Määritä 90 %kertova tieto 10%

Tänään on viimeinen päivä ottaa kantaa sanoisinko jo ikivanhaan ongelmaan kauno- ja tietokirjailijoiden opetusministeriön kirjailija-kääntäjälain jakosuhteesta. Lakiluonnoksessa nimittäin on edelleen suhteena 90 % kaunolle ja 10% tiedolle. Kirjailijaliitto ei pidä vanhasta nimityksestä eli kirjastokorvauslaista. Tosiasiahan on, että se periytyy ja tukeutuu vanhaan sopimukseen korvauksista lainatuista teoksista ja kirjastojen vuosittain kirjojen ostoon käyttämästä rahasummasta. Tietokirjallisuuden osuus ei ole kovin vanha, mutta sen osuudesta on taitettu peistä koko ajan. Tulee ihan mieleen, miten VR:n lakkoon menneet junahenkilöt perustelivat vaatimuksiaan ikiaikaisella oikeudella syödä työaikana. 

Kirjailijaliitto on esittänyt, että koko tietokirjallisuuden pieni potti siirrettäisiin toisiin käsiin vaikkapa Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnalle, ja kokonaissummaa nostettaisiin. Näinä aikoina tuo voisi olla kovan työn takana. Karkkeja ei suoda kaikille, niin mukavaa kuin se olisikin. Vaaroista saa lisää tietoa Vuokko Hurmeen ja Anni Nykäsen tietokirjasta.

Kirjastot ovat sotkeutuneet siis monella tapaa mukaan korvaus- ja tukimenettelyihin, vaikkei sitä kenties heti tule ajatelleeksi. Nykyisin lainauksien korvaaminen tekijöille tapahtuu hiotulla ja toimivalla korvaussysteemille, jota hoitaa Sanasto. Kirjastojen lainaukset kerätään ja joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta tilitetään tekijöille kappalehintaan. Korvaukset ovat merkittävä tulonlähde monille – varsinkin julkisuudessa hyvin menestyneille ja suosittujen kuvakirjojen puolelle – mutta pienempien apurahojen suuruisia määriä jakaantuu varsin laajalle.

 Kirjastojen valinnat valokeilaan

 Määrät riippuvat tosin kirjastojen hankinnoista ja myös kirjojen esillepanosta ja suosituksista, vaikkapa kirjastojen tekemistä kirjalistoista. Kirjastojen kirjavalintoja tekevät ovatkin osaltaan myös kirstunvartijoita, vaikka eivät ehkä tule ajatelleeksi asiaa syvemmälti. Miten suhtaudutaan vaikkapa kotimaiseen tuotantoon/ käännöskirjallisuuteen lastenkirjojen laatumittarissa? 

Eräs ongelma tulee heti esille lastenkirjojen kohdalla. Jos haet tietokirjalle apua, sinulla on paljon heikommat mahdollisuudet kuin kaunon puolelta. Ja juuri lasten tietokirjallisuuden moninaisuus ja kerronnalliset ratkaisut tuovat lisäväriä. Fiktiota ja tietoa yhdistelevät ratkaisut ovat yleistyneet laajemminkin. Fiktiivisten henkilöiden esiintymiset selkeästi tietokirjamateriaalin lukuteknisesti helpottavina johdattelijoina näyttää tuottavan päänsärkyä myös kirjastolaisten luokittelussa.

Tilanne näkyy vaikkapa Kerttu Rahikan ja Nadja Sarellin faktiossa Elsa ja Lauri kierrättävät, joka on Vantaalla sijoitettu tietokirjaksi, muualla kaunokirjaksi. Samoin Vuokko Hurmeen ja Väinö Heinosen Housuvaaran uimahalli on vain Helsingissä kaunokirjallinen teos. Tietokirjailijoiden Tietopöllöllä palkittu Ihme ilma! on saanut tietokirjan statuksen, mutta tuettu Taiteen edistämiskeskuksen kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunnalta kuten myös Vuokko Hurmeen Karkkikirjan jatko Eläinkirja.

Sen sijaan kaunokuvakirjaksi luokiteltu Jukka Laajarinteen ja Mari Luoman Kadonneen madon jäljillä – tarina monimuotoisuudesta on nyt kuin popularisoivan ja mukavan oloisen naapurin pitkä monologi luonnon suhteista ja yhteispelistä. Toki siinä on faktion tapaan mukana siellä täällä pari puhuvaa ja seikkailevaa ötökkää, mutta tieto kattaa suurimman osan kirjasta. Sen taustajoukkokin on Helsingin yliopiston tiedekasvatuspuolelta, joka kuuluu 11 yliopiston LUMA-keskuksen Suomi-verkostoon.

Tunnen myös erään tekijän, joka ihmetteli, miten hänen kertovaksi tietoromaaniksi kirjoittamansa teos sijoitettiinkin tiedon hyllyihin. Tietävätkö kirjastolaiset tarkemmin, mikä on tekstissä tarinaa tai totta? Olikohan kirjastojen valintaraati nähnyt kirjaa saati laskenut faktan ja fiktion osuudet? Miten kirjojen täydennykset tulevatkaan mahdollisiksi, jos kiinnostus yllättäen kasvaa eikä kirjoja ole valinnassa nähty eikä makusteltu oikeasti? 

Ymmärrän, että tämä on jonkinmoinen mahdottomuus nykyisten tuotantomäärien aikana. Näyttää myös siltä, että luokittelussa ja valinnoissa merkitsevät enemmän juuri kirjan rakenteen muodot, kertova ote, tarinallisuus ja seikkailu kuin tiedon määrä. Kuvitukseen kannattaisi kyllä kiinnittää enemmän huomiota. Sen kokonaisuus ohjaa kirjan luonnetta voimakkaasti.

 Kaikki hakemaan faktiota?

Minä veikkaan, että tilanne jatkuu ennallaan. Lautakunnassa jatkaa niin kaunon kuin tiedonkin hakijoista parhaat päältä –lautakunta. Muutoksia on jo tapahtunut, kun aikaisemmat pienet ja lukuisat apurahat jäivät pois ja satsattiin isompiin. Tämä oli järkevän tuntuista, varsinkin kun Sanasto hoitelee kätevästi nämä oikeat kirjastokorvaukset.     Mutta tosiasia on myös, että yhä enentyvän ja monipuolistuvan lasten ja nuorten tietokirjojen tekijöiden mahdollisuudet eivät merkittävästi kasva. Tietokirjailijat ry on tukenut säntillisesti vuosittain, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan listoilla on lastenkulttuurin eri alueita ja erilaiset säätiöt ovat mukana harvakseltaan. 

Mutta mitäpä jos haetaan kaikki kirjailijoiden ja kääntäjien apurahalautakunnalta siltä 90 prosentin puolelta kivoja faktioprojekteja? Eihän sille mitään voi, jos tuloksena onkin mainio ja hieno lasten tai nuorten opus, jonka kirjastolaiset sijoittavat tietopuolelle. Heilläkin on muuten salainen ase: hankalan kirjan voi luokitella fiktioksi, mutta pannaan tarra kanteen: luonto, tekniikka, kierrätys! Samaan hengenvetoon on todistettava, että kirjojen luokituksen hakusanat ovat mainioita ja auttavat ainakin kirjastolaista löytämään kysyjälle kirjoja alalta kuin alalta.

 Mihin tähdätään?

 Mikä sitten on tässä tärkeintä? Sain pari päivää sitten sähköpostia sukulaiselta, joka oli juuri lukenut Halkokellarin salaisuuteni. Kirjoitin kirjan tällä hämärällä faktiopuolella ja kerroin isoisästäni Kallesta, helsinkiläisestä talonmiehestä, halkokauppiaasta ja rakennusmiehestä ja kolmen sodan eläneestä pilliklubin polttajasta. Mukana oli faktaosuus niin kiinalaisista pääkaupunkiseudulla kuin Töölön kirjaston historiasta ja Kankurinkadun vessaratkaisuista. 

Sovitaan, että kirja oli tiedollinen muistelmallinen jännityskirja autenttisine valokuvineen, kuten kirjastolaiset tuomitsivat. Sain siihen kyllä apurahan, mutta enpä kerro kummalta puolelta.

Joka tapauksessa sukulainen kirjoitti, miten iloinen hän oli ollut kirjan luettuaan. Kallen hän oli tavannut nuorempana. Nyt tuo ihminen ikään kuin kertoi itsestään ja hajanainen kuultu historia muuttui todelliseksi ja koskettavaksi.

Ehkä siinä olisi yhteinen päämäärä kaikkien näiden kommervenkkien sijaan?

 

Kierrätä näkymätön ja hevonkukku

 

Helsingin Sanomissa 1.3. oli mainio suomalaisten lasten ja nuorten tietokirjojen nosto. Harri Römpötti hehkutti muutaman kirjan ja tekijän kautta parantunutta nykytilaa ja jopa valtavista määristä. En olisi aivan yhtä hehkuissani koko kirjon suhteen, mutta kotimaisessa tuotannossa on kyllä tapahtunut selvää nousua.

Blogeissani nämä tekijät Laura Ertimosta Leena Virtaseen ja Jukka Laajarinteeseen ovat jo olleetkin esillä useassakin yhteydessä. Ohimennen huomasin, että artikkelia oli ehditty korjatakin. Joko kirjoittaja tai joku haastatelluista oli valitellut kuvittajien uupumista Suomen tietokirjailijat ry:n alan tärkeimmästä palkinnosta, Tietopöllöstä. Palkinto voidaan kuitenkin jakaa yhdelle tekijälle/työryhmälle laajemmasta julkaisutyöstä tai sitten erittäin merkittävästä uudesta julkaisusta. Sellainen olisi muuten mielestäni ollut aikoinaan Sukupuolena ihminen (Tammi 2018). Laura Ertimo on innokkaasti jatkanut työtään ja uusimmassa pienten tietokirjassa avaruudesta tullut Plop tutkii nyt piilottelijoita kuten ajatuksia, tonttuja ja yksisolouisia! 

 Monenlaiset tiedon kuvaajat

Tietokuvitus on mielenkiintoinen alue, mihin olen pitempäänkin puuttunut kirjoissani Totta tosiaan ja Toden teolla. Asiansa osaava kuvantekijä on kirjan kokonaisuudessa erittäin tärkeä osa. Ajattelen esimerkiksi Leena Lummetta ja Kukkulan kortteli-sarjaa tai Miljan luontokirjoja, Ulla Ettoa ja Repun salaisuutta, Riikka Jänttiä ja löytöretkeilijöitä, Jussi Kaakista ja Suomen lasten historioita – kaikkien kirjoittajat ovat saaneet Tietopöllön ja käyttäneet muuten monia kuvittajia palkitussa tuotannossaan.

Helpompaa on ollut varmaan valita tässä mielessä Mauri Kunnas ja Kristiina Louhi – kaikilla heillä on laaja oma tuotanto teksteineen ja kuvineen. Ja toki Kuvittajat ry:n omat palkinnotkin ovat osaltaan tuomassa arvostusta ja julkisuutta.

Hyvä on, että omaa alaa pidetään esillä ja kissanhäntä pystyssä. Lasten tietokirjojen ja kuvittajien kohdalla työ on hitaasti mutta varmasti tuottamassa arvoistaan tulosta.

 Uusia työpareja tutkaimeen

 Carlos da Cruz taitaa olla tällä hetkellä tuotteliain lasten ja nuorten tietokirjojen maisemien ja henkilöiden hahmottelija. Takana on jo matkoja Janne Huikarin kanssa historiaan ja löytöretkille, on Anniina Mikaman kera tutustumista eri maailman ammattipiireihin. Tuotannosta löytyy omiakin mm. eläinten ja kalojen suuruuksia mittaavia kuvakirjoja kuten Dinosaurusten mitalla (Teos 2018) tai Kalojen mitalla (Teos 2019). Kunkin kohteen mukana on kokoa havainnollistava vertausmalli, käsi, ihminen jne. Aukeaman erivärisissä kuplissa on tietoa niin historiasta, elintavoista, nimen taustoista ja mm. painosta. Kokonaisuus on tavanomaisia dinosauruskirjoja hauskempi ja ymmärrettävämpi. Alan pientä harrastajaa ajatellen mukana on yllättävän paljon perusfaktaa, vaikka paljon jo tietäisikin.

Kun puhutaan maailman pienimmästä kalasta kääpiöpensaskrotista, ihmisen pää mahtuu melkein kokonaan aukeamalla, kun taas valashaista, ihmisfiguuri on peukalonpään kokoinen. Hauki ja tonnikala lievät lapsille tutuimmat kohteet, muut ovat sitten joko hauskoja tai kummallisia nimihirviöitä. Tarkoitus lienee ollut juuri mittasuhteiden vertailu ja meren ihmeellisen kalakirjon esittely. Maija Karala vastaa tekstin ja tietojen oikeellisuudesta.

 Miten filosofit ja avaruus haarukoidaan?

 Filosofia on tullut mukaan eri tavoilla, varttuneemmille sarjakuvan ja selkokirjojenkin kautta. Marketta Pyysalon Mitenniinmukakirjassa (Lasten Keskus 2020) sankari ja johdattelija Aatos on selvästi kyselyiässä ja silloin tarvitaan rutkasti vastauksia. Kun Sofia-kissa katoaa, poika saa mukaan etsintään nykyaikaan pujahtaneen naisfilosofi Aspasian. Matkalaiset kohtaavat kuljeskelunsa aikana mittavan määrän filosofeja Sokrateesta Jean-Paul Sartreen. 

Kun kysymyksessä on kuvitusta tulkiten alakouluikäisen tuntuiselta sankarilta, kavalkadi voi tuntua giganttiselta. Tekijä onnistuu luovimaan useimmiten näppärästi mielenkiintoisten kysymysten avittamana eteenpäin. Kysyminen on etsimistä, sanookin heti alussa Albert Einsteinin (?) näköinen ukkeli kivellään istumassa. Sokrateen ja Platonin kanssa mietitään kumpi oli ensin, vastaus vai kysymys, muna vai kana?  Ongelmat  ovat klassisia, mutta ne käydään läpi hauskojen tilanteiden ja varsin elämänläheisiksi piirrettyjen viisaiden kanssa: voiko ajatella sellaista, mitä ei ole olemassa? Mitä oli ennen kuin oli maailma? Kuka keksi totuuden? Ja onhan täällä hyvin ajankohtaistakin pohdintaa: mikä hölkäsen pöläys pitää tietää eli mikä on tärkeää ja mikä turhaa informaatiota. Varsin hauskasti selvitellään suomen kielen runsauden ansiosta potaskan syömistä, pajunköyttä, mututietoa, palturia, hevonkukkua ja urbaaneja legendoja. Olen välillä rasittunut da Cruzin tapaan tehdä samanlaista tietokuvitusta kirjasta toiseen, mutta Mitenniinmuka irrottaa erilaisia, hyvin rakennettuja aikaansa kuuluvia miljöitä ja tapahtumia. Aukeamien rakenne on mukavasti erilainen, joskin tunnusmerkit – sarjakuvat, puhekuplat – toistuvat kirjasta toiseen.   

Aatos saa ainakin pohdittavaa kysyessään kuinka voi tietää mistään mitään tai saadessaan oivalluksia filosofian perusteista ja olemuksesta: Miten niin muka?  Tavaraa siis on paljon, mutta kirjaa on mukava käyttää myös rauhallisesti, pari aukeamaa kerrallaan. Mutta varustautukaa siihen, että oma Aatoksenne keksii muitakin kysymyksiä! 

Joskus tuntuu, että mukaan ympätään tavan mukaan piirroshahmoja. Avaruuskirjojen kohdalla on sellainen etu, että autenttista kuvitusta riittää ja se on parhaimmillaan tenhoavaa ja mielikuvitusta kutkuttavaa. Kaukoputkimiehenä tunnetun Tero Hiekkalinnan Avaruuden arvoituksien (Karisto 2020) kerä mennään nyt avaruuteen ja esitellään erilaisia ”arvoituksia”. Tutultahan osa asioista on, mutta avaruusaiheisten kirjojen jatkuva julkaiseminen ilmeisesti osoittaa, että kiinnostusta ja lukijoita riittää. Mittakaavoista, valovuosista ja avaruuden iästä siirrytään lähiavaruuteemme, mietitään erilaisia tähtiä väreistä pikkuruisiin ja valtaviin, punaisiin ja valkoisiin kääpiöihin ja päädytään niihin mysteereihin. Pimeä aine ja energia? Antimateria? Kosminen taustasäteily? Gravitaatioaallot? Teksti on selkeää ja hyvin jaksoteltua. Nyt Carlos da Cruzin muutamat hahmot – kaukoutkimies? – ja piirrokset enemmänkin häiritsevät valokuvien tehoa. Jos on ajateltu nuorempien lukijoiden ilahduttamista, epäilen onnistumista.

 Lepakoita kierrättämässä

Entäpä Nadja Sarell? Olen seurannut kuvittajan jälkiä niin lastenkirjoissa kuin tiedon puolella kiinnostuneena. Samalla muuten huomaa, kuinka kotimaisen lasten tietokirjan enentyminen on myös pienempien kustantajien ansiosta. Mia Röngän ja Thomas Lilleyn Lepakon vuoden (2020) on hoitanut markkinoille Sammakko. Näihin nahkasiipiin liittyy varsinkin korona-aikana kaikenlaisia uskomuksia ja pelkoja, joten todenmakuinen tarina ja tietoaines antavat vastauksia moniin kysymyksiin. 

Raamikertomuksena on ystävysten Kimon ja Tomin innostuminen aiheesta. Mukaan tulee vielä vanhempi Nahir-tyttö ja tietoa alkaa löytyä. Juoneen liitetään luontevasti myös luonnonsuojelua ja jopa taistelua purkutuomiota vastaan. Uusi tie uhkaa viedä mennessään Penttilän ukon vanhan vierasmökin metsän laidalta. Lapset löytävät ison lepakkoyhdyskunnan, ja talo pystytään suojelemaan. Tiedonhankintaa selvitetään realistisesti eri tavoin kirjaston ja netin avulla. Mukaan saadaan lisäapua Lepakkonaiselta eli tutkija Leena Lehtoselta Luonnontietelisestä keskusmuseosta.

Nadja Sarellin yölliset kuvat tenhoavat, ja tietokuvat lepakoista selventävät lisää. Mietin joissakin kohdin, olisivatko valokuvat antaneet vieläkin konkreettisempaa tuntua? Aukeamilla reunoilla on erilaisia tietopalstoja, piirustuksia ja tehtäviä. Aluksi sirpalemaiset tiedon osaset järjestyvät kuitenkin loogisemmaksi kokonaisuudeksi liittyessään tiiviimmin tarinan kulkuun. Mainio kokonaisuus juuri tähän maailmanaikaan lisää varmasti kiinnostusta muihinkin luonnon arvoituksiin

Elsa ja Lauri-kirjoihin Sarell on luonut jo kokonaisen sarjan yleisilmeen. Elsa ja Lauri kierrättävät (Mäkelä 2020) on jo kuudes varhaiskasvatuksen opettajana toimivan Kerttu Rahikan (ent. Ruuska) yhden aiheen ympärille kietoutuvista arkitarinoista. Nyt saadaan mukavan ja monelle varsin tutun tilanteen kautta tietoa kierrätyksestä. Lapset saavat oman huoneen, mutta ensin on tarkkaan mietittävä, mitä sisustamiseen tarvitaan. Ehkäpä tutkitusti tyttö tuntuu hyvin järkevältä ja analyyttiseltä, kun taas Laurille tuottaa vaikeuksia luopua oikeastaan mistään, varsinkaan leikkidinoista. Tarvitaan pohdiskelua tilanteen selvittämiseksi. 

Porukka käy mukavan informatiivisesti niin kierrätyskeskuksessa kuin kirpparillakin. Vanha lasten kerrossänky pannaan myyntiin nettiin ja se saakin pian uudet asiakkaat. Lauri heltyy ostajaperheen tytölle ja luovuttaa yhden dinoistaan ”hyvään kotiin”. Uusia huoneita juhlitaan kavereiden kanssa ja leikitään lopuksi tavaralaatikoilla junaa. Kirjan tieto-osuudessa selvitellään kierrätyksen tarkoitusta ja tapoja, mitä laitetaan minnekin, miten voi välttää turhaa jätettä ja miten voi kierrätysleikkiä. Nadja Sarellin lapset ovat ilmeikkäitä vihastuksineen ja ihastuksineen. Tavarapaljoudesta löytyy myös hyvien asioiden selkeää faktakuvitusta, joka leimaa koko sarjan faktiotyyppistä linjaa.

 Materiaalia siis riittää erilaisille palkinnoille. On Karoliina Suosalmen ja Emma Kyytsösen mainiota yhteistyötä Ihan oikeissa viikinkiajan lapsissa ja Tehdaskaupungin lapsissa. On jo moneen tärkeään aiheeseen ennättänyt Vuokko Hurme ja Väinö Heinonen tai Anni Nykänen, jonka kanssa on syntynyt tuorein Eläinkirja (WS 2021). Karkkifilosofian jälkeen täytyy perehtyä näihin kaikenkarvaisiin faktoihin.