toiset eivät. ”Oppilaat ja opiskelijat kyllä omaksuvat – kuka paremmin, kuka huonommin – tiedon siitä, että maailmankaikkeus syntyi alkuräjähdyksestä ja luonnonvalinta ohjaa lajien kehitystä. Tieteen tulokset tulevat tutuiksi, vaan ei tieteellinen ajattelutapa, Tosiasiat eivät kasvata maailmankatsomuksellista vastustuskykyä humpuukia kohtaan, jos ymmärtämättä jää se menetelmä, jolla niihin on päädytty.” Kotron teesit näkyvät otsikoissa: Argumentointiharjoittelua kehiin. Kriittinen ajattelu sopii kaikkiin aineisiin. Filosofiaa jo alakouluun. Tiede- ja taidekasvatus tukevat toisiaan.
Some-raivoa Oikeella tavalla online

   Siispä tässä mainio retki niin opettajille kuin opiskelijoille keskustelujen pohjiksi puhumattakaan skeptikoista.

Verkossa toimitaan

Roni Backin ja Ville Kormilaisen Tubettajan käsikirja (Otava) yrittää lähestyä tulevia ja aloittelevia tubettajia rennolla otteella ja toista kirjoittajaa, tietokirjailijaa Ville Kormilaista ystävyydellä vähätellen. Ei olisi varmaan kannattanut, sillä suosittu tubettaja ei välttämättä ole loistava kirjoittaja. Kormilainen on varmasti avittanut melkoisesti kirjan rakenteen ja kokonaisuuden kokoamisessa – ja vauhtia löytyy. Mutta myös asiallista ja hyvää perustietoa taustoista, tekniikasta, välineistä, sisällöistä, laista ja markkinoinnista tai kanavatyypeistä. Mutta hienoa on myös ottaa pohdittavaksi yleisemminkin julkisuus, youtube-kulttuurin eri haarat, rahan ansainta ja henkinen kantti. Kirja on sopivasti selaillen mainio taustoitus myös kasvattajille ja hommasta vain kuulleille – mukana on myös tunnettujen tubettajien kokemuksia ja vinkkejäkin eteenpäin.

Eikä ole pahitteeksi toistaa ja tubuttaa yhä edelleen myös nettikäyttäytymisen eri puolia. Louie Stowell tekee tämän oppaassaan Oikealla tavalla online (Lasten Keskus) sinuttelutyylillä tarjoiltuna. Käsitellyiksi tulevat kyllä monet askarruttavat asiat somen kamaluudesta/ihanuudesta käytöskouluun ja nettimaineeseen sekä kiusaamiseen. Perusasioita puidaan  oikeukista ja rahankäytöstä nettilakon mahdollisuuksiin. Erikseen käydään läpi seksi ja porno sekä muut vaarat ja neuvotaan mistä saa apua. Kuvitus vain on kosiskelevan humoristisen oloista mainossarjakuvatyyliin, mutta kaipa sekin menee perille. Tyypit ovat muuten hauskasti kuin kopioituja Oppi ja ilo-sarjan kirjojen hahmoista…
Kuvat Nancy Leschnikoff
 
Lastenkulttuuria, golffareita ja punaisia sukkia

Päivi Roivainen sai ahaa-elämyksensä muistaessaan sinisen samettimekkonsa. Sen rintamukseen brodeeratussa perhosessa oli ihmeellisiä, kiiltäviä yksityiskohtia. ”Se oli mahdollisesti kauneinta, joka minulla on koskaan ollut, mutta myös ärsyttävä, typerä mekko, sillä se oli hankittu isäni hautajaisia varten.” Lapsuuteen liittyviin vaatteisiin ja esineisiin liittyy varmaan kaikilla voimakkaita ja eloisia muistoja.
   Roivaisen melkoisen ainutlaatuinen tutkimus Puettu lapsuus (Kansatieteellinen arkisto) on toki väitöskirja, mutta selaamallakin siitä löytää riemastuttavia ajatuskulkuja eteenpäin. Miten alle kouluikäisten lasten vaatteet kuvaavat pukeutumisen roolia ja miten lasten ja aikuisten maailmoja erotellaan toisistaan tällä tavoin?  Entä miten lapsuuden käsite ja idea näkyvät materiaalisessa kulttuurissa. Mitä asioita lastenvaatteissa on pidetty tärkeänä, ja mitä tämä kertoo lapsuuteen liitetyistä merkityksistä? Miten lapset itse tulkitsevat vaatteita?
Kansi Maria Mehtonen

   Lastenvaatteissa on pidetty tärkeänä niiden puhtautta, siisteyttä ja käytännöllisyyttä osana turvallista, liikkuvaa ja leikkivää lapsuutta. Tärkeänä on pidetty myös lapsille sopivina pidettyjä vaaleita tai iloisia värejä ja kuvioita sekä sukupuoliin ja ikävaiheisiin liitettäviä piirteitä. Lapset itse painottavat vaatteiden mukavuutta, niiden yhdenmukaisuutta toisten lasten kanssa sekä värejä ja kuvioita.
   Lastenvaatteet paitsi ilmaisevat lapsuuteen liittyviä merkityksiä, myös muokkaavat lapsena olemista, käyttäytymistä ja toimintaa. Esimerkiksi käytännölliset, teknisistä materiaaleista valmistetut ulkoilupuvut ohjaavat lapsia riehakkaisiin ulkoleikkeihin. Toisaalta vaatteiden materiaaliset ominaisuudet avaavat lapsille leikin ja mielikuvituksen maailman, jossa vaatteet voivat olla myös taianomaisia.
    Roivainen huomauttaa, miten museokokoelmat liittyvät usein hyväosaiseen lapsuuteen, ja niihin liitetään monesti henkilökohtaisia ja nostalgisia merkityksiä. Niiden mukana on talletettu vain vähän lasten omia käsityksiä esineistä tai lasten itse antamia merkityksiä. Lastenkirjallisuuden ja kuvataiteen kenttää on tarkasteltu tältä kannalta myös todella vähän, vaikka sieltä voisi löytyä lisää aikalaistodistuksia kuten Roivainenkin ohimennen huomauttaa. Lauren Childin Peppi Pitkätossu on mielenkiintoinen muodinluoja...


Tietokirjallisuudesta voi löytää harhaillessaan ainakin aivoja haastavaa materiaalia. Kunhan katsoo, ettei eksy tiedon viidakkoon.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti